Ajat muuttuvat. Kesätyöntekijä kertoi riparilla auttaneensa kahdeksannen käskyn oppimisessa selittämällä, ettei toisesta saa puhua pahaa. Vastasin että nuoruudessani sanottiin, ettei saa valehdella.

Älä tunnusta!

Parivuotias hoitolapseni rikkoi taannoin isompien lasten legorakennelmat. Toruin häntä siitä ja hän vastasi: En minä ole tuhma. Minä olen kiltti!

Täti kertoi vaivoistaan ja lopetti: Mutta mitään en tunnusta.

Rippikoululainen häiriköi oppimistilannetta jankkaamalla samaa kysymystä. Kun siitä huomautin, hän kysyi: Miten niin häiriköin?

Luulen, että jokainen, joka viitsisi miettiä, keksisi hetkessä lisää monta vastaavaa juttua. Välillä tuntuu, että oikeuslaitoksemmekin perustuu otsakkeessa mainitun periaatteen varaan, ainakin puolustuksen osalta.

Pienestä pitäen meidät on tässä kulttuurissa opetettu - ja me opetamme vuorostamme nuorempia - kätkemään pahan mielen ja ikävät tunteet, ennen muuta syyllisyyden ja häpeän.

Kun luen kiusattujen tarinoita ja kun joudun itse syytetyksi kiusaamisesta, hämmästyn aina sitä, kuinka vaikeaa tässä kulttuurissa on myöntää tosiasioita kuten ylipainoa. Kohta ehkä kielletään kokonaan sanan ”lihava” käyttö loukkaavana, sitten ”laiha”?

Eikö täysi, tosi elämä kuitenkin rakennu juuri tosiasioiden tunnustamiselle? Enkö voisi tunnustaa ja saman tien pahoitella sitä että toteuttaessani omaa tahtoani tulin pahoittaneeksi toisen mielen? Enkö voisi myöntää että tässä iässä kolottaa sieltä ja täältä enkä jaksa liikkua enää senkään vertaa, minkä ennen? Enkö voisi löytää keskusteluun uuden tulokulman, kun se muuttuu jankkaamiseksi? Voisimmeko vaikka kumpikin koettaa asettua toistemme asemaan?

Aina en ole oikeassa enkä koskaan täydellinen. Koskaan en pysty elämään kaikille mieliksi. Paha mieli on hyvä silloin kun se pysäyttää miettimään, mitä tulikaan tehtyä ja mitä voisi tilanteelle tehdä.

Yksin en selviä, mutta elämä kantaa. Anteeksipyynnön ja –annon jälkeen askel on kevyt.

Kolumni Kaarina-lehteen 7.8.2013