Jouluyön on onni omanani

Kuuntelen joulumusiikkia Äijän blogista,
poltan joulukynttelikköäni ja hyrisen tyytyväisyydestä, uusista
lapasista, suklaavarannosta, kolmesta uudesta
äänilevystä ja muista lahjoista, leppoisuudesta jouluaterialla entisessä kodissani, vaikka
se maksettiinkin puheenaiheiden vähäisyydellä. Jouluun sopii
hiljaisuus ja verkkaisuuskin, sen osaamme perheenä.

Vein äidin ja koirat kotiinsa ja viivähdin siellä
hetken. Hain kanttorin Kaarinasta. Kuusiston kirkolla
en osannutkaan ajaa jyrkkää mäkeä ylös, vaan peruutin takaisin alas.
Ihastelin kynttilöitä polunvarsilla ja haudoilla ja mereen laskevaa
maisemaa. Kirkko oli valaistu himmeästi, kuusen hopeanauhat hohtivat.

Kun kellot lakkasivat soimasta, kanttori aloitti Heinillä härkien
kaukalon; laulujen numerot oli taululla. Toivotin ihmisille hyvää
aattoiltaa ja totesin joulurauhanjulistukset ja jouluateriat, millaisia ne sitten
olivatkaan olleet, mahdollisten lahjojen iloiset ja mahdollisesti ikävät yllätykset sekä
haudoilla käynnit eletyiksi. Olimme koettaneet osoittaa toisillemme hyvää tahtoa
ja rakkautta. Nyt oli tullut hetki, jolloin aattoilta kääntyisi
jouluyöksi ja pääsisimme katsomaan kaikista suurinta rakkautta,
sellaista jota emme osaa toisillemme osoittaa. Laulaisimme vielä
toisen laulun ja sitten lukisin jouluevankeliumin pätkissä ja kanttori
soittaisi hetken hiljaisuuden jälkeen jotakin väleihin. En nostaisi seimeä
näkyville kuusen alta, vaan katsoisimme sielumme silmin sitä mitä
meille kuvataan. Katsoisimme vain, emme koettaisi selittää mitään.
Syvin rukous on hiljaa olemista, katselemista ja kuuntelemista.

Lauloimme Nyt sydämeeni joulun teen. Luin alttarikaiteen edestä Luuk.
2: 1-5, 6-7, 8-12 ja 13-14 ja kanttori soitti alttoviululla ja
huilulla. Lauloimme Jouluyö, juhlayön ja luin käsikirjasta kai
Lutherin joulurukouksen ja Isä meidän -rukouksen polvistuneena
alttarikaiteelle ja nousin sitten siunaamaan ihmiset. Lauloimme vielä
Maa on niin kaunis.

Ja kyllä, teksti puhui minullekin ihan uusia asioita.

Nimeltä kutsuttu

Syyllisyysmessun jälkeen tuli tyhjyys.

Kolmekymmentä ihmistä isossa kirkkosalissa pitkän tiedottamisrupeaman päätteeksi jäi tuntumaan vähältä, vaikka ilta olikin onnistunut.

Tai ehkä juuri siksi. Sisällön puolesta sain mitä halusin, vuoropuhelua nukketeatterin ja sen tekijöiden kanssa. Ehkä juuri siksi jäljelle jäikin tyhjyys. Ei mitään odotettavaa.

Tammikuussa tosin teen häpeämessun itsemurhan tehneiden poikien äitien kanssa, ja kevään iloisempiin messuihin tulevat vuorollaan kaikki ripariryhmät. Silti tyhjyyden tunne, tunne ettei mitään uutta ole enää odotettavissa, tämä on nyt sitten tätä samaa.

Kastekeskustelut, kasteet, kastekahvikeskustelut - mitä mieltä tässä kaikessa on?

Kaipaan nähdä tuloksia ja vaikutuksia, vaikka tajuan ettei sellainen ole mahdollista. Kaipaan varmistuksia sille, että olen tullut nähdyksi ja kuulluksi.

Muistan luvanneeni tehdä täksi jouluksi omakustanteen parin vuoden takaisesta kännykkäkuva- ja tekstikoosteestani, jos kukaan ei kustanna sitä. Periaatteessa sellaisen voi tehdä itse netissä, mutta tietotekniikka aiheuttaa sen verran pulmia, että ajattelen viedä nivaskan työpaikan monistamoon ja ottaa parikymmentä kopiota.

Minua aletaan kannustaa jatkamaan kustantajan etsimistä. Järjestään kaikki muutamat joille puhun monistamosta. Teen työtä käskettyä.

Tyhjyys tihentyy. Miksen anna käsiksen olla?

Teologian näkökulmastahan minulla ei ole merkitystä, Jumala vain toimii kauttani. Olen astia, ääriviiva, toissijainen, väline, vain tyhjänä käyttökelpoinen.

Mietin, mahtaisiko masennuslääkitys saada minut keskittymään rutiinitöihin, jotka pitäisi saada tehdyksi.

Muistan kuudentoista vuoden takaa kustantajan joka olisi silloin halunnut julkaista runojani. Löydän hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetän nipun hänelle.

 Hän vastaa seuraavana päivänä, ei lupaa mitään, mutta on kiinnostunut.

Menetän tyhjyyteni ja turhuuteni. Minulla on taas hetkeksi Tehtävä.

Minulla on taas rohkeutta tavata huomenna toinen kustantaja. Tähän asti olen lähestynyt lähinnä nimettömiä kustannusyhtiöitä.

Mikä minua kiinnostaa

Miten voi elää uskollisena itselleen ja toisia kunnioittaen?

Miten voisi olla vaan tyytyväisenä tässä hetkessä ja niin hereillä että sulkisi kätensä, kun siihen lennähtää jotakin? Ei, ei sittenkään, menköön sittenkin saman tien se mikä lähelleni hetkeksi istahti.

Kastan viisi lasta putkeen, mutta jokaisen eri päivänä. Olen siis tavannut viime aikoina paljon nuoria perheitä. Joidenkin kanssa olen keskustellut hetken ulkovaatteet päällä tai puhelimessa, joidenkin kanssa uppoutunut ihmettelemään pitkään ensimmäistä kysymystä vaikka televisio hälisi taustalla.

Miksen pyytänyt sulkemaan televisiota? En halunnut tehdä itsestäni numeroa. Samahan se.

Miksen muutama viikko sitten tehnyt itseäni bussissa tykö miehelle joka vei hetkessä keskustelun uskonnollis-filosofisiin kysymyksiin ja elämän taisteluihin? En ehtinyt, hän jäi yllättäen pois.

Jotain kirjoittaakseni

Eilen illalla ja vielä tänä aamuna yksinäisyys raateli mieltäni.
Tuli kuin tyhjään, vasta siivottuun taloon: tyytymiseen siihen mitä on,
Yhteen, ja syleilyyn siinä.
Repäisi irti, erilliseksi.
Töihin päästyäni se hellitti, mökötettyäni yksin taksin takapenkillä ja katseltuani tarkkaan maisemat.
Tyynesti totesin itselleni tulleeni siinä mielessä turhaan taksilla, ettei ihminen, jota tulin tapaamaan, ilmaantunut paikalle, mutta sen olleen sikäli aiheellista, että muuten minäkään en olisi ilmaantunut sovittuna aikana paikalle.
Lounaan jälkeen unohdin lähettää lupaamani valokuvat, mutta sain käytyä mainostoimistossa.
Kastekodissa takeltelin ja vain hämmästelin kolmea lasta ympärilläni.
Lähtiessäni ajattelin ettei ollut paljon väliä sillä onnistuinko vai epäonnistuinko jossakin.
Virastolla laitoin laskuja maksuun jotain tehdäkseni.
Kävelin kotiin lumisateessa ja olin taas tyytyväinen kaikkeen enkä yhtään yksinäinen.