Aika vihata

Sukupolvi toisensa perään järkiperäisti suhteensa Jumalaan. Kun ihmisellä meni hyvin, se oli merkki siitä, että Jumala oli tyytyväinen ja siunasi. Ihminen oli osannut elää Jumalalle mieliksi! Kun meni huonosti, Jumala oli vihainen ja kosti ihmisen tottelemattomuuden.

Mutta Job ei suostunut selittämään vastoinkäymisiään syntisyydellään. Hänhän oli seutukunnan hurskain mies! Hän oli kunnollinen, rehellinen ja jumalaapelkäävä, ja hän karttoi kaikkea pahaa. Jumala oli siunannut häntä runsaasti: Hänellä oli seitsemän poikaa ja kolme tytärtä ja valtavasti omaisuutta: lampaita ja vuohia seitsemäntuhatta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa kyntöparia härkiä ja viisisataa aasintammaa. Myös palvelusväkeä hänellä oli paljon. Job oli mahtavin mies idän mailla.

Yhtenä päivänä Jobin luokse tuli neljä sanantuojaa: "Me olimme kyntämässä härillä, aasintammat olivat siinä lähellä laitumella. Silloin sabalaiset iskivät kimppuumme, ryöstivät eläimet ja surmasivat miehet. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Taivaasta iski Jumalan tuli, se leimahti päin vuohia ja lampaita ja paimenia ja poltti kaikki tuhkaksi. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Kaldealaiset hyökkäsivät kolmelta taholta kimppuumme. He veivät kamelit ja surmasivat niiden ajajat. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Sinun poikasi ja tyttäresi olivat aterioimassa ja juomassa viiniä vanhimman poikasi luona, kun autiomaan tuolta puolen nousi suuri tuuli, joka tarttui rakennuksen neljään kulmaan ja luhisti sen sinun lastesi päälle, niin että he kaikki kuolivat. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

Seuraavana päivänä Jobiin nousi märkiviä paiseita kaikkialle, päästä jalkoihin. Job kävi jätekasalle istumaan ja kaapi ruumistaan ruukunpalalla.

Hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!"

Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha."

Jobilla oli kolme ystävää: temanilainen Elifas, suahilainen Bildad ja naamalainen Sofar. Kun he saivat kuulla onnettomuudesta, joka oli kohdannut Jobia, he kävivät tapaamassa toisiaan ja päättivät mennä hänen luokseen osoittamaan hänelle myötätuntoa ja lohduttamaan häntä. Jo kaukaa he näkivät hänet, mutta he eivät tunteneet häntä. Lähemmäs ehdittyään he alkoivat ääneen itkeä, repäisivät viittansa ja heittivät ilmaan hiekkaa, niin että se putosi heidän hiuksilleen. He istuutuivat maahan hänen viereensä ja istuivat siinä seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Kukaan heistä ei puhunut Jobille mitään, sillä he näkivät, miten kauhea hänen tuskansa oli.

Viikon päästä he koettivat kukin vuorollaan saada Jobin tunnustamaan syyllisyytensä ja syntisyytensä: täytyihän hänessäkin sentään jotain vikaa olla, täytyihän onnettomuuksille olla syy. Mutta Job pysyi monen pitkän monologin jälkeenkin tiukkana. Hän halusi olla rehellinen itselleen eikä toimia ystäviensä mieliksi. Hänellä oli oikeus olla vihainen Jumalalle, ja ystävilleenkin:

”Kuinka kauan te aiotte ahdistaa minua, ruhjoa minua puheillanne? Kerran toisensa jälkeen olette minua pilkanneet, te ette häpeä piinata minua. Jos olisinkin rikkonut, minuahan se vain koskee. Jos luulette, että voitte asettua yläpuolelleni, osoittakaa, että olen ansainnut tämän häpeän! Ettekö te näe, että Jumala on tehnyt väärin minua kohtaan? Hän viritti minulle verkkonsa. Jos huudan: ’Tämä on väärin!’, kukaan ei minua kuule, jos pyydän oikeutta, kukaan ei vastaa.

Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään. Hän on riistänyt minulta kunnian ja arvon, hän on temmannut päästäni seppeleen. Joka puolelta hän minua raastaa, minä olen mennyttä, hän repäisee pois minun toivoni kuin puun maasta. Hänen vihansa on syttynyt, hän pitää minua vihollisenaan. Hänen joukkonsa tulevat yhtenä rintamana, joka puolelle ne rakentavat valleja, ne piirittävät minun majani.”

Job oli kauhuissaan, eikä piilotellut sitäkään: ”Kun Jumala jotakin päättää, kuka voisi sen muuttaa? Mitä hän tahtoo, sen hän tekee. Hän panee toimeen sen minkä on minulle määrännyt, eikä sitä ole vähän. Siksi minä pelästyn, kun hänet näen, kun ajattelenkin häntä, minä vapisen kauhusta. Jumala on lannistanut rohkeuteni, minä kauhistun Kaikkivaltiasta. Mutta pimeyskään ei saa minua vaikenemaan, ei, vaikka se peittää edestäni kaiken.”

Hän luotti vankasti omaantuntoonsa, sisimpäänsä: ”Niin totta kuin Jumala, Kaikkivaltias, elää, hän, joka on kohdellut minua väärin ja katkeroittanut elämäni: niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä eivätkä huuleni kuiskaile petosta! Ei! Ikinä en myönnä, että te olisitte oikeassa! Puolustan syyttömyyttäni vaikka kuolemaan saakka. Minä olen oikeassa. Siitä en luovu, en tingi. Omatuntoni ei minua syytä, ei mistään, mitä elämäni päivinä olen tehnyt.”

Yhtä sitkeästi hän pysyi Jumalan edessä, eikä suostunut Eevan, Aatamin ja Kainin tavoin pakenemaan hänen läheltään minnekään: ”Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua? Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa? Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.”

”Vastaa nyt minulle, kaikkivaltias Jumala! Missä on syytekirja? Näytä se! Minä levitän sen viitaksi harteilleni, kierrän sen seppeleeksi päähäni! Voin kertoa sinulle jokaisen askeleni ja lähestyä sinua kuin ruhtinas. Jos oma peltoni minua syyttää, jos kaikki sen vaot yhdessä itkevät, jos olen syönyt sen voiman antamatta mitään tilalle ja suututtanut sen, kasvakoon se ohdaketta, ei enää vehnää, tuottakoon se ohran sijasta rikkaruohoa!"

Jumala vastasi Jobille. Myrskyn keskeltä hän puhui: ”Vyötä itsesi, puolustaudu kuin mies! Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat. Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa? Onko sinun käsivartesi kuin Jumalan käsivarsi? Jyliseekö sinun äänesi niin kuin hänen äänensä jylisee? Hyvä on! Varustaudu kuin kuningas, pue yllesi valtiaan komeus ja loisto! Päästä vihasi valloilleen, etsi ylvästelijät, paina heidät maahan! Lannista ylpeät, tallaa jumalattomat maahan! Peitä heidät kaikki maan multaan, kätke heidän kasvonsa pois näkyvistä. Silloin minäkin ylistän sinua, olethan saanut voiton oman kätesi voimalla!

Näetkö virtahevon? Minä olen sen tehnyt, niin kuin olen tehnyt sinut. Se syö ruohoa niin kuin lehmä, mutta näetkö, miten vahvat ovat sen lanteet, näetkö, miten voimakkaat ovat sen vatsan lihakset? Sen häntä on kuin setrin runko, reisien jänteet ovat kuin punottua köyttä. Luut ovat kuin pronssiputket, selkäranka on kuin rautaa. Se on Jumalan luomisteoista uljain, vain sen luoja voi sitä käskeä. Vuoret antavat sille ruokaa, metsän eläimet leikkivät sen lähellä. Lootuspensaan alla se makaa kaislojen keskellä, liejun kätköissä. Lootuspensaat suojaavat sitä, antavat sille varjonsa, rannan pajut sen ympäröivät. Se ei säiky, vaikka virta on väkevä, se lepää kaikessa rauhassa, vaikka vesi tunkeutuu suuhun. Kuka astuu sen silmien eteen? Kuka kiinnittää sen turpaan talutusrenkaan?”

Tämän keskustelukumppanin edessä Job vihdoin luopui ylpeydestään ja omasta tärkeydestään. Hän ei ollutkaan yhtään muita parempi. Hän ei ollut mitään eikä kukaan: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: ’Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?’ Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: ’Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.’ Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa." 

Jumala sanoi Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job. Ottakaa siis seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä, menkää minun palvelijani Jobin luo ja uhratkaa hyvitykseksi omasta puolestanne polttouhri. Palvelijani Job rukoilee teidän puolestanne, ja minä kuulen hänen rukouksensa. Näin minä säästän teidät rangaistukselta ja häpeältä, vaikka te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job."

Job ei ollut enää vihainen kenellekään, vaan antoi anteeksi Jumalalle, itselleen ja ystävilleen. Elifas, Bildad ja Sofar tekivät niin kuin Jumala tahtoi, ja Job rukoili heidän puolestaan.

Rehellisyys ja anteeksianto synnyttivät rauhan ja uuden mahdollisuuden. Kaikki veljet ja sisaret ja entiset ystävät tulivat Jobin luo ja aterioivat hänen talossaan. He rohkaisivat häntä ja osoittivat hänelle myötätuntoa.

Ja Jumala siunasi Jobin elämän loppuajan vielä runsaammin kuin oli siunannut sen alkuajat. Hänellä oli nyt lampaita ja vuohia neljätoistatuhatta, kuusituhatta kamelia, tuhat kyntöparia härkiä ja tuhat aasintammaa. Hän sai vielä seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Eikä koko maassa ollut kauniimpia naisia kuin Jobin tyttäret. Heidän isänsä antoi heillekin perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.

Job eli vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena. 

(Jobin kirjan luvut 1, 2, 19, 23, 27, 30, 31, 40 ja 42)

Muukalaisena maailmalle

Lapsi, lämpöisenä niljakkaana Eevan vatsalla, hänen lävitsensä kulkeneena. Irrallisena ihmisenä. Eeva kosketti lasta kömpelösti. Silitti, jätti kätensä sen ympärille. Hän oli äiti! Elämän antaja, luoja. Aatamin silmistä hän luki samaa iloa kuin tunsi sisällänsä. Yhdessä he olivat antaneet elämän lapselleen, yhdessä Jumalan kanssa ja avulla! Yhdessä Eeva, Aatami ja Kain olivat perhe! Vaikka sattui. Vaikka hetki sitten tuskastutti kaikki.

Tämä lapsi saisi paremman elämän kuin hän. Tämä saisi tuntea kaikki tunteensa, saisi rohkeasti kertoa, milloin pelotti ja mikä suututti. Tämä saisi olla oma itsensä. Tämän ei tarvitsisi kärsiä äitinsä ja isänsä virheistä.

Ei ennen kuin tulivat hankalat hetket. Ei ennen kuin Eeva ja Aatami olivat taas itse eksyksissä. Ei ennen kuin Eeva huomasi, että lapsi oli hiljaa jos sitä käski olemaan hiljaa.

Vaikeista asioista ja tunteista oli helpompi vaieta kuin puhua, niin aikuisten kesken kuin lapsillekaan. Oli helpompi koettaa päätellä, mitä toinen ajatteli ja halusi, kuin kysyä. Elämästä tuli laskelmoitua kaupankäyntiä.

Kainista tuli isona maanviljelijä ja –omistaja, ja hänen veljestään Abelista paimentolainen ja keräilijä. Kerran Kain toi Jumalalle uhrilahjaksi maan satoa ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Jumala ilahtui Abelin uhrista, mutta Kainista ja tämän uhrista hän ei piitannut.

Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. Jumala kysyi Kainilta: "Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa."

Häpeä lähti nousemaan ylös Kainin vatsanpohjasta, takerteli kurkussa ja hiipi poskia pitkin silmiin. Hänen lahjansa ja hän itse eivät kelvanneet! Hänen parhaansa! Hänen vaivannäkönsä tulos!

Julkinen häpeä oli pahinta, mitä Kain saattoi kuvitella. Apua ja selitystä hän ei voinut siksi hakea edes Jumalalta. Salaisuutta ei voinut paljastaa.

Kain vaikeni Jumalalle, mutta sanoi veljelleen: "Lähde mukaani."  

Abel ei nähnyt veljensä häpeämättömyyttä eikä padottua kiukkua. Hän halusi kaiken näyttävän kauniilta ja kunnolliselta. Peritty piiloteltu häpeä teki hänestä viattoman enkelin, yliymmärtäjän, joka sopeutui ja suostui kaikkeen pelätessään hylätyksi tulemista.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi Abelin kimppuun ja tappoi hänet.

Jumala vaati totuutta ja kysyi Kainilta: "Missä on veljesi Abel?"

Kain vastasi: "En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?"

Jumala sanoi: "Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta? Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä."

Kain koetti takertua Jumalaan: "Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa. Kun sinä nyt karkotat minut tältä seudulta, minä joudun pois kasvojesi edestä. Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut."

Mutta Jumala varustaa hänet itsenäiseen elämään: "Ei, vaan kostettakoon seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin."

Ja Jumala pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä. Niin Kain lähti pois Jumalan kasvojen edestä ja asettui asumaan Nodin maahan Eedenin itäpuolelle. Mutta Jumalan suojelus seurasi häntä, muistuma vuoropuhelusta Luojan kanssa, ja mielikuva paikasta, jossa kaikki oli hyvin.

(1. Mooseksen kirja 4. luku)

Päivitetty 17.6.

Itsenäistymisen ilo ja tuska

Yhtenä päivänä nainen, jota mies kutsui Eevaksi, Eläväksi, sattui keskusteluun käärmeen kanssa. Käärmeellä oli tarkka käsitys elämän ehdoista. Se ei malttanut pysähtyä ihmettelemään asioita yhdessä, vaan tivasi Eevalta: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?"

Eeva puolustautui: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'"

Käärme väitti vastaan: "Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan."

Eeva katseli puuta ja näki, että sen hedelmät olivat hyviä syödä ja että puu oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antaisi ymmärrystä. Hän ojensi kätensä, irrotti oksasta hedelmän ja söi.  Aatamikin, Eevan Ihmiseksi kutsuma, näki ja harkitsi hedelmän hyväksi, otti sen vastaan Eevan kädestä ja söi sen.

Samassa he muistivat auktoriteetin sanat, näkivät itsensä ulkopuolisen silmin ja oppivat häpeämään. Kummallekin tuli tarve peittää tosi olemuksensa. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.

Iltapäivä viileni. Aatami ja Eeva kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. He menivät piiloon puutarhan puiden sekaan, jotteivät joutuisi kohtaamaan pettynyttä kasvattajaa. He eivät halunneet puhua vaikeista asioista.

Jumala huusi Ihmistä ja kysyi: "Missä sinä olet?"

Aatami vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin."

Jumalaa kiinnosti totuus: "Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?"

Aatami ja Eeva ottivat nokkiinsa. Eikö heidän arvostelukykyynsä luotettukaan? Aatami tukahdutti vihansa ja siirsi sen Eevaan: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin."  

Jumala sanoi Elävälle: "Mitä oletkaan tehnyt!"

Myös Eevan mieli löysi toisen kohteen: "Käärme minut petti, ja minä söin."

Ihmisen omatunto oli heräämässä, mutta se oli vielä heikko. Hän ei pystynyt suoraan kantamaan vastuuta omasta syyllisyydestään. Syyttömän syntipukin ja olosuhteiden uhrin osa oli houkuttelevampi kuin itsenäisen tahtojan.

Elävä Ihminen asetti rajan itsensä ja Jumalan välille kieltäytyessään tottelemasta. Hän halusi tietää, kuka oikein oli.

Jumala antoi ihmisen itsenäistyä, mutta sanoi Elävälle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.”

Ihmiseen jäi halu toiseen ihmiseen, vaikka hän nyt olikin erillinen olento. Hän tunsi yhä iloa kumppanuudesta ja sen kaipuun: että olisi joku jonka kanssa voisi jakaa tunteitansa, joku joka hiukan ymmärtäisi miten toinen kokee maailman, joku jonka kanssa voisi olla eri mieltä, riidellä ja sopia.

Ja itsenäiseen ihmiseen jäi halu Jumalaan. Jumala synnyttäisi hänessä vaivalloisesti kaikenlaista: Uusia ideoita joita ihminen joutuisi kantamaan, kunnes niistä ehkä syntyisi jotain valmista, josta aikanaan kasvaisi jotain itsenäistä ja josta ihminen joutuisi tuskalla luopumaan - ellei jo sitä ennen olisi joutunut suremaan unelmansa ennenaikaista kuolemaa. Jumala synnyttäisi velvollisuudentuntoa, jotta ihminen tekisi sen mikä on tehtävä ja mukautuisi uusiin tilanteisiin.

Ihmisen tahto olisi Jumalan taskussa, Jumalan tahto tapahtuisi eikä ihmisen. Jumala alistaisi ihmisen täysin, ja silti ihminen kaipaisi Jumalaa, syvempää yhteyttä, merkitystä ja rakkautta - ykseyttä.

Ja Ihmiselle Jumala sanoi: ”Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi. Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

Ihmisellä olisi ideansa ja unelmansa ja ymmärtämättömät työtoverinsa ja perheenjäsenensä, jotka eivät niistä aina innostuisi, ihmisellä olisi lähimmäisensä jotka eivät aina vastaisi niin kuin ihminen odottaisi eivätkä rakastaisi häntä aina niin paljon kuin hän toivoisi. Ihmisellä olisi esimiehensä, verottajansa tai sosiaalitoimistonsa, joka valvoisi hänen työtänsä. Otsa hiessä ihminen kirjoittaisi heille suunnitelmiaan ja raporttejaan.

Tehdessään ihmiselle nahasta vaatteet ja pukiessaan ne tämän päälle Jumala mietti: "Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!"

Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Itsenäisenä aikuisena, aina kotiin kaipaavana.

(1. Mooseksen kirja 3. luku)

Pohjimmiltaan kaikki hyvin

Jumalasta oli mukavaa olla olemassa. Hänen ei tarvinnut pyrkiä mihinkään, sillä hänellä oli jo kaikki tarpeellinen, eikä arvostella mitään, sillä kaikki oli jostain näkökulmasta hyvin. Hän tunsi totuuden itsestään ja kesti tarpeittensa synnyttämät erilaiset tunteet.

Jumalalla oli Poika, jonka kanssa viihtyä. Poika leikki päivät pitkät isänsä silmien alla. Ja Jumalalla oli Henki, joka puhalteli hyväntuulisesti siellä täällä.

Jotain tehdäksensä Jumala alkoi leikitellä savella. Hän kokosi vettä tirisevää tomua käsiinsä ja muovasi siitä olennon, jolla oli pää ja vartalo ja kaksi kättä ja kaksi jalkaa, kymmenen varvasta ja kymmenen sormea, kaksi korvaa, kaksi silmää ja yksi suu. Hän puhalsi savinukkensa sieraimiin ja se alkoi elää. Poika hihkui ja taputti käsiään.

Jumala ja Poika tekivät puutarhan. Antoivat maasta kasvaa kaikenlaisia puita, sellaisia jotka olivat kauniita katsella ja sellaisia joiden hedelmät olivat hyviä syödä. Paratiisin keskelle Jumala kasvatti elämän puun sekä hyvän ja pahan tiedon puun. Henki havisutteli puiden lehtiä. Poika hykerteli vieressä.

Jumala kaivoi vielä kaksi jokea vettä tuomaan. Poika sai asettaa puutarhan keskelle ihmisen pitämään siitä huolta.

Jumala sanoi ihmiselle: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma."

Jumala ja Poika huomasivat, ettei ihmisen ollut hyvä olla yksinään. Ihmisellä ei ollut ketään, jonka kanssa ihmetellä kaikkea, minkä näki, toisin kuin Jumalalla ja Pojalla. Ihmisellä ei ollut ketään, jonka kanssa olla eri mieltä asioista ja jonka tahdon edessä taipua. Eikä ketään, ketä koskettaisi hellästi kuin tuuli.

Jumala päätti tehdä ihmiselle kumppanin, joka sopisi hänen avukseen. Jumala ja Poika muovasivat maasta villieläimet ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja veivät ne ihmisen luo. Ihminen antoi niille kaikille nimet. Mutta mikään niistä ei ollut sopiva kumppani hänelle.

Jumalan ei auttanut muu kuin nukuttaa ihminen syvään uneen, ottaa yksi hänen kylkiluistaan ja muovata siitä toinen ihminen. Herätessään ihminen tunnisti heti kumppaninsa:

- Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.

He yhtyivät toisiinsa ja olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää.

Jumala katseli heitä myhäillen. Hän saattoi lakata huolehtimasta ihmisestä. Nyt ihminen ei elänyt vain löytääkseen kumppanin itselleen. Nyt ihmisellä oli joku, jonka kanssa jakaa ateria, katsella tuulessa heiluvia ruohoja, keskustella kaikesta. Ottaa vastaan ja antaa toisille. Nauraa itselleen, luovuttaa ja olla vain.

(Sananlaskujen kirja 8. luku, 1. Mooseksen kirja 2. luku)