keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Vaihtoehtoisia tarinoita

Blogini suosituin kirjoitus lienee Intohimoni, mutta syy ei ole otsakkeen, vaan sen että mainitsen siinä nimeltä Paavalin synodin johtohahmoja vuosien takaa, joita hakukoneet löytävät. Sain hiljattain sähköpostiini lukijalta kehotuksen luottaa Jumalaan, ja aatonaattona Anonyymi kommentoi kirjoituksen lausetta "Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa": Kuinka paljon eri osapuolten tuskaa ja kärsimystä täytyy kätkeytyä tuon kevyesti heitetyn tokaisun taakse.

Tokaisuni ei tietenkään ole koko totuus, enkä tiedä, miten tuskaa ja kärsimystä mitataan, tai pitäisikö edes pyrkiä siihen, ettei kukaan sellaisia kokisi, tai mitä Anonyymi haluaa sanoa. Mutta olen taas miettinyt eroamme. Pitkään puhuin erostani, koska minä siinä olin tahtova osapuoli. Mutta kaksihan meitä siinä erosi, vähintään.

Nyt seuraavassa polvessa tehdään eroa parin avioliittovuoden jälkeen. Mieleen on noussut kuva itsestäni parin avioliittovuoden jälkeen. Seison teologisen tiedekunnan ulko-ovella portaiden ylätasanteella ja pohdin miespuoliselle kaverillemme, pitäisikö minun kertoa miehelleni, mitä toivon hänen tulevan uransa suhteen. Saan neuvon vaieta, ja noudatan sitä. Annan miehelleni vapauden päättää itse. Luovun tahtomasta mitään hänen suhteensa. Luulen sulautuvani ja sopeutuvani, olevani yhtä hänen kanssaan.

Hän valitsee toisin kuin minä olisin toivonut.

Syksyllä kun muistikuva nousi mieleeni, ajattelin, että ei olisi ollut sen parempi vaihtoehto koettaa vaikuttaa hänen päätökseensä. (Hän valitsi tutkimustyön, josta en jaksanut olla kiinnostunut ja joka vei paljon aikaa, ihmisten parissa tehtävän työn rinnalle.) Täytyihän hänen saada päättää asia itse.

Viimeksi muuttaessani olin vähällä heittää vanhat kirjeeni pois, mutta mies vastasi kysymykseeni, että halusi siinä tapauksessa omansa itselleen. Nyt olen sairauslomalla myoomien ja kohdun poiston jäljiltä. Aikani kuluksi selasin läpi kirjelaatikkoni ja poimin sieltä miehen kirjeet joulupakettiin.

Minulla on ollut monta kirjeenvaihtokaveria vuosien mittaan ja varsinkin kouluaikana. Olen selvitellyt sekavia ajatuksiani kirjoittamalla, ja saanut vastalahjaksi muitten sekavia ajatuksia, tai kohteliaita kuulumisia. Olen saanut kurkistaa monen sisimpään, mutta en ole löytänyt ketään, joka minua ymmärtäisi hetkistä kauemmin.


Kirjeitä silmäiltyäni katselin itseäni teologisen portailla uusin silmin. Minultahan puuttui siinä rohkeutta kuunnella itseäni ja omaa viisauttani. Kuvittelin varmaankin, että jos kertoisin, millaiseen työhön mieluiten näkisin mieheni keskittyvän eli millaisesta työstä ja työkuulumisista jaksaisin olla kiinnostunut, mieheni toimisi toiveeni mukaisesti, enkä ollut valmis ottamaan siitä vastuuta.

Nyt kuvittelen että jos olisimme olleet erillisiä ihmisiä, olisin voinut kertoa miten tilanteemme koin ja näin ja jättää hänen ratkaistavakseen, mitkä johtopäätökset hän siitä vetäisi. Olisimme kantaneet kumpikin vastuun omista ajatuksistamme ja ratkaisuistamme.


Tapanina puoliltapäivin kuoli vanha setäni, jota kesällä huomasin rakastavani. Siinäkin oli ihminen, jonka kanssa hetkittäin koin yhteisymmärrystä, taiteesta puhuessamme.

Rakkauden tunteen tunnistaminen oli tuskallista. Voisiko hänen vaimonsa tuntea mustasukkaisuutta sukulaistyttöä kohtaan? Ja olisiko minun pitänyt taipua vanhan sedän epäsuoraan vetoomukseen, että selvittäisin hänen puolestaan hankalan tilanteen ja kertoisin hänen maalaamansa muotokuvan mallille, että hän haluaisi tulla taulun paljastustilaisuuteen, vaikka oli muuta väittänyt? Vetosiko hän minuun oikeasti vai tulkitsinko vain? Olisinko periaatteessa voinut ottaa vastaan kuulemani rupeamatta miettimään, mitä minä voisin tehdä tilanteen hyväksi? Olisinko saattanut sen sijaan pysähtyä pohtimaan hänen kanssaan, mitä hän itse voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi?

En käynyt katsomassa keskeneräistä taulua hänen ateljeessaan, koska työ jumitti juuri silloin. Syksyllä koetin hankkia taulun mallilta lupaa käydä katsomassa sitä puolijulkisessa tilassa, mutten saanut. Lupaa tärkeämpää minulle olikin kannella hänelle sedän todelliset halut edes jälkikäteen. (Jos nekään olivat todellisia hetkeä kauempaa.) "Ajattelin että haluaisit tietää." Hän ei enää vastannut minulle.


Näen Jeesuksen kaltaisenani niin kuin ehkä jokainen muukin. Juliana Norwichlainen näkee "Jumalan rakkauden ilmestyksessä" Jeesuksen äitinämme kolmella tavalla:

Jeesus on oikea äitimme ensiksikin luonnostaan, sillä hänestä on olemisemme lähtöisin. Hän varjelee meitä ja huolehtii meistä rakastavasti ja suloisesti. Kukaan ei ole pystynyt täysin toteuttamaan äidin tehtäviä, paitsi Jeesus yksin. Hän ruokkii meitä itsellään. Hän on se maaperä, josta kasvamme ja johonka olemme juurtuneet.

Hän on äitimme toiseksi myös armon kautta, sillä hän on ottanut päälleen aistisuutemme. Armossaan hän uudistaa ja parantaa meitä. Sielu on ylevin, jaloin ja kunnioitettavin silloin, kun se on alhaisin, nöyrin ja vaatimattomin ja tarvitsee siis sääliä ja laupeutta. Jos emme lankeaisi, emme tajuaisi, miten heikkoja ja viheliäisiä olemme itsessämme emmekä saattaisi tuntea Jumalan rakkautta koko täyteydessään. Armosta voimme ammentaa nöyryyttä, vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja sääliä sekä vihaa syntiä ja pahuutta kohtaan.

Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta hän kolmanneksi yhdistää meidät omaan sisimpään olemukseemme. Näin äitiys toteutuu toiminnan kautta ja levittäytyy kaikkialle. Herra asuu kirkossaan ja sielussamme. Sieltä löydämme kaiken, uskon ja ymmärryksen kautta tässä elämässä ja tämän jälkeen. Mutta yhdenkään ihmisen ei pidä katsoa tämän tarkoittavan henkilökohtaisesti itseään, sillä tässä puhutaan yleisellä tasolla ja viitataan Kristukseen.


Luonnostani olen olemassa. Minussa on elämänhalua ja jonkinlaista viisauttakin hiukan, aistin ympäristöäni. Minulla on potentiaalia hyvään.

Minulla on taipumus sössiä tilanteita. Sählätä ja sotkea. Pelätä ja lamaantua, erehtyä ja pettyä. Kuunnella muitten ohjeita sisimpäni sijasta. Paeta ja vaieta ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään siitä mitä sanon tai teen. Se nolottaa ja se ilahduttaa. Pitää toisten kaltaisena. Opettaa armahtamaan. Ei ollut pakko jatkaa avioliittoa, jossa voi vuosikausia huonosti.

Oma ego nujerrettuna saattaisi oppia vielä ihmettelemään asioita ääneen - ja tulla toimineeksi.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Jeesus ja tunteet

Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään. Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.

Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?

Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.

Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.

Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat. Olipas tämä nyt mainiota!

Näin myös hänen kotikylässään siihen asti, kunnes Jeesus rupesi hankalaksi. Hän alkoi laittaa ihmisille sanoja suuhun ja moittia heitä siitä, mitä he kohta sanoisivat. Ja sanoi vielä, ettei tekisi ihmeellisiä tekojaan kotikonnuillaan. Otti etäisyyttä. Veti rajaa. Pelkäsi ehkä että tulisi hylätyksi ja hylkäsi siksi itse.

Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.


Tähän tapaan Luukas kertoo ajoista, jolloin Jeesuksesta alettiin laajemmin puhua. Johannes puolestaan kertoo kaiken alkaneen häissä Kaanaassa. Siellä Jeesus ja Maria ottivat vähän mittaa toisistaan. Maria huomasi viinin loppuneen ja katsoi Jeesuksen voivan tehdä asialle jotakin. Jeesus torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”

Maria ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja Jeesus toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.

Johannes kertoo Jeesuksen seuraavaksi riehuneen temppelissä: Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi kaikki kauppiaat temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.

Hänet olemme pukeneet päällemme kasteessa, hänen kanssaan olemme yhtä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Joulun tunteet

Joulu lupaa meille iloa ja rauhaa. Kaikelle kansalle kerrotaan suuri ilo. Julistetaan rauhaa ihmisille, joita Jumala rakastaa.

Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.

Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.

Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.


Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?

Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.

Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?

Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.

Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.

Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.


Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.


Kolumni Kaarina-lehteen 7.12.2011

maanantai 21. marraskuuta 2011

Vuorovaikutuksia

Tapasin naisen, joka sanoi näkevänsä, että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon, että olen rakastettu, kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut, että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä, että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä, ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle, että ovat saaneet töitä.

Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).

Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.


Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Minun ei enää tarvinnut pelätä hänen suuttuvan minulle tai olevan muuten ilkeä. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.

Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.


Kiva kun tulitte, vielä kivempi kun menette, oli äidillä yhteen aikaan tapana sanoa, kun vierailua oli kestänyt ehkä tunnin verran. Tunnistan nykyään saman itsessäni. Ihmisiä on mukava tavata, mutta vielä mukavampi on sen jälkeen saada olla rauhassa.


Kohtaaminen herättää pelon tunteita. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?

Vihan tunteita, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeää, kun en osaa olla niin kuin muut.

Tunteet tarvitsevat aikaa. Yksinäisyys ja pasianssi antavat sitä. Lopulta olen valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni.

Silloin lakkaan vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan iloita asioista, joita elämässäni on. Alan puhua ääneen harminaiheitani, uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.

Ja minusta pulppuaa ilo.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

maanantai 17. lokakuuta 2011

 

 

 

 
Posted by Picasa

maanantai 3. lokakuuta 2011

On se niin väärin

Istun kokouksessa, jossa toinen ihminen saa kiitokset, joista ainakin osa olisi mielestäni kuulunut minulle. Mietin hetken asian oikaisemista ääneen, mutta luovun ajatuksesta. Jostain näkökulmastahan tuo toinen on kiitoksensa ansainnut. Ehkä mieleni liioittelee omaa osuuttani.

Kokouksen jälkeen seison pimeässä ja katselen, kuinka vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina rintamina. Tunne ohitetuksi tulemisesta palaa. Annan sen tulla. Muistan sen lapsuudesta asti.

Tunne tulee minuun ulkopuoleltani. Ulkoiset tapahtumat herättävät sen. Tunne on sisäpuolellani, minussa, minun. Olen vastuussa siitä, mitä se saa minussa aikaan.

Annan sen velloa sisälläni. Katselen itseäni ulkopuolisena, erilaisena, sellaisena jota ei tarvitse ottaa huomioon. Sitten näenkin itseni jättämässä muita huomioon ottamatta, kun en jaksa ymmärtää heitä.

Pahuus on meissä, sanoo arkkipiispa Kari Mäkinen Helsingin Sanomien haastattelussa 2.10. Minun on vain paljon helpompi nähdä se muissa kuin itsessäni.

Mutta pimeällä rannalla tunnistan sen itsessäni. Muutun uhrista syylliseksi. Ahdistus katoaa. Olen yhtä muiden kanssa, samanlainen kuin muut. En pysty ottamaan aina kaikkia huomioon enkä toimimaan aina kaikkien mielen mukaan.

Vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina niin että valkoiset raidat pitenevät silmissä. Maailma muuttaa muotoaan kuin vesi. Tunteet tulevat ja menevät. Ilo nousee niitten alta.

Menen sisälle muitten joukkoon. Kuuntelen keskustelua, neuvottelen television kiinni ja vastaan kun kysytään.

Kaarina-lehden kolumni 5.10.2011

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Tahdotko tulla terveeksi?

Ekaluokkalaisena oli mukava sairastaa kuumetta, maata olohuoneen sohvassa ja heilutella varpaita, että yskä ei huomaisi että kohta meinaan nukahtaa. Sain vain olla. Äiti huolehti enemmän kuin tavallisesti. Ei tarvinnut mennä kouluun eikä tehdä läksyjä. Sairastamisen hyvät puolet tuntuivat välillä ikävää oloa tärkeämmiltä.

Synti on jotain sairauteen verrattavaa. Jumala on luonnut meidät hyviksi, mutta synti estää meitä sairauden lailla elämästä täydesti. Synnin vaivaamina emme tee sitä hyvää mitä haluaisimme. Emme uskalla rakastaa kaikkia ihmisiä niin kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken. Emme vain pysty.

Syntisyydelläkin on oikeasti hyvät puolensa kuten se ettemme ajattele itsestämme liikoja. Saatamme lisäksi väärällä tavalla heittäytyä laiskuuteen ja syntisyyteen, niin kuin lapsi joskus teeskentelee sairasta, ettei tarvitsisi mennä kouluun vaikeaan kokeeseen.
Paraneminen voi alkaa vasta kun potilas myöntää olevansa sairas ja suostuu hoitamaan tai hoidattamaan itseään. Tunnustakaamme siksi syntisyytemme.


Joh. 5: 1-15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Minulle tuli mieleeni tällainen ajatus. En sano että se olisi mitenkään totta, mutta kyselen itseltäni ja vähän teiltäkin, että mitä jos me olemmekin niin kuin nuo sairaat tuolla lammikon reunalla? Vuodesta toiseen kärsimme jotakin vaivaa, enkä nyt puhu fyysisistä sairauksista, vaan niistä asioista, jotka estävät meitä elämästä täyttä elämää.

Kärsimme ehkä sokeudesta, siitä ettemme näe, miten asiat oikein ovat tässä maailmassa ja omassa elämässämme. Kaikki on vain pimeää ja epäselvää. Koetamme kysellä muilta, miten asiat oikein ovat tai miten niitten pitäisi olla.

Toisen ihmisen tarinat hänen elämästään tuntuvat yhtä käsittämättömiltä kuin Anneli Aueriin kohdistetut syytökset ja selitykset. Mistä kukaan voi tietää, mikä tässä maailmassa on totta? On helpompaa sulkea korvansa ja olla kuuro, olla välittämättä siitä mitä kuulee.

Olemme kenties myös rampoja ja raajarikkoja, kädettömiä ja jalattomia, kykenemättömiä tekemään hyvää. Nykyään korostetaan aivan oikein sitä, ettei apua tarvitsevan puolesta saa tehdä liikaa asioita, vaan häntä tulee tukea hoitamaan itse omat asiansa. Näin esimerkiksi kehitysyhteistyössä. Mutta voiko lähipiirissä käydä niin että kun varoo holhoamasta liikaa, tulee pitäneeksi niin suurta etäisyyttä, että toinen jää kaikkea tukea vaille?

Mahdammeko olla välillä mykkiäkin? Kun sisällä velloo paljon vihaisia ajatuksia, tai kun ei oikein tiedä mitä ajattelee, tai kun luulemme tietävämme, ettei toinen hyväksy sitä mitä ajattelemme, olemme mieluummin hiljaa. Tähänhän meitä on kasvatettu, tähän neuvovat monet raamatunkohdatkin. On viisautta ja rakkautta olla vaiti.

Halvaannumme. Olemme vain ja odotamme, että tulisi joku joka muuttaisi tilanteen meidän puolestamme. Vuodet kuluvat ja mitään ei tapahdu. Ei ole oikein hyvä olla, mutta ei niin pahakaan, että olisi pakko muuttua.



Sitten Jeesus tulee paikalle ja näkee suuren joukon sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Hän ei ole lamaannuksissa, hän kävelee juuri minun tai sinun kohdalle. Hän ei ole sokea, hän näkee minut juuri sellaisena kuin olen. Eikä hän ole mykkä, ei vaikene hienotunteisesti, vaan kysyy suorasukaisesti, tahdonko tulla terveeksi.

Osaanko vastata siihenkään? Pystynkö myöntämään, että tarvitsen parannusta? Tiedänkö mitä tahdon? Vetoanko siihen ettei minulla ole ketään joka tekisi asioita puolestani?

Kuulenko Jeesuksen kehotuksen toimia? Haluanko nousta itsesäälistäni, ottaa vuoteeni jolla olen vuosia maannut muitten autettavana ja kävellä omin jaloin eteenpäin? Uskallanko muuttaa kuvioita, joihin minä ja läheiseni olemme tottuneet vuosien saatossa?

Jos itse kuulen ja tottelen, kestävätkö läheiseni sen että ennen sokea ja kuuro alkaakin nähdä ja kuulla asioita uudella tavalla ja jopa puhua niistä ja toimia toisin kuin ennen? Kieltäytyy ehkä tekemästä jotain, mitä on ennen tehnyt ja haluaa tehdä jotain, mitä ei ennen ole uskaltanut? Painetaanko minut takaisin sinne missä ennenkin makasin ja sanotaan, ettei minun ole lupa toimia uudella tavalla?

Suostunko takaisin entiseen? Tai vieritänkö vastuun Jeesukselle: en minä muuten mutta kun Jeesus käski.



Niin no. Meidän luokse Jeesus ei kävele kolmikymppisenä miehenä niin kuin kerran halvaantuneen miehen luokse. Kohtaamme hänet näissä tarinoissa ja sisimmässämme. Sisällämme asuu myös lamaannuttava vastavoima hänelle ja elämänilolle. Siksi on syytä olla tarkkana itseään kuunnellessaan.

Jesuiittajärjestön perustaja Ignatius Loyola aikoi alun perin upseerin uralle ja liittyi armeijan palvelukseen 1517. Hän haavoittui vakavasti neljä vuotta myöhemmin. Toipilasaikanaan hän sai käsiinsä vain uskonnollista kirjallisuutta. Maatessaan hän haaveili toisaalta naisista, toisaalta Jeesuksen, Franciscuksen ja muiden pyhien ihmisten teoista ja elämästä. Hän tarkkaili, mitä erilaiset haaveet saivat hänessä aikaan. Naisten, kunnian ja omaisuuden pohdiskelu teki hänet levottomaksi ja kärttyisäksi, Jumalan ajatteleminen levolliseksi ja iloiseksi. Vähitellen hän jätti maalliset haaveensa, alkoi opiskella ja perusti kuuden toverinsa kansa Jeesuksen seuran eli jesuiittajärjestön. He antoivat lupauksen köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta, ja keskittyivät köyhien, sairaiden ja vangittujen auttamiseen – ja Pyhän maan vapauttamiseen muslimien käsistä.

Ehkä voisimme ottaa hänestä oppia tuossa kohden, missä hän tarkkailee mielenliikkeitään. Tunnistamme kai kaikki hyvän olon, muistuman paratiisista tai taivaasta, autuuden. Rauhallisen hetken, jolloin emme kaipaa mitään, emme kiinnitä huomiota ajan kuluun, olemme kuin yhtä kaiken ympäröivän kanssa.

Eri ihmiset antavat tuollaiselle hetkelle eri merkityksen ja nimen. Uskoisin että kristittyinä saamme kutsua niitä Jumalan läsnäolon hetkiksi. Silloin olemme yhtä myös Jumalan kanssa: en enää elä minä, vaan Kristus minussa. Yhtä Rakkauden kanssa.

Noitten hetkien varaan voi rakentaa elämänsä. Vaikka tulee taas niitäkin hetkiä, jolloin olemme sokeita ja halvaantuneita ja levottomia, ne eivät vie meitä enää kokonaan mukanaan. Meitä ei määrittele se, mitä muut meistä ajattelevat, vaan Kristus joka on voittanut meitä kiusaavan pahan. Niin kuin hän kesti erilaisia ristiriitoja poikkeamatta omalta tieltään muualle kuin välillä yksinäisyyteen niin mekin voimme hänen varassaan elää iloisesti todeksi asioita joista haaveileminen saa mielemme rauhalliseksi.

Saarna Kaarinan kirkossa 25.9.2011

lauantai 24. syyskuuta 2011

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Miten maailmaa parannetaan

Maria Kesti kyselee 31.8. tämän lehden kolumnissa Kammo, mikä mahtaisi saada meidät sietämään inhoamiamme ihmisiä. Olen pohtinut asiaa toistakymmentä vuotta ja tullut siihen tulokseen, ettei siinä minun kohdallani muu auta kuin itsetuntemuksen lisääminen. Mitä paremmin opin tuntemaan itsessäni sekä pahan että hyvän, sitä paremmin siedän paitsi itseäni myös muita.

Voinko yleistää itseni? Pitäisikö päiväkodeissa ja kouluissa opettaa itsetuntemusta entistä määrätietoisemmin? Pitäisikö kodeissa ja työpaikoilla opetella sanomaan ääneen kauniisti myös ikäviä asioita eikä vain kehumalla kehua toisiamme – ja ryöpsäyttää vihaa toisten niskaan sitten kun ikäviä asioita on kertynyt liikaa?

Tapa vaieta ”sivistyneesti” vaikeista ja puhua muista vain hyvää saattaa osaltaan vaikuttaa siihen, että jaamme ihmiset käytännössä hyviin ja pahoihin, omiin ja vieraisiin. Tiedämme kyllä teoriassa että kaikissa on sekä hyvää että pahaa, mutta usein toimimme kuin olisi toisin.

Tämä liittyy tunteisiin ja niitten kestämiseen. Miellyttävät tunteet kertovat, mikä tekee meille hyvää ja epämiellyttävät tunteet, että jokin ei ole hyvin. Perinteisesti meitä on kasvatettu hillitsemään tunteitamme ja kuuntelemaan niitten sijasta järkeämme. Tunteet liioittelevat ja vääristävät asioita toisinaan. Ne saavat sen ihmisen joka herättää epämiellyttäviä tunteita näyttämään läpeensä inhottavalta ja mielihyvää tuottavan ihmisen pelkästään ihanalta.

Tunteita kannattaa silti kuunnella. Asioille joita inhoamme ja vihaamme, voi tehdä jotain rakentavaa. Silloin ne eivät enää henkilöidy keneenkään ihmiseen, jota pitäisi jatkuvasti inhota ja vihata.

Kolumni Kaarina-lehdessä 7.9.2011

tiistai 30. elokuuta 2011