Kolmekymmentävuotias naistenpiiri pyysi minua vetäjäkseen puolitoista vuotta sitten, koska he mielestään tarvitsivat sellaista ja olen kirkkoherran jälkeen vanhin naispappi. Suostuin, koska mielestäni tarvitsin kokemusta ryhmässä olemisesta.
Välillä putosin pikkutytöksi ja pelkäsin vahvoja naisia, välillä harmitti, kun muut tuntuivat putoavan pikkutytöiksi ja siirtävän kaiken vastuun minulle.
Tänään oltiin retkellä Tuorlan planetaariossa. En ollut kirjoittanut lähtijöitten nimiä ylös. Stressasin ja soitin eilen ja tänään kaikki läpi, kun pelkäsin että joutuisin maksamaan poissaolijoistakin. Kollegan tuella olin myös saanut päätettyä, että jokainen maksaisi retkensä itse.
Tuorlassa minulta kysyttiin, mitä olin sopinut maksavani enkä maksanut sen enempää kuin olin kerännyt rahaa. Muutenkin kaikki oli leppoisaa, kukaan tarvinnut ketään sen enempää kuin sopivasti. Tultiin toistemme kyydeillä, puhuttiin kesästä ja suunniteltiin syksyä.
torstai 14. toukokuuta 2009
maanantai 11. toukokuuta 2009
Työelämään
Riparin jälkeen ostin toiselta isoselta valokuvia, senkin missä ryhmäni oli ilman minua. En ollut osannut keskustella heidän kanssaan luontevasti.
Menin leirin vetäneen papin isoseksi iltariparillekin. Hän oli konfirmaation jälkeen kaverini kanssa meillä kahvilla ja vastasi minulle, ettei minun hänen mielestään kannattaisi alkaa lukea teologiaa pääaineena. Voisin lukea jotain muuta ja ottaa teologian sivuaineeksi.
Kesällä tuttavat järjestivät minulle työpaikan päiväkodista hyvää hyvyyttään pyytämättäni. Parin viikon kuluttua siellä huomattiin, ettei minua tarvittukaan. Menin pakkaamaan hedelmiä kelmuihin ruokakaupan takahuoneeseen kaverin seuraksi.
Haravoin kaupungin puistoista koirankakkoja toisen kaverin kanssa. Hän tappoi yksinään siivettömän linnun kirjaston luona ja itki.
Kirjoitusten jälkeen myin valuuttaa tätini työpaikalla Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pyrin diakonissakoulutukseen Helsinkiin ja pääsin. Olin vuoden hoitoharjoittelijana vanhainkodissa Raumalla ja kehitysvammaislaitoksessa Espoossa. Raumalla olin tutunkauppaa ja sain kiitettävät lausunnot työtodistukseen. Espoossa olin omasta halustani ja osoitin vain hyvää työtaitoa. Pyrin Turun sairaanhoitajaopistoon useamman kerran, en päässyt enää psykologisista testeistä läpi.
Opiskelin Åbo Akademissa biologiaa kaksi päivää, siihen kielikoepisteeni riittivät. Sitten aloin opiskella Teologisessa tiedekunnassa hepreaa Yliopiston opintokirjalla, minulla oli siellä latinan ja kreikan opiskeluoikeus. Nypin haudoilta kuihtuneita kukkia Turun hautausmaalla.
Sain anomalla Teologisen opintokirjan. Seurakuntaharjoitteluni ohjaaja kehotti minua kehittämään äänenkäyttöäni ja ihmiskontaktejani. Kesäteologina en jaksanut tehdä kotikäyntejä yksin, vaan puhuin kaverini mukaan jakamaan työtäni. Graduni kieli tarkistettiin kolmeen kertaan.
Menin leirin vetäneen papin isoseksi iltariparillekin. Hän oli konfirmaation jälkeen kaverini kanssa meillä kahvilla ja vastasi minulle, ettei minun hänen mielestään kannattaisi alkaa lukea teologiaa pääaineena. Voisin lukea jotain muuta ja ottaa teologian sivuaineeksi.
Kesällä tuttavat järjestivät minulle työpaikan päiväkodista hyvää hyvyyttään pyytämättäni. Parin viikon kuluttua siellä huomattiin, ettei minua tarvittukaan. Menin pakkaamaan hedelmiä kelmuihin ruokakaupan takahuoneeseen kaverin seuraksi.
Haravoin kaupungin puistoista koirankakkoja toisen kaverin kanssa. Hän tappoi yksinään siivettömän linnun kirjaston luona ja itki.
Kirjoitusten jälkeen myin valuuttaa tätini työpaikalla Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pyrin diakonissakoulutukseen Helsinkiin ja pääsin. Olin vuoden hoitoharjoittelijana vanhainkodissa Raumalla ja kehitysvammaislaitoksessa Espoossa. Raumalla olin tutunkauppaa ja sain kiitettävät lausunnot työtodistukseen. Espoossa olin omasta halustani ja osoitin vain hyvää työtaitoa. Pyrin Turun sairaanhoitajaopistoon useamman kerran, en päässyt enää psykologisista testeistä läpi.
Opiskelin Åbo Akademissa biologiaa kaksi päivää, siihen kielikoepisteeni riittivät. Sitten aloin opiskella Teologisessa tiedekunnassa hepreaa Yliopiston opintokirjalla, minulla oli siellä latinan ja kreikan opiskeluoikeus. Nypin haudoilta kuihtuneita kukkia Turun hautausmaalla.
Sain anomalla Teologisen opintokirjan. Seurakuntaharjoitteluni ohjaaja kehotti minua kehittämään äänenkäyttöäni ja ihmiskontaktejani. Kesäteologina en jaksanut tehdä kotikäyntejä yksin, vaan puhuin kaverini mukaan jakamaan työtäni. Graduni kieli tarkistettiin kolmeen kertaan.
perjantai 8. toukokuuta 2009
Yhtenä joukossa osa 2
Mieleni näemmä jatkaa jatkuvasti tuota kertomusta kokemuksesta, johon edellinen postaukseni päättyy. Tässä siksi edellisen jutun loppu täydennettynä. Tein siitä muistiinpanot Tallinnassa, mutta yritin jättää ne sisäpiirin tiedoksi, kun en ole lupia kysellyt julkisuuteen. Sisäisestä pakosta olen nyt läpinäkyvä omalla riskilläni ja paljastan, mistä papit keskenään juttelee:
Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmisiä uudella tavalla, kohdata heitä vastikkeettomasti Citymarketin jonossa ja odotushuoneissa. Hän alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.
Lääninrovasti jatkaa lukemalla pitkään Stinissenin kirjaa: Työn kuuluu tuntua hyvältä, helpolta ja mukavalta, ei raskaalta. Ihminen vain päästää silloin lävitsensä Jumalan oman toiminnan sen sijaan että touhuaisi itse. Hän elää huolettomana huolehtimatta lainkaan työnsä tuloksista. Stressi on sitä että halutaan hoitaa asiat itse laskematta niitä Jumalan käsiin. Siitä pääsee, kun päästää irti kunnianhimosta.
Keskustelussa kysellään, mikä on oma tulkintamme työmme sisällöstä. Emmehän voi aina toimia vain sen mukaan, mitä meiltä Radio Deissä tai vapaa-ajattelijoiden kirkostaeroamiskampanjoissa tai muualla kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.
Sanon että olisi mielenkiintoista laatia joskus strategia Stinissenin ajatusten mukaiseksi. Minulle kerrotaan, että organisaationa tarvitsemme myös suunnittelua. Sen raameissa voimme yksittäisinä ihmisinä elää huolettomasti.
Siteerataan kirjoja: Hän elää kuin suuri profeetta - lepää työtä tehdessään. Tarvitaan järkeä, tunnetta JA sielua. Pitäisi antaa lupa sille jollekin muulle jolla ei ole nimeä olla läsnä työssämme.
Joku muistuttaa siitä, että työnteko otsa hiessä on kirous joka kuuluu ihmisen elämään. Heitän takaisin että se on myös siunaus, ihmiselle kerrotaan annetun tehtävä viljellä ja varjella maata jo ennen syntiinlankeemuskertomusta.
Nikkilän mielisairaalassa siivoojat kuulemma olivat paras apu potilaalle, he kun juttelivat kuin tavalliselle ihmiselle eivätkä koettaneet parantaa häntä.
Näillä papeilla joiden joukkoon en aiemmin ole jaksanut lähteä onkin ajatuksia. En olekaan kummajainen, en merkittävä tekijä, näkijä enkä vastapäätä muita. En liioin ole olematon, näkymätön enkä yksin.
Olen pieni muru kokonaisuudessa.
Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmisiä uudella tavalla, kohdata heitä vastikkeettomasti Citymarketin jonossa ja odotushuoneissa. Hän alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.
Lääninrovasti jatkaa lukemalla pitkään Stinissenin kirjaa: Työn kuuluu tuntua hyvältä, helpolta ja mukavalta, ei raskaalta. Ihminen vain päästää silloin lävitsensä Jumalan oman toiminnan sen sijaan että touhuaisi itse. Hän elää huolettomana huolehtimatta lainkaan työnsä tuloksista. Stressi on sitä että halutaan hoitaa asiat itse laskematta niitä Jumalan käsiin. Siitä pääsee, kun päästää irti kunnianhimosta.
Keskustelussa kysellään, mikä on oma tulkintamme työmme sisällöstä. Emmehän voi aina toimia vain sen mukaan, mitä meiltä Radio Deissä tai vapaa-ajattelijoiden kirkostaeroamiskampanjoissa tai muualla kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.
Sanon että olisi mielenkiintoista laatia joskus strategia Stinissenin ajatusten mukaiseksi. Minulle kerrotaan, että organisaationa tarvitsemme myös suunnittelua. Sen raameissa voimme yksittäisinä ihmisinä elää huolettomasti.
Siteerataan kirjoja: Hän elää kuin suuri profeetta - lepää työtä tehdessään. Tarvitaan järkeä, tunnetta JA sielua. Pitäisi antaa lupa sille jollekin muulle jolla ei ole nimeä olla läsnä työssämme.
Joku muistuttaa siitä, että työnteko otsa hiessä on kirous joka kuuluu ihmisen elämään. Heitän takaisin että se on myös siunaus, ihmiselle kerrotaan annetun tehtävä viljellä ja varjella maata jo ennen syntiinlankeemuskertomusta.
Nikkilän mielisairaalassa siivoojat kuulemma olivat paras apu potilaalle, he kun juttelivat kuin tavalliselle ihmiselle eivätkä koettaneet parantaa häntä.
Näillä papeilla joiden joukkoon en aiemmin ole jaksanut lähteä onkin ajatuksia. En olekaan kummajainen, en merkittävä tekijä, näkijä enkä vastapäätä muita. En liioin ole olematon, näkymätön enkä yksin.
Olen pieni muru kokonaisuudessa.
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Yhtenä joukossa
Rovastikunnan pappeja on lähdössä Tallinnaan. Joukko miehiä kättelee minut kadulla viraston edessä. Kiipeän linja-autoon. Nyökkäilen istuville ihmisille hyvää huomenta ja etsin itselleni tyhjän penkkiparin. Nukuttaa.
Kysyn yhdeltä, kuka hän onkaan kahdesti, mutten saa vastausta häneltä. Satamassa kuuntelen tarinaa ihmiseltä jonka kanssa edellisenä päivänä olimme istuneet pitkään samassa ruokapöydässä puhumatta mitään.
Laivalla keskustelen autottomuudesta, kuuntelen tarinoita retriitin vetämisestä omalla tavalla ja kerron miksi bloggaan: Tunnen eläväni kirjoittaessani. Tämä on sopivasti yksityisen ja julkisen välimaastossa. Saan ajatuksiani järjestykseen ja tiettäviksi.
Tallinnassa en lähde keskitysleirikierrokselle, vaan menen mukaan inkeriläismummojen senioripiiriin. Kahvipöydässä kuulen että elämä on ollut vaikeaa. Kysyn mikä sai jaksamaan. Kysymys jää ilmaan.
Suomi-instituutissa kysellään, mistä kaikista maista ihmisillä onkaan kokemuksia hengellisestä työstä. Mainitsen Kalifornian. Minulta tivataan olinko silloin pappi. En mutta asuin siellä kaksi vuotta. Joku on huolissaan siitä että netti korvaa oikeat kohtaamiset. Kivahdan että netti tähtää oikeisiin kohtaamisiin ja että se on vain väline.
Päivällisellä kysyn, millainen on aito kohtaaminen slummissa. Siinä istutaan sohvalla ja nauretaan yhdessä. Jaetaan vastikkeettomasti yhteinen hetki. Kysyn, mitä on sielunhoito. Se on sitä että kuuntelee toisen totuutta tapahtuneesta niin kauan että kuva tulee valmiiksi. Sitten kuvasta nostetaan vaivaavia asioita tarkasteltaviksi yhdessä.
Kysyn kaverilta, uskooko hän ihmisen kasvuun. Ei, hän vastaa, sillä kaikki ihmiset ovat kusipäitä, eikä hän kuitenkaan voi muuta kuin uskoa ihmisiin.
Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmiset ihmisinä ja alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.
Kuuntelen keskustelua siitä jostakin joka on läsnä mutta jolle ei ole nimeä. Osallistun keskusteluun, ajatuksiani asetetaan laajempiin yhteyksiin. Tunnistan muitten puheenvuoroista niin monta ajatusta joita olen luullut vain omikseni etten enää osaa pitää itseäni ulkopuolisena.
Lisäys 7.5. klo 16.16 (ja kursiivilisäys 21.42 sekä 8.5. klo 8.26):
En olekaan kummajainen, merkittävä tekijä, näkijä tai vastapäätä muita, mutta en liioin olematon, näkymätön enkä yksin.
Olen pieni osa kokonaisuutta.
Kysyn yhdeltä, kuka hän onkaan kahdesti, mutten saa vastausta häneltä. Satamassa kuuntelen tarinaa ihmiseltä jonka kanssa edellisenä päivänä olimme istuneet pitkään samassa ruokapöydässä puhumatta mitään.
Laivalla keskustelen autottomuudesta, kuuntelen tarinoita retriitin vetämisestä omalla tavalla ja kerron miksi bloggaan: Tunnen eläväni kirjoittaessani. Tämä on sopivasti yksityisen ja julkisen välimaastossa. Saan ajatuksiani järjestykseen ja tiettäviksi.
Tallinnassa en lähde keskitysleirikierrokselle, vaan menen mukaan inkeriläismummojen senioripiiriin. Kahvipöydässä kuulen että elämä on ollut vaikeaa. Kysyn mikä sai jaksamaan. Kysymys jää ilmaan.
Suomi-instituutissa kysellään, mistä kaikista maista ihmisillä onkaan kokemuksia hengellisestä työstä. Mainitsen Kalifornian. Minulta tivataan olinko silloin pappi. En mutta asuin siellä kaksi vuotta. Joku on huolissaan siitä että netti korvaa oikeat kohtaamiset. Kivahdan että netti tähtää oikeisiin kohtaamisiin ja että se on vain väline.
Päivällisellä kysyn, millainen on aito kohtaaminen slummissa. Siinä istutaan sohvalla ja nauretaan yhdessä. Jaetaan vastikkeettomasti yhteinen hetki. Kysyn, mitä on sielunhoito. Se on sitä että kuuntelee toisen totuutta tapahtuneesta niin kauan että kuva tulee valmiiksi. Sitten kuvasta nostetaan vaivaavia asioita tarkasteltaviksi yhdessä.
Kysyn kaverilta, uskooko hän ihmisen kasvuun. Ei, hän vastaa, sillä kaikki ihmiset ovat kusipäitä, eikä hän kuitenkaan voi muuta kuin uskoa ihmisiin.
Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmiset ihmisinä ja alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.
Kuuntelen keskustelua siitä jostakin joka on läsnä mutta jolle ei ole nimeä. Osallistun keskusteluun, ajatuksiani asetetaan laajempiin yhteyksiin. Tunnistan muitten puheenvuoroista niin monta ajatusta joita olen luullut vain omikseni etten enää osaa pitää itseäni ulkopuolisena.
Lisäys 7.5. klo 16.16 (ja kursiivilisäys 21.42 sekä 8.5. klo 8.26):
En olekaan kummajainen, merkittävä tekijä, näkijä tai vastapäätä muita, mutta en liioin olematon, näkymätön enkä yksin.
Olen pieni osa kokonaisuutta.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Vappu yksin
Olin aattona iltapäivällä pari tuntia kylässä. Pyöräilin kuuden jälkeen tungoksessa jokirantaa kotiin. Meinasin törmätä pariskuntaan joka olikin tuttu ja kertoi kuulumisiaan. Söin lämpimän aterian. Luin lehtiä. Kirjoitin lapselleni jonka kanssa yritän opetella olemaan eri mieltä, mutta teksti katosi enkä kirjoittanut sitä uudestaan. Korkkasin uudet pelikortit ja pelasin pasianssia. Muistin etten kestänyt kun minua neuvottiin siinä. Poltin vaaleanpunaista kynttilää ja katselin albumin irtosivua kortteja sekoittaessani. Ylimmässä tärähtäneessä kuvassa isällä on piippu suussa. Hän istuu sohvalla ja hyppyyttää vaaleaa tyttöä. Leikin että se on sisko. Voisin se olla minäkin. Vasemmassa alanurkassa äiti kannattelee pientä veljeä, joka nojaa sohvapöydällä olevaan isän tekemään keinuhevoseen. Sekä isä että äiti katsovat vasemmalle lapseen ja hymyilevät. Oikealla on pieni tarkka kuva jossa pappa istuu mummolan pihakivetyksellä ja katsoo kameraan. Minä istun hänen sylissään ja hymyilen. Jätin pelin kesken kun elokuva alkoi.
Aamulla heräsin aikaisin. Nousin ennen kahdeksaa. Join kahvia ja luin sarjakuvia ja tv-arvosteluja. Valmistelin kuvauslupa-anomuksen seurakuntaneuvostolle. Tein sen loppuun vaikka telkassa alkoi Työväenlaulaja. Pelasin pasianssia kuunnellessani. En meinannut kuulla kun puhelin soi työasioita. Kiitin sähköpostilla eilisestä kyläilystä. Söin. Pesin pyörän. Sanoin naapurille pari sanaa muurahaisista. Juutuin nettiin. Pyöräilin vappuruuhkassa jokirantaa. Söin salmiakkijäätelön penkillä. Hain virastolta papereita joita tarvitsen aamulla Kaarinassa. En tarkistanut lehti-ilmoituksia, koska kone takkuili. Muistin unohtaneeni eilen hakea teatteriliput ja pyöräilin takaisinkin jokirantaa siltä varalta että vappuna olisi esityksiä. Ajattelin ihmisiä joille olin uskaltanut olla rehellinen ja jotka eivät sitä olleet kestäneet ja sitten ihmisiä jotka olivat sen kestäneet. Ruokakauppakin oli kiinni, laitevian vuoksi. En syönyt perunasalaattia enkä nakkeja. Menen saunaan.
Aamulla heräsin aikaisin. Nousin ennen kahdeksaa. Join kahvia ja luin sarjakuvia ja tv-arvosteluja. Valmistelin kuvauslupa-anomuksen seurakuntaneuvostolle. Tein sen loppuun vaikka telkassa alkoi Työväenlaulaja. Pelasin pasianssia kuunnellessani. En meinannut kuulla kun puhelin soi työasioita. Kiitin sähköpostilla eilisestä kyläilystä. Söin. Pesin pyörän. Sanoin naapurille pari sanaa muurahaisista. Juutuin nettiin. Pyöräilin vappuruuhkassa jokirantaa. Söin salmiakkijäätelön penkillä. Hain virastolta papereita joita tarvitsen aamulla Kaarinassa. En tarkistanut lehti-ilmoituksia, koska kone takkuili. Muistin unohtaneeni eilen hakea teatteriliput ja pyöräilin takaisinkin jokirantaa siltä varalta että vappuna olisi esityksiä. Ajattelin ihmisiä joille olin uskaltanut olla rehellinen ja jotka eivät sitä olleet kestäneet ja sitten ihmisiä jotka olivat sen kestäneet. Ruokakauppakin oli kiinni, laitevian vuoksi. En syönyt perunasalaattia enkä nakkeja. Menen saunaan.
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Seurassa ulkopuolisena
Nousen seurakuntatalolla kahvipöydästä, jossa kukaan ei oikein ole keksinyt luontevaa puhuttavaa. Sanon että minulta menee bussi justiinsa. Kanttori nousee samalla. Ulkona näen bussin menevän. Olen taas lukenut aikataulua väärin.
Kävelen ison tien varteen. Kengät hankaavat. Tummahiuksinen mies siirtää kasseja penkiltä pois ja istahdan hänen viereensä. Hän näyttää minulle Gideonien vieraskielistä Uutta Testamenttia ja kertoo elekielellä ja muutamalla englanninkielisellä sanalla Jeesuksesta ja pedon luvusta ja perheestään. Nyökkäilen. Hän ei nouse samaan bussin, mutta musta mies nousee, vaikka kuski sanoo että kaupungin bussi olisi halvempi ja menisi torille. Bussissa istuu miehen tuttu, jolta hän kyselee asioita koko matkan ajan.
Seuraavana päivänä tulen takaisin. Käyn kanttorin ja kirkkokuoron kanssa läpi kansanlaulujumalanpalveluksen kulun ja sovin omakotiyhdistyksen ihmisten ja vahtimestarin kanssa viimeisistä käytännön järjestelyistä. Ihmisiä näkyy tulevan.
Puhun laumasta ja pelosta tehdä toisin kuin muut. Kerron samaa tarinaa tervetulosanoista synnintunnustuksen, rukouksen, saarnan ja esirukouksen kautta loppusanoihin.
Monet tulevat kiittämään ja jotkut sanomaan, ettei ääneni kuulunut. Juon kahvini ja unohdun tietokoneelle katsottuani sieltä aikataulun. Talo tyhjenee, vahtimestari pelästyy kun työhuone ei olekaan autio hänen tullessansa hakemaan albaa pois.
Kävelen ison tien varteen. Kengät hankaavat. Tummahiuksinen mies siirtää kasseja penkiltä pois ja istahdan hänen viereensä. Hän näyttää minulle Gideonien vieraskielistä Uutta Testamenttia ja kertoo elekielellä ja muutamalla englanninkielisellä sanalla Jeesuksesta ja pedon luvusta ja perheestään. Nyökkäilen. Hän ei nouse samaan bussin, mutta musta mies nousee, vaikka kuski sanoo että kaupungin bussi olisi halvempi ja menisi torille. Bussissa istuu miehen tuttu, jolta hän kyselee asioita koko matkan ajan.
Seuraavana päivänä tulen takaisin. Käyn kanttorin ja kirkkokuoron kanssa läpi kansanlaulujumalanpalveluksen kulun ja sovin omakotiyhdistyksen ihmisten ja vahtimestarin kanssa viimeisistä käytännön järjestelyistä. Ihmisiä näkyy tulevan.
Puhun laumasta ja pelosta tehdä toisin kuin muut. Kerron samaa tarinaa tervetulosanoista synnintunnustuksen, rukouksen, saarnan ja esirukouksen kautta loppusanoihin.
Monet tulevat kiittämään ja jotkut sanomaan, ettei ääneni kuulunut. Juon kahvini ja unohdun tietokoneelle katsottuani sieltä aikataulun. Talo tyhjenee, vahtimestari pelästyy kun työhuone ei olekaan autio hänen tullessansa hakemaan albaa pois.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Poissaolevien seurassa
Tulen töistä kotiin. Minulla on ollut kaksi palaveria ja olen päivittänyt nettisivuja ja tehnyt asioita joita kuuluu tehdä. Muistanut hakea avioliiton esteiden tutkimispaperin postilokerostani huomista varten mutta en vihkiraamattua kaapista. Soittanut koululle, jonka päivänavausta en ollut muistanut merkitä kalenteriini ja sopinut ensi viikon päivänavauksesta unohdetun tilalle. Vastannut joihinkin sähköposteihin. Kieltäytynyt Hesarin loistavasta tarjouksesta. Kuunnellut kuulumisia.
Minulla on jääkaapissa tiistain ehtoollista varten ostamaani viiniä. Kaadan itselleni lasillisen. Laitan perunoita mikroaaltouuniin ja leipää paahtimeen. Avaan sillipurkin. Sytytän vaaleanpunaisen kukanmuotoisen kynttilän, jonka sain tuttavalta isän muistelemista varten. Kuorin perunat, voitelen leivät tuorejuustolla. Nostelen silliä haarukalla lautaselle. Syön ja juon ja muistelen isää.
Piirongin päällä on isästä levollinen, myhäilevä kuva virka-asussa. Vasemmalla puolella on hänen isänsä veistämä luotsiveistos, jykevä mies sydvestissään ruorin takana. Oikealla puolella seinäkello, jonka isän vanhemmat hankkivat isän syntymän aikoihin. Kellon toisella puolella tyhjä pitsiliina. Kaktukseni kuoli hiljattain sen päältä. Siinä voisi olla jotain äidistä. Päättäväisyys elää onnellisena? Mieleeni tulee valokuva jossa istun kahdeksanvuotiaana äidinisän sylissä. Piirongin olen saanut äidiltä.
Isältä halun kulkea omaa tietäni eikä vain haaveilla siitä.
Nostan lasin vanhemmilleni. En ole tullut kovin hyvin ymmärretyksi ja olen siitä onnellinen.
Minulla on jääkaapissa tiistain ehtoollista varten ostamaani viiniä. Kaadan itselleni lasillisen. Laitan perunoita mikroaaltouuniin ja leipää paahtimeen. Avaan sillipurkin. Sytytän vaaleanpunaisen kukanmuotoisen kynttilän, jonka sain tuttavalta isän muistelemista varten. Kuorin perunat, voitelen leivät tuorejuustolla. Nostelen silliä haarukalla lautaselle. Syön ja juon ja muistelen isää.
Piirongin päällä on isästä levollinen, myhäilevä kuva virka-asussa. Vasemmalla puolella on hänen isänsä veistämä luotsiveistos, jykevä mies sydvestissään ruorin takana. Oikealla puolella seinäkello, jonka isän vanhemmat hankkivat isän syntymän aikoihin. Kellon toisella puolella tyhjä pitsiliina. Kaktukseni kuoli hiljattain sen päältä. Siinä voisi olla jotain äidistä. Päättäväisyys elää onnellisena? Mieleeni tulee valokuva jossa istun kahdeksanvuotiaana äidinisän sylissä. Piirongin olen saanut äidiltä.
Isältä halun kulkea omaa tietäni eikä vain haaveilla siitä.
Nostan lasin vanhemmilleni. En ole tullut kovin hyvin ymmärretyksi ja olen siitä onnellinen.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Armon välikappaleena
Vanha ystäväni kutsui kylään, siis iältään vanha. Kysyin otanko ehtoollisvälineet mukaan. En nimittäin osaa sinne muutakaan viedä enkä tiedä, mitä muutakaan siellä tekisin. Hän lauloi lempivirsiään ja minä luin hänen lempiraamatunkohtansa ja nautimme ehtoollisen.
Kävin toisenkin vanhan ystäväni luona saman tien, vanhainkodissa. Hän ei enää löydä montaakaan sanaa. Kysyin, luenko Raamattua. Ei, hän sanoi. Hetken juttelin. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan tuskaiseltakin. Sitten me vain istuimme ja pidimme toisiamme kädestä ja puristimme tai silittelimme välillä. Sanoin tulevani uudestaan. Hän koetti sanoa jotain, mikä kuulosti vähän minältä ja odottamiselta.
Kävin toisenkin vanhan ystäväni luona saman tien, vanhainkodissa. Hän ei enää löydä montaakaan sanaa. Kysyin, luenko Raamattua. Ei, hän sanoi. Hetken juttelin. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan tuskaiseltakin. Sitten me vain istuimme ja pidimme toisiamme kädestä ja puristimme tai silittelimme välillä. Sanoin tulevani uudestaan. Hän koetti sanoa jotain, mikä kuulosti vähän minältä ja odottamiselta.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Pahan puhuminen
Maaliskuussa rippikoulun alkuleirillä kerroin syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta, että ihmisen kuuluu kyseenalaistaa sääntöjä kasvaakseen itsenäiseksi ihmiseksi.
Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.
Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.
Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.
Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.
Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:
Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.
Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.
Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)
Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.
Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon. Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.
Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.
Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.
Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.
Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.
Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.
Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.
Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:
Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.
Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.
Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)
Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.
Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon. Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.
Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.
Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Isän toiset hautajaiset
Äiti sanoi tiistaina, ettei viitsi laittaa pääsiäisateriaa tänä vuonna. Keskiviikkona hän kysyi, kuinka pian saan selville, montako meiltä pääsee tulemaan sunnuntaina. Torstaina hän soitti onnistuneensa sopimaan suntion kanssa isän tuhkansirottelun pääsiäispäiväksi ja siirsi ateriaa aikaisemmaksi.
En mennyt auttamaan häntä ruuanlaitossa toisaalta siksi, ettei hän kuulemma tarvinnut apua ja toisaalta siksi, että sanoin pitäväni rukoushetken sirottelun yhteydessä. Meninkin jumalanpalvelukseen keskittymään.
Olin taas pettynyt, kun en kuullut synnistä muuta kuin käsitteen. Aurinkomme sentään ylösnousi. Kävin kahvilassa kahvilla.
Samassa kun tapasin äidin hautausmaalla, iso mies tuli tarjoamaan meille Jehovan todistajien lehtiä. Luterilaisella hautausmaalla! sanoin hänelle. Missäs sitten, hän kysyi. Aidan takana, sanoin, ja hän jatkoi tarjoamistaan. Sanoin että luemme luterilaisia lehtiä. Äitikin sanoi ei kiitos. Toivotin hyvää pääsiäistä ja lähdin viemään kassiani äidin autoon. Mies toivotti hyvää jatkoa.
Suntiolla ei ollut antaa minulle sirottelurukousta, enkä minä osannut kuvitella lukevani hautarukouksia kivikon vieressä.
Odottelimme muita. Iso mies näkyi tarjoavan turhaan lehteä toiselle, joka seisoi hiljaa haudalla. Kävin esittäytymässä luterilaiseksi papiksi. Sanoin olevani tosissani siinä, ettei hänen pitäisi olla siellä, vaan portin takana. Hän lupasi kunnioittaa mielipidettäni. Vaikka ihmiset tarvitsivat lohdutusta juuri täällä. Ja hän alkoi lohduttaa minua. Hyvästelin hänet taas.
Ennen sirottelua luin, kuinka tomu palaa maahan, josta se on tullut ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sanoin, että isä oli käynyt pimeässä tunnelissa ja nähnyt valon sen päässä nuorena, eikä olisi halunnut palata takaisin elämään. Hän tiesi että asiat olisivat voineet olla paremmin ja oli valmis lähtemään täältä pois. Nyt isä oli päässyt pois ja hänen tuhkansa pääsi luontoon, joka oli hänelle tärkeä. Luin kelttiläisen rukouksen: Nousen tänään ylös voimalla taivaan, auringonvalon, kuun hohteen, tulen loisteen, salaman nopeuden, tuulen kerkeyden, meren syvyyden, maan vakauden, kallion lujuuden. Luin myös Kirkkokäsikirjasta pääsiäisrukouksen ja kiitin isän elämästä ja siitä että hän oli antanut meille elämän ja kaikesta hyvästä ja pahasta mitä olimme häneltä saaneet.
Veljeni sirotteli tuhkan kivikkoon ja siskoni kasteli sen niin että se valui kiviltä koloihin.
Mursin aterialla itseäni ympäröivän hiljaisuuden kyselemällä eri ihmisten kuulumisia. Tulin kutsutuksi langon synttäreille Rokkibaariin. Suunnittelimme serkkubileitä juhannukseksi.
En mennyt auttamaan häntä ruuanlaitossa toisaalta siksi, ettei hän kuulemma tarvinnut apua ja toisaalta siksi, että sanoin pitäväni rukoushetken sirottelun yhteydessä. Meninkin jumalanpalvelukseen keskittymään.
Olin taas pettynyt, kun en kuullut synnistä muuta kuin käsitteen. Aurinkomme sentään ylösnousi. Kävin kahvilassa kahvilla.
Samassa kun tapasin äidin hautausmaalla, iso mies tuli tarjoamaan meille Jehovan todistajien lehtiä. Luterilaisella hautausmaalla! sanoin hänelle. Missäs sitten, hän kysyi. Aidan takana, sanoin, ja hän jatkoi tarjoamistaan. Sanoin että luemme luterilaisia lehtiä. Äitikin sanoi ei kiitos. Toivotin hyvää pääsiäistä ja lähdin viemään kassiani äidin autoon. Mies toivotti hyvää jatkoa.
Suntiolla ei ollut antaa minulle sirottelurukousta, enkä minä osannut kuvitella lukevani hautarukouksia kivikon vieressä.
Odottelimme muita. Iso mies näkyi tarjoavan turhaan lehteä toiselle, joka seisoi hiljaa haudalla. Kävin esittäytymässä luterilaiseksi papiksi. Sanoin olevani tosissani siinä, ettei hänen pitäisi olla siellä, vaan portin takana. Hän lupasi kunnioittaa mielipidettäni. Vaikka ihmiset tarvitsivat lohdutusta juuri täällä. Ja hän alkoi lohduttaa minua. Hyvästelin hänet taas.
Ennen sirottelua luin, kuinka tomu palaa maahan, josta se on tullut ja henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sanoin, että isä oli käynyt pimeässä tunnelissa ja nähnyt valon sen päässä nuorena, eikä olisi halunnut palata takaisin elämään. Hän tiesi että asiat olisivat voineet olla paremmin ja oli valmis lähtemään täältä pois. Nyt isä oli päässyt pois ja hänen tuhkansa pääsi luontoon, joka oli hänelle tärkeä. Luin kelttiläisen rukouksen: Nousen tänään ylös voimalla taivaan, auringonvalon, kuun hohteen, tulen loisteen, salaman nopeuden, tuulen kerkeyden, meren syvyyden, maan vakauden, kallion lujuuden. Luin myös Kirkkokäsikirjasta pääsiäisrukouksen ja kiitin isän elämästä ja siitä että hän oli antanut meille elämän ja kaikesta hyvästä ja pahasta mitä olimme häneltä saaneet.
Veljeni sirotteli tuhkan kivikkoon ja siskoni kasteli sen niin että se valui kiviltä koloihin.
Mursin aterialla itseäni ympäröivän hiljaisuuden kyselemällä eri ihmisten kuulumisia. Tulin kutsutuksi langon synttäreille Rokkibaariin. Suunnittelimme serkkubileitä juhannukseksi.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Ruissalossa
Kävelin metsäpolulla mudassa. Nojasin poskeani sammaloituneeseen puuhun enkä tuntenut itseäni yksinäiseksi. Linnut lauloivat ja tajusin kevään. Näin englantia puhuvia ihmisiä ja ehkä sepelkyyhkyn.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Maanantaina
Katselen Peter Panin patsasta Kensingtonin puistossa. En halua ihmisten seuraavan minua omaan maailmaani. Haluan nähdä ja osoittaa yltäkylläisyyttä yhteisessä maailmassa. Ja jokaisen omassa.
Olen väsynyt olemaan jotain mieltä asioista. Alan lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Syön pussillisen lakritsia. Kun pääsen loppuun, olen kotona.
Vihdoinkin yksin.
Olen väsynyt olemaan jotain mieltä asioista. Alan lukea Leena Landerin Tummien perhosten kotia. Syön pussillisen lakritsia. Kun pääsen loppuun, olen kotona.
Vihdoinkin yksin.
Sunnuntaina
En lähde East Endin kirpputoreille lähtevien matkaan, vaan Tate Modern Art -museoon, jonne kaikki jossain välissä halusivat. Yhtä on ahdistanut kaksikerroksisen bussin kaahailu ja minua metron kuumuus. Toisen mielestä on sääli, jos porukka hajoaa heti päivän aluksi. Päätämme silti testata, kummalla pääsee nopeammin. Metrojoukkue voittaa minut kymmenellä minuutilla.
Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.
Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.
Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.
Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.
Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.
Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.
Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.
Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.
Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.
Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.
Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.
Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.
Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.
Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.
Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.
Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.
Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.
Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.
Lauantaina
Nautimme kahvilassa englantilaisen aamiaisen. Se on yhtä tuhti kuin eestiläinen. Kahvikin maistuu samalta kuin Neuvosto-Tartossa.
Paddingtonin metroasemalta meidät neuvotaan bussipysäkille, Circle-linja on remontissa. Happy to help.
Candemin torilta ostan nepalilaisen paidan ja rannerenkaan, joka muistuttaa virolaisilta maalaismarkkinoilta ostamaani puuhelminauhaa. Kohtaan niin monta avointa katsetta ja vilpitöntä hymyä että juhlatuuleni säilyy.
Katutungoksen keskeltä kurkistan sisään terveyskahvilaan. Takaseinän ikkunasta näkyy veden ylle kumartunut vaaleanvihreä puu. Haen seuralaiseni tänne syömään.
Olen ajatellut risteillä Thamesillä, mutta kahvilan oven suussa myydäänkin venematkoja kanavaa pitkin Paddingtoniin.
Olen jo risteillyt Nevalla, kanavan sulussa nousen ylös nyt ensimmäistä kertaa. Vene lipuu pitkän tunnelin läpi. Edessä häämöttää valoa. Muistan kerran mieltäneeni, että aviomieheni auttoi minut ulos äitini kohdusta.
Illalla meillä on tapaaminen afrikkalaisen ravintolan edessä Cityssä. Metron kuumuudessa ihmiset istuvat ja seisovat silmät puoliummessa.
Africa Centerin osoitetta jonka olen kopioinut matkaoppaasta ei ole olemassa. Lähdemme etsimään pubia josta on näköala Tower Bridgelle ja satamaan. Thamesin rannalla näemme kauniin modernin talon.
Pubin alakerrassa on liikaa melua pojille. Yläkerrasta saa jättipizzan, olutta ja valkoviiniä. Minä tarjoan. Ikkunasta näkyy ökyveneiden sisäsatama, sisällä on sinivalkoista posliinia seinällä.
Vaihdamme kuulumisia. Yksi ei ole onnistunut saamaan itseään täysiin kauppoihin, toiselle on tullut turistiolo kanavamatkan opastuksesta, yksi on ostanut kartan pyörittyään aikansa ympyrää. Siitä löydämme bussin Paddingtoniin. Maan pinnalla ihmiset ovat kauniimpia kuin sen alla, varsinkin jotkut intialaiset naiset ja mustat miehet.
Toiset jatkavat toiseen pubiin, minä olen juhlani juhlinut tältä päivältä.
Paddingtonin metroasemalta meidät neuvotaan bussipysäkille, Circle-linja on remontissa. Happy to help.
Candemin torilta ostan nepalilaisen paidan ja rannerenkaan, joka muistuttaa virolaisilta maalaismarkkinoilta ostamaani puuhelminauhaa. Kohtaan niin monta avointa katsetta ja vilpitöntä hymyä että juhlatuuleni säilyy.
Katutungoksen keskeltä kurkistan sisään terveyskahvilaan. Takaseinän ikkunasta näkyy veden ylle kumartunut vaaleanvihreä puu. Haen seuralaiseni tänne syömään.
Olen ajatellut risteillä Thamesillä, mutta kahvilan oven suussa myydäänkin venematkoja kanavaa pitkin Paddingtoniin.
Olen jo risteillyt Nevalla, kanavan sulussa nousen ylös nyt ensimmäistä kertaa. Vene lipuu pitkän tunnelin läpi. Edessä häämöttää valoa. Muistan kerran mieltäneeni, että aviomieheni auttoi minut ulos äitini kohdusta.
Illalla meillä on tapaaminen afrikkalaisen ravintolan edessä Cityssä. Metron kuumuudessa ihmiset istuvat ja seisovat silmät puoliummessa.
Africa Centerin osoitetta jonka olen kopioinut matkaoppaasta ei ole olemassa. Lähdemme etsimään pubia josta on näköala Tower Bridgelle ja satamaan. Thamesin rannalla näemme kauniin modernin talon.
Pubin alakerrassa on liikaa melua pojille. Yläkerrasta saa jättipizzan, olutta ja valkoviiniä. Minä tarjoan. Ikkunasta näkyy ökyveneiden sisäsatama, sisällä on sinivalkoista posliinia seinällä.
Vaihdamme kuulumisia. Yksi ei ole onnistunut saamaan itseään täysiin kauppoihin, toiselle on tullut turistiolo kanavamatkan opastuksesta, yksi on ostanut kartan pyörittyään aikansa ympyrää. Siitä löydämme bussin Paddingtoniin. Maan pinnalla ihmiset ovat kauniimpia kuin sen alla, varsinkin jotkut intialaiset naiset ja mustat miehet.
Toiset jatkavat toiseen pubiin, minä olen juhlani juhlinut tältä päivältä.
Perjantaina
Lontoo ottaa minut vastaan hymyillen. Toalett, please? Right behind you, madam. Se halaa minua niin lämpimästi että riisun sukkahousut. Se tarjoaa minulle mehulta maistuvan vesihuikan tulevan miniän pullosta.
Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.
Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?
Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.
Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.
Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?
Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.
Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.
Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.
Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?
Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.
Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.
Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?
Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.
Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)