keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Yhtenä joukossa

Rovastikunnan pappeja on lähdössä Tallinnaan. Joukko miehiä kättelee minut kadulla viraston edessä. Kiipeän linja-autoon. Nyökkäilen istuville ihmisille hyvää huomenta ja etsin itselleni tyhjän penkkiparin. Nukuttaa.

Kysyn yhdeltä, kuka hän onkaan kahdesti, mutten saa vastausta häneltä. Satamassa kuuntelen tarinaa ihmiseltä jonka kanssa edellisenä päivänä olimme istuneet pitkään samassa ruokapöydässä puhumatta mitään.

Laivalla keskustelen autottomuudesta, kuuntelen tarinoita retriitin vetämisestä omalla tavalla ja kerron miksi bloggaan: Tunnen eläväni kirjoittaessani. Tämä on sopivasti yksityisen ja julkisen välimaastossa. Saan ajatuksiani järjestykseen ja tiettäviksi.

Tallinnassa en lähde keskitysleirikierrokselle, vaan menen mukaan inkeriläismummojen senioripiiriin. Kahvipöydässä kuulen että elämä on ollut vaikeaa. Kysyn mikä sai jaksamaan. Kysymys jää ilmaan.

Suomi-instituutissa kysellään, mistä kaikista maista ihmisillä onkaan kokemuksia hengellisestä työstä. Mainitsen Kalifornian. Minulta tivataan olinko silloin pappi. En mutta asuin siellä kaksi vuotta. Joku on huolissaan siitä että netti korvaa oikeat kohtaamiset. Kivahdan että netti tähtää oikeisiin kohtaamisiin ja että se on vain väline.

Päivällisellä kysyn, millainen on aito kohtaaminen slummissa. Siinä istutaan sohvalla ja nauretaan yhdessä. Jaetaan vastikkeettomasti yhteinen hetki. Kysyn, mitä on sielunhoito. Se on sitä että kuuntelee toisen totuutta tapahtuneesta niin kauan että kuva tulee valmiiksi. Sitten kuvasta nostetaan vaivaavia asioita tarkasteltaviksi yhdessä.

Kysyn kaverilta, uskooko hän ihmisen kasvuun. Ei, hän vastaa, sillä kaikki ihmiset ovat kusipäitä, eikä hän kuitenkaan voi muuta kuin uskoa ihmisiin.

Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmiset ihmisinä ja alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.

Kuuntelen keskustelua siitä jostakin joka on läsnä mutta jolle ei ole nimeä. Osallistun keskusteluun, ajatuksiani asetetaan laajempiin yhteyksiin. Tunnistan muitten puheenvuoroista niin monta ajatusta joita olen luullut vain omikseni etten enää osaa pitää itseäni ulkopuolisena.

Lisäys 7.5. klo 16.16 (ja kursiivilisäys 21.42 sekä 8.5. klo 8.26):

En olekaan kummajainen, merkittävä tekijä, näkijä tai vastapäätä muita, mutta en liioin olematon, näkymätön enkä yksin.

Olen pieni osa kokonaisuutta.

2 kommenttia:

e kirjoitti...

Ajatus että netti korvaisi aidot kohtaamiset on hassu ja lähinnä ylimenovaihesukupolven ongelma. Veljeni ikäpolvelle (-84) chatit/meset yms ovat osa kohtaamista ja auttavat ystäväpiirin kommunikoinnissa. Toiseen ollaan yhteydessä kun ns. aito kohtaaminen on jo katkennut. Tietenkin ihmisten kohtaamisen siirtämisen kokonaan nettitasolle tuo ongelmia, mutta niin tuo yksipuolinen ruokavaliokin.

Merja kirjoitti...

Asioilla on puolensa, joita keskusteluissa joutuu kärjistämään.