En lähde East Endin kirpputoreille lähtevien matkaan, vaan Tate Modern Art -museoon, jonne kaikki jossain välissä halusivat. Yhtä on ahdistanut kaksikerroksisen bussin kaahailu ja minua metron kuumuus. Toisen mielestä on sääli, jos porukka hajoaa heti päivän aluksi. Päätämme silti testata, kummalla pääsee nopeammin. Metrojoukkue voittaa minut kymmenellä minuutilla.
Tatessa on niin paljon ihmisiä ja tauluja etten pysty yhtä aikaa katsomaan niitä ja pysymään seurassa. Hajaannumme puoleksitoista tunniksi. Näen keltaisen naaman säteilevän punaisella Välimerellä veneilevän vihreän leijonan yllä ja Stalinin lempeän, luottamusta herättävän katseen. Pahoinpideltyjä ja väsyneitä on paljon vaikeampi nähdä. Kaikesta voi poimia yksityiskohtia ja tehdä siitä taidetta. Ostan kortteja miehistä ja naisista ja tytöstä jota isä opettaa uimaan.
Kiiruhdan St. Paulin katedraalin rukoushetkeen, sillä kaverini on tulossa tutustumaan anglikaaniseen jumalanpalveluselämään kuukauden kuluttua. Kuoro ylistää voimallisimmin Jumalaa niissä kohdin, joissa kerrotaan kuinka hän syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja lyö hajalle ne joilla on ylpeitä ajatuksia. Loppukulkueeseen ei osallistukaan nais- vaan poikakuoro.
Kirjoitan pari korttia Paulin kahvilan pihalla. Naapuripöydässä pulut herkuttelevat spagetilla. Lähden kävelemään jokivartta pitkin kohti Big Beniä, Buckinghamin palatsia ja Hyde Parkia. Joki tuoksuu niin hyvältä, että pysyn juhlatuulella. Etenen kartalla niin hitaasti, että siirryn seuraavalle kadulle ja nousen bussiin.
Hotellissa suunnittelen psykologisen analyysin esittämistä pojalle, joka kaipasi porukan koossa pysymistä, kunnes tajuan kysyä, ovatko he lähdössä vielä illalla ulos ja pääsenkö mukaan.
Menemme metrolla Charing Crossille. Metrossa on viileää ja viihtyisää. Vaihdamme linjaa mutkikkaita sivukäytäviä pitkin. Kuin myyrät.
Poika etsii määrätietoisesti viihtyisää ja rauhallista ravintolaa. Sivukadulta löydämme marokkolaisen. Meidät ohjataan kangasverhon alta kellarikerrokseen, jonka seinät on verhoiltu kirjavilla kankailla. Sohvilla on isoja tyynyjä ja musiikki soi. Pojat riemuitsevat, kun paikalla ei ole muita asiakkaita.
Kaunis, helisevähelmainen tyttö tarjoilee. Hän tuo laskun, kun pyydämme jälkiruokalistaa. Pojat haluavat maksaa ja lähteä, minä kieltäydyn lähtemästä ilman jälkiruokaa, sillä olen harkinnut perhehistoriallisen analyysin esittämistä myös luovuttamisesta ja mokaamisen pelosta. Saamme jälkiruokamme ja jopa drinkin, jota ei ole jälkiruokalistassa. Tasaamme laskun.
Yritän pois metroasemalta edellisen päivän lipulla. Minut ohjataan ystävällisesti portin sivu lippuun katsomatta.
Yöllä tajuan ettei yölamppuni toimikaan johtoa tökkimällä vaan hipaisemalla lampunjalkaa. Kolmella kosketuksella valo kirkastuu, neljännellä sammuu. Taidan laittaa tekstini blogiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti