Maaliskuussa rippikoulun alkuleirillä kerroin syntiinlankeemuskertomuksen pohjalta, että ihmisen kuuluu kyseenalaistaa sääntöjä kasvaakseen itsenäiseksi ihmiseksi.
Eilisessä rippikoululaisten ja vanhempien yhteisessä kirkkokahvitilaisuudessa, jonka oli määrä olla rippikoululaisille pakollinen, oli paikalla kuusi nuorta kahdestakymmenestäkahdesta. Näin hyvin kun menisi muukin opetus perille.
Vanhempia oli kymmenkunta. Tämän kokoisella, jumalanpalvelukseen sunnuntaiaamuna motivoituneella porukalla oli helppo keskustella siitä, mitä ja miten rippikoulussa kannattaisi opiskella, jotta joku tulisi joskus vapaaehtoisestikin kirkkoon.
Arkisesta elämästä nousevista aiheista mainittiin ensimmäisinä kiusaaminen, maahanmuutto ja kouluampumiset. Joku toinen toivoi enemmän hyviä aiheita kuin pahoja, koska elämä kuitenkin on se juttu, ja elämä itsessään on hyvä.
Törmään myös aika ajoin ajatukseen, että seurakunnan pitäisi järjestää ja mainostaa iloisia ja keveitä tilaisuuksia ja jumalanpalveluksia, ei synkistä asioista kannattaisi puhua eikä synkkiä virsiä veisata, vaikka elämään tietysti kuuluu ankeakin puoli.
Näissä tilanteissa en yleensä ehdi muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi. On helpompi kirjoittaa:
Ei elämä ole pelkästään tai edes pohjimmiltaan sen enempää hyvä kuin pahakaan. Se on sekä että. Välillä se tosin näyttää pelkästään hyvältä tai pahalta.
Pahasta ei pääse sulkemalla siltä silmät tai vaikenemalla siitä, vaan katsomalla sitä suoraan silmiin. Jos ei pahasta puhu, ei hyväkään pääse oikeasti näkyviin, vaan jää teennäiseksi tai pinnalliseksi. Hyvään elämään ei pääse suoraan kohtaamatta ensin pahaa itsessään. Hyvä elämä syntyy itsestään, kun ottaa elämän sellaisena kuin se sattuu kohdalle, siis pahanakin välillä.
Kirkon tehtävä - tai minun tehtäväni pappina - on puhua synnistä eli löytää sanoja sille, mikä saa ihmiset voimaan huonosti. (Pitäisi ehkä lakata yleistämästä itseään.)
Armon ja anteeksiantamuksen sanomalla ei ole merkitystä, jos ihminen ei tunne itseään kelvottomaksi. Usko on sitä, että riemuitsee kelvottomuudessaan - olen kelvoton, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulla ei ole merkitystä siinä mielessä, että voisin rakentaa elämäni omaan varaani. Minulla on merkitystä välikappaleena, jota jokin suurempi käyttää.
Itsestä luopuminen kummallisesti synnyttää riippumattomana olemisen olon. Itsenäisenä ihmisenä en rakennu myöskään toisten mielipiteistä. Toiset ihmiset eivät saa käyttää minua omien tarkoitustensa välikappaleena, vaan kuljen omaa tietäni, joka on minulle annettu. Tunnen sen sisälläni, mutta se on jotain muuta kuin minä. Noudattaessani sitä en koe toteuttavani itseäni, vaan jotain minulle annettua.
Haluaisin kirjoittaa tähän blogiin tuosta ihanasta kelvottomuudesta, sekä omastani että muiden. On vain paljon helpompaa pyöritellä käsitteitä kuin kuvata elämää, joka on yhtä aikaa hyvä ja paha.
Kursivoidut lisätty iltakävelyn jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti