Lontoo ottaa minut vastaan hymyillen. Toalett, please? Right behind you, madam. Se halaa minua niin lämpimästi että riisun sukkahousut. Se tarjoaa minulle mehulta maistuvan vesihuikan tulevan miniän pullosta.
Matkustamme lentokentältä Paddingtoniin paikallisjunalla. Siivooja neuvoo meidät ohikulkiessaan oikealle raiteelle pyytämättä.
Ihmettelemme junassa kevättä ja tiilitaloja, muistelemme metsiä. Miksi enää ei rakenneta kauniita taloja?
Olen tullut varanneeksi itselleni huoneistohotellista kaksion. Pitsiverhon läpi häämöttää takapiha. Sivuverhot ovat lyhyemmät kuin ikkunaruutu. Lattia natisee. Vesihanoja saa pyöritellä aikansa ennen kuin vesi asettuu sopivaksi. Tällaista Lontoossa kuuluu ollakin.
Poikani saapuvat toisesta kerroksesta pareittain, ensin ne joilla ei ole tyttöä mukanaan. Hei, sulla on kaksi huonetta ja kaksi erillistä sänkyä ja vielä varavuodekin! Vaihda meidän kanssa, meillä on vain kapea parisänky. En vaihda. Täällä me mahdutaan vaikka kaikki juomaan teetä joskus. Tarvitsen tilani, sanon myöhemmin. Jos hekin tarvitsevat, voin osallistua esimerkiksi varavuoteen kustannuksiin, mutta en oman tilani kustannuksella.
Lähdemme nälissämme etsimään ravintolaa. Ei mennä asemalle päin. Mennään Hyde Parkiin päin. Käännytään keskustaa kohti. Kävellään ja kävellään puiston reunaa. Oxford Streetillä alkavat liikkeet ja kahvilat. Pojat kääntyvät pois tungoksesta. Kuljemme ohi kuppiloiden, jotka tarjoavat lounasta lounasaikaan. Eikö Lontoossa ole ravintoloita? Pitääkö käydä kaupassa ja mennä hotellille syömään?
Japanilainen ravintola! Ja kiinalainen! Kuljemme ohi. Italialaiseen menemme sisälle.
Juhlimme kolmella ruokalajilla, pojat tyttöineen sitä että olen vanhentunut, minä sitä että he ovat aikuisia ja saan lakata huolehtimasta heistä. Skoolaamme myös heidän isälleen, joka on maksanut nuorten matkat ja jonka luottokortilla kuopus maksaa laskun.
2 kommenttia:
Hei Merja, luin matkatunnelmasi blogissasi. Olipa kiinnostavaa! Minäkin odotan sitä että Ollilla on joskus tyttöystävä (joku huippu fiksu tietty!) ja voin olla onnellinen ja lakata huolehtimasta. Äitinä minussa on ehkä se hyvä puoli etten ainakaan ole puuttumassa poikani naisvalintaan, sisustukseen, siisteyteen...jaa paras olla vannomatta. Olen ollut Lontoossa 3 kertaa ja tuli ne paikat mieleen, kun luin tekstisi. Muistan kun lähdin maailmalle 19-vuotiaana ja olin viikon yksin Lontoossa pääsiäisenä 1978. Äiti itki kun lähdin. Minä ymmärrän häntä erittäin hyvin.
Lähden Lappiin yötä myöden Turusta klo 16 junalla ensin Loimaalle ja sieltä bussilla eteenpäin. Palaillaan!
T. Hannele
Oh, vaikutin juuri verhojen sijoittamiseen poikien kämpässä niin että ne sointuvat mieleni mukaisesti mattoihin. Opettelen sanomaan mielipiteeni kohtuullisesti, ehdotuksina, joista voi kieltäytyä.
Lähetä kommentti