sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Mistä tänään löysin iloni

Vierekkäin kasvavista voikukista ja niittyleinikeistä
puiden varjoista asfaltilla
pehmeästä maasta tien vierellä
vilvoittavasta alikäytävästä
kuusen kerkoista
rappukäytävässä olleesta tuolista jossa odottaa hiestymisen loppumista
sanotuksi saaduista sanoista
melkein loppuun tarkistetuista lehti-ilmoituksista
vapaudesta olla tekemättä mitään juuri nyt

maanantai 25. toukokuuta 2009

Puiden armo

Minulla on kaksi muotokuvaa puista, akvarelli koivusta ja etsaus halavasta, ja olen kerran keskustellut niistä ja muista puista bussissa vieraan naisen kanssa.

Kun valitsen asuntoa tai työpaikkaa, varmistan että ikkunoista näkyy puita. Puut ovat parhaimmillaan paljaina, lehdettöminä ja lumettomina, sellaisinaan.

Tänään löysin lisää hengenheimolaisia. Putte Wilhelmsson siteeraa Turun Sanomissa Petri Tammista ja Gao Xinjiania, joiden mukaan ihmiset pärjäävät kyllä ilman toisia ihmisiä, mutta eivät ilman puita. Sielu jää nähtyyn mäntyyn, Volvo ja kiire jatkavat Helsinkiin.

Helvi Hämäläinen kirjoittaa elämäkerrassaan Ketunkivellä siitä, kuinka koko maailma syleilee häntä ja kuinka luonnon läsnäolo on joskus niin voimakasta että sitä joutuu pakenemaan. Vasta vanhana hän on tullut ajatelleeksi, että maailma tarvitsee inhimillisyyttä ehkä vieläkin enemmän kuin kauneutta.

Ihmisiä on harvinaista nähdä paljaina. Luulen että pidän hautajaisista siksi, että siellä sellaistakin näkee.

torstai 21. toukokuuta 2009

Idealisti

Viime viikolla nukuin niin lyhyitä öitä, että selitin torstaisen vilustumiseni siitä johtuvalla vastustuskyvyn heikkenemisellä. Nuha ja kurkkukipu hellittivät parissa päivässä.

Tiistaina kävelin Jyväskylän kristilliseltä opistolta keskustaan ja palelin. Aamulla oli paistanut aurinko, ja olin siksi jättänyt takin hotelliin. Eilen aloin yskiä niin että koko kehoni hytkyy ja painun välillä melkein kaksinkerroin.

Soitin eksälle ja pyysin yskänlääkereseptiä. Hän sanoi, ettei sellaisesta ole mitään hyötyä, ei se paranna, ja käski juoda paljon.


Erostamme tuli helmikuussa kymmenen vuotta. Monien mielestä meillä oli kaikki hyvin ja ero turha, minä hullu kun sellaista halusin.

Minulla ei vain ollut hyvä olla, ja hain muutosta omaan pahaan olooni muuttamalla ulkoisia oloja. Ajattelin, että sitten tyytyisin siihen mikä on käsillä, kun eläisin elämää, jossa siihen voisi tyytyä. Ajattelin, että elin yhteisössä, jossa kaikki olivat sairaita ja etteivät minun voimani riittäneet sellaiseen.

Nyt kaikki toiveeni ovat toteutuneet. Minulla on työ, jossa useimmiten koen olevani kotonani, koti jossa viihdyn, uusia ystäviä ja kavereita, lapset ovat suurin piirtein omillaan ainakin jostain näkökulmasta ja etsivät omaa paikkaansa, ja minulla on tämä blogi. Sukukin alkoi tuntua läheiseltä, kun lakkasin vastustamasta naispappeutta. Jos en aina osaa jutella ihmisten kanssa, niin joskus kuitenkin.

Miestä vain en ole osannut itselleni toivoa kunnolla koskaan. Sen verran tajuan ja olen tajunnut, että kumppani olisi kiva, mutta en ole pystynyt selvittämään itselleni, minkälainen mies olisi minulle sopiva. On paljon helpompi nähdä, millainen ei ole.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Hotelli Milton

Olen muistaakseni ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, työmatkalla. Ikkunasta näkyy valkeita kerrostaloja ja kuuluu liikenne. Yksinäisyys kuristaa. En soita vanhalle kamulle, joka soitti minulle vuosien tauon jälkeen junaan, jonka eteisessä oli niin kova jyske, etten kuullut mitä hän kertoi.

Jatkan kirjoittamista mustakantiseen kirjaan. Vangitsen levottomia ajatuksia sanoiksi päästäkseni niistä. Kirjaan arkipäiväisyyksiä, joiden ympärillä ajatus junnaa: "Kysyn aulassa, pääseekö täällä nettiin ja virkailija tarjoaa minulle salasanaa omaa koneeseen, jota minulla ei ole. Hän tarjoaa saunaa ja katsoo kummeksuen, kun vastaan myöntävästi. En kysy, saako aulabaarista syötävää."

Saunassa yksinäisyys on jo miellyttävää. Sain aamulla masennuslääkereseptin lyhyisiin yöuniini, vaikka herään kesken unien innoissani ajattelemaan hauskoja asioita. Aiemmin keväällä sama lääkäri kehotti minua ruksaamaan henkivakuutusanomukseen, että minulla on mielenterveysongelmia. Olen tarvinnut pakkomielteeni, ajattelen. Olen saanut siitä iloa ja voimaa elää. Joskus sen aika voi olla ohikin, kuka tietää. Ehkä vielä voin löytää pohjimmaisen iloni muualta. Voisinkohan olla kirjoittamattakin?

Tilaan oluen ja perunalastuja, kun sämpylät ovat loppu. Vastaanottovirkailija keskustelee tumman miehen kanssa. Si, onkohan kieli espanjaa? Minulle tyttö kertoo, että oluen saa viedä huoneeseenkin. En vie. Nautin keskustelun kuuntelemisesta. Mies lähtee nettiin. Tyttö sanoo kielen olleen italiaa. Juttelemme hetken.

Ei yksin voi elää. Tai voi hetken. Sitten aina tulee joku.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Ihmemessu

Istun Tuomiokirkossa, joka on melko täynnä isosia ja riparilaisia. Omasta ryhmästäni kaksitoista oli tullut pari tuntia aiemmin nimenhuutoon ennen heille pakolliseksi ilmoitettua konserttia ja viisi sen jälkeen. Niistä, jotka olivat sanoneet tulevansa messuunkin saadakseen siitä tutustumiskäyntimerkinnän, yksi on ilmestynyt paikalle. Olen päästänyt hänet istumaan minne tahtoo, vaikka meitä on komennettu pitämään omamme iloisina mutta asiallisina. Hyssyttelen hiukan eteeni, taakseni ja sivuilleni.

Etuoikealla joku kiipeää penkin selkänojan yli. Silloin kun lakkasin vastustamasta naispappeutta, nuoret kiipesivät unessani Tuomiokirkon penkkien yli. Penkit kaatuivat, ja ehtoollispöydän kaidekin, mutta sain silti leivän suuhuni.

Nyt kävelen samalle paikalle, jossa polvistuin silloin kun minut vihittiin papiksi, laitimmaiseksi vasemmalle, haudasta ylösnousevan Kristuksen kohdalle. Polvistun vuorollani, muistan kymmenen vuoden takaisen häpeän siitä etten ollut kyennyt tahtomaan lapsilleni turvallisempaa elämää, rutiineja ja ehjää kotia. Jos olisin tänään ollut vakuuttuneempi rippikoulun ja konsertin mielekkyydestä, olisivatko riparilaiseni jaksaneet olla siellä? Saan leivän ja viinin, nostan katseeni Kristukseen. Hän mulkaisee ylös ja kohottaa kummeksuen kätensä. Mitä sinä tuollaisia mietit?

Penkissä alan hälistä vieressäni istuvan rippikoulupojan kanssa. Huomenna soitan riparilaisilleni ja kysyn mitä kuuluu.

torstai 14. toukokuuta 2009

Naistenpiirissä

Kolmekymmentävuotias naistenpiiri pyysi minua vetäjäkseen puolitoista vuotta sitten, koska he mielestään tarvitsivat sellaista ja olen kirkkoherran jälkeen vanhin naispappi. Suostuin, koska mielestäni tarvitsin kokemusta ryhmässä olemisesta.

Välillä putosin pikkutytöksi ja pelkäsin vahvoja naisia, välillä harmitti, kun muut tuntuivat putoavan pikkutytöiksi ja siirtävän kaiken vastuun minulle.

Tänään oltiin retkellä Tuorlan planetaariossa. En ollut kirjoittanut lähtijöitten nimiä ylös. Stressasin ja soitin eilen ja tänään kaikki läpi, kun pelkäsin että joutuisin maksamaan poissaolijoistakin. Kollegan tuella olin myös saanut päätettyä, että jokainen maksaisi retkensä itse.

Tuorlassa minulta kysyttiin, mitä olin sopinut maksavani enkä maksanut sen enempää kuin olin kerännyt rahaa. Muutenkin kaikki oli leppoisaa, kukaan tarvinnut ketään sen enempää kuin sopivasti. Tultiin toistemme kyydeillä, puhuttiin kesästä ja suunniteltiin syksyä.

maanantai 11. toukokuuta 2009

Työelämään

Riparin jälkeen ostin toiselta isoselta valokuvia, senkin missä ryhmäni oli ilman minua. En ollut osannut keskustella heidän kanssaan luontevasti.

Menin leirin vetäneen papin isoseksi iltariparillekin. Hän oli konfirmaation jälkeen kaverini kanssa meillä kahvilla ja vastasi minulle, ettei minun hänen mielestään kannattaisi alkaa lukea teologiaa pääaineena. Voisin lukea jotain muuta ja ottaa teologian sivuaineeksi.

Kesällä tuttavat järjestivät minulle työpaikan päiväkodista hyvää hyvyyttään pyytämättäni. Parin viikon kuluttua siellä huomattiin, ettei minua tarvittukaan. Menin pakkaamaan hedelmiä kelmuihin ruokakaupan takahuoneeseen kaverin seuraksi.

Haravoin kaupungin puistoista koirankakkoja toisen kaverin kanssa. Hän tappoi yksinään siivettömän linnun kirjaston luona ja itki.

Kirjoitusten jälkeen myin valuuttaa tätini työpaikalla Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pyrin diakonissakoulutukseen Helsinkiin ja pääsin. Olin vuoden hoitoharjoittelijana vanhainkodissa Raumalla ja kehitysvammaislaitoksessa Espoossa. Raumalla olin tutunkauppaa ja sain kiitettävät lausunnot työtodistukseen. Espoossa olin omasta halustani ja osoitin vain hyvää työtaitoa. Pyrin Turun sairaanhoitajaopistoon useamman kerran, en päässyt enää psykologisista testeistä läpi.

Opiskelin Åbo Akademissa biologiaa kaksi päivää, siihen kielikoepisteeni riittivät. Sitten aloin opiskella Teologisessa tiedekunnassa hepreaa Yliopiston opintokirjalla, minulla oli siellä latinan ja kreikan opiskeluoikeus. Nypin haudoilta kuihtuneita kukkia Turun hautausmaalla.

Sain anomalla Teologisen opintokirjan. Seurakuntaharjoitteluni ohjaaja kehotti minua kehittämään äänenkäyttöäni ja ihmiskontaktejani. Kesäteologina en jaksanut tehdä kotikäyntejä yksin, vaan puhuin kaverini mukaan jakamaan työtäni. Graduni kieli tarkistettiin kolmeen kertaan.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Yhtenä joukossa osa 2

Mieleni näemmä jatkaa jatkuvasti tuota kertomusta kokemuksesta, johon edellinen postaukseni päättyy. Tässä siksi edellisen jutun loppu täydennettynä. Tein siitä muistiinpanot Tallinnassa, mutta yritin jättää ne sisäpiirin tiedoksi, kun en ole lupia kysellyt julkisuuteen. Sisäisestä pakosta olen nyt läpinäkyvä omalla riskilläni ja paljastan, mistä papit keskenään juttelee:


Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmisiä uudella tavalla, kohdata heitä vastikkeettomasti Citymarketin jonossa ja odotushuoneissa. Hän alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.

Lääninrovasti jatkaa lukemalla pitkään Stinissenin kirjaa: Työn kuuluu tuntua hyvältä, helpolta ja mukavalta, ei raskaalta. Ihminen vain päästää silloin lävitsensä Jumalan oman toiminnan sen sijaan että touhuaisi itse. Hän elää huolettomana huolehtimatta lainkaan työnsä tuloksista. Stressi on sitä että halutaan hoitaa asiat itse laskematta niitä Jumalan käsiin. Siitä pääsee, kun päästää irti kunnianhimosta.

Keskustelussa kysellään, mikä on oma tulkintamme työmme sisällöstä. Emmehän voi aina toimia vain sen mukaan, mitä meiltä Radio Deissä tai vapaa-ajattelijoiden kirkostaeroamiskampanjoissa tai muualla kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.

Sanon että olisi mielenkiintoista laatia joskus strategia Stinissenin ajatusten mukaiseksi. Minulle kerrotaan, että organisaationa tarvitsemme myös suunnittelua. Sen raameissa voimme yksittäisinä ihmisinä elää huolettomasti.

Siteerataan kirjoja: Hän elää kuin suuri profeetta - lepää työtä tehdessään. Tarvitaan järkeä, tunnetta JA sielua. Pitäisi antaa lupa sille jollekin muulle jolla ei ole nimeä olla läsnä työssämme.

Joku muistuttaa siitä, että työnteko otsa hiessä on kirous joka kuuluu ihmisen elämään. Heitän takaisin että se on myös siunaus, ihmiselle kerrotaan annetun tehtävä viljellä ja varjella maata jo ennen syntiinlankeemuskertomusta.

Nikkilän mielisairaalassa siivoojat kuulemma olivat paras apu potilaalle, he kun juttelivat kuin tavalliselle ihmiselle eivätkä koettaneet parantaa häntä.


Näillä papeilla joiden joukkoon en aiemmin ole jaksanut lähteä onkin ajatuksia. En olekaan kummajainen, en merkittävä tekijä, näkijä enkä vastapäätä muita. En liioin ole olematon, näkymätön enkä yksin.

Olen pieni muru kokonaisuudessa.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Yhtenä joukossa

Rovastikunnan pappeja on lähdössä Tallinnaan. Joukko miehiä kättelee minut kadulla viraston edessä. Kiipeän linja-autoon. Nyökkäilen istuville ihmisille hyvää huomenta ja etsin itselleni tyhjän penkkiparin. Nukuttaa.

Kysyn yhdeltä, kuka hän onkaan kahdesti, mutten saa vastausta häneltä. Satamassa kuuntelen tarinaa ihmiseltä jonka kanssa edellisenä päivänä olimme istuneet pitkään samassa ruokapöydässä puhumatta mitään.

Laivalla keskustelen autottomuudesta, kuuntelen tarinoita retriitin vetämisestä omalla tavalla ja kerron miksi bloggaan: Tunnen eläväni kirjoittaessani. Tämä on sopivasti yksityisen ja julkisen välimaastossa. Saan ajatuksiani järjestykseen ja tiettäviksi.

Tallinnassa en lähde keskitysleirikierrokselle, vaan menen mukaan inkeriläismummojen senioripiiriin. Kahvipöydässä kuulen että elämä on ollut vaikeaa. Kysyn mikä sai jaksamaan. Kysymys jää ilmaan.

Suomi-instituutissa kysellään, mistä kaikista maista ihmisillä onkaan kokemuksia hengellisestä työstä. Mainitsen Kalifornian. Minulta tivataan olinko silloin pappi. En mutta asuin siellä kaksi vuotta. Joku on huolissaan siitä että netti korvaa oikeat kohtaamiset. Kivahdan että netti tähtää oikeisiin kohtaamisiin ja että se on vain väline.

Päivällisellä kysyn, millainen on aito kohtaaminen slummissa. Siinä istutaan sohvalla ja nauretaan yhdessä. Jaetaan vastikkeettomasti yhteinen hetki. Kysyn, mitä on sielunhoito. Se on sitä että kuuntelee toisen totuutta tapahtuneesta niin kauan että kuva tulee valmiiksi. Sitten kuvasta nostetaan vaivaavia asioita tarkasteltaviksi yhdessä.

Kysyn kaverilta, uskooko hän ihmisen kasvuun. Ei, hän vastaa, sillä kaikki ihmiset ovat kusipäitä, eikä hän kuitenkaan voi muuta kuin uskoa ihmisiin.

Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmiset ihmisinä ja alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.

Kuuntelen keskustelua siitä jostakin joka on läsnä mutta jolle ei ole nimeä. Osallistun keskusteluun, ajatuksiani asetetaan laajempiin yhteyksiin. Tunnistan muitten puheenvuoroista niin monta ajatusta joita olen luullut vain omikseni etten enää osaa pitää itseäni ulkopuolisena.

Lisäys 7.5. klo 16.16 (ja kursiivilisäys 21.42 sekä 8.5. klo 8.26):

En olekaan kummajainen, merkittävä tekijä, näkijä tai vastapäätä muita, mutta en liioin olematon, näkymätön enkä yksin.

Olen pieni osa kokonaisuutta.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Vappu yksin

Olin aattona iltapäivällä pari tuntia kylässä. Pyöräilin kuuden jälkeen tungoksessa jokirantaa kotiin. Meinasin törmätä pariskuntaan joka olikin tuttu ja kertoi kuulumisiaan. Söin lämpimän aterian. Luin lehtiä. Kirjoitin lapselleni jonka kanssa yritän opetella olemaan eri mieltä, mutta teksti katosi enkä kirjoittanut sitä uudestaan. Korkkasin uudet pelikortit ja pelasin pasianssia. Muistin etten kestänyt kun minua neuvottiin siinä. Poltin vaaleanpunaista kynttilää ja katselin albumin irtosivua kortteja sekoittaessani. Ylimmässä tärähtäneessä kuvassa isällä on piippu suussa. Hän istuu sohvalla ja hyppyyttää vaaleaa tyttöä. Leikin että se on sisko. Voisin se olla minäkin. Vasemmassa alanurkassa äiti kannattelee pientä veljeä, joka nojaa sohvapöydällä olevaan isän tekemään keinuhevoseen. Sekä isä että äiti katsovat vasemmalle lapseen ja hymyilevät. Oikealla on pieni tarkka kuva jossa pappa istuu mummolan pihakivetyksellä ja katsoo kameraan. Minä istun hänen sylissään ja hymyilen. Jätin pelin kesken kun elokuva alkoi.

Aamulla heräsin aikaisin. Nousin ennen kahdeksaa. Join kahvia ja luin sarjakuvia ja tv-arvosteluja. Valmistelin kuvauslupa-anomuksen seurakuntaneuvostolle. Tein sen loppuun vaikka telkassa alkoi Työväenlaulaja. Pelasin pasianssia kuunnellessani. En meinannut kuulla kun puhelin soi työasioita. Kiitin sähköpostilla eilisestä kyläilystä. Söin. Pesin pyörän. Sanoin naapurille pari sanaa muurahaisista. Juutuin nettiin. Pyöräilin vappuruuhkassa jokirantaa. Söin salmiakkijäätelön penkillä. Hain virastolta papereita joita tarvitsen aamulla Kaarinassa. En tarkistanut lehti-ilmoituksia, koska kone takkuili. Muistin unohtaneeni eilen hakea teatteriliput ja pyöräilin takaisinkin jokirantaa siltä varalta että vappuna olisi esityksiä. Ajattelin ihmisiä joille olin uskaltanut olla rehellinen ja jotka eivät sitä olleet kestäneet ja sitten ihmisiä jotka olivat sen kestäneet. Ruokakauppakin oli kiinni, laitevian vuoksi. En syönyt perunasalaattia enkä nakkeja. Menen saunaan.