Toinen varsinainen riparitunti tänään. Kahtena vuonna olen pitänyt ripareita harjoittelijoiden kanssa, sitä ennen kirjailijan, ja sitä ennen koetin käännyttää nuorisotyönohjaajia ja isosia dialogipedagogiikka-uskovaisiksi huonolla menestyksellä.

Nyt en haaveile mistään. Tämä työpari oli mukana kirjailijan kanssa. Tunnemme siis hiukan toistemme tapoja. Suunnittelemme tunnit kymmenessä minuutissa ohimennen. Hän saa nuoret kuuntelemaan ja kestää väliintulemiseni. Tasainen arki alkaa vanhemmiten miellyttää.

Luin eilen Käypä hoito -suosituksia jännetupentulehduksista, minulla kun nilkat yhä kipeytyvät takaa kävelystä ja portaista, ja kyynärpääkin, kun eilen leikin liian kauan tietokoneen hiirellä. Oleellisinta on kuulemma lopettaa yksipuolinen rasitus. Hiirestä on helpompi luopua kuin kävelystä tai portaista asunnossa, jossa kaikki tarpeellinen on kolmessa eri kerroksessa. Täytynee keskittyä voimisteluun ja venyttelyyn. Ja painon laskuun. Kukaan aiemmista neuvojistani ei ole kehdannut huomauttaa, että liikakilotkin rasittavat.

Jopa hupsulta kuulostava Läskeillä koulutusta Nepaliin -kamppanja alkoi kiinnostaa, kun tuttu seurakuntalainen huomautti, että siihen kutsutaan nimenomaan seurakuntia organisoijiksi. Sattuu vielä kirkollinenkin paasto alku- ja loppupunnitusten välille.

Minua tuo allaoleva Villen huomio hätkähdytti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että totta kai ihmisen oma kokemus elämästään on ratkaiseva. Mutta tosiaankin, sitä kyseenalaistetaan koko ajan: psykologit, teologit, lääkärit, perheenjäsenet... Melkein pitää kysyä toisin päin: kukapa sitä ei kyseenalaistaisi? Ja kuinka paljon teen sitä itsekin, sekä itselleni että muille. Ihminen kun on niin paljon, leegio erilaisia puolia. Aina voi väittää vastaan, sanoi toinen mitä tahansa.

- Kukapa uskaltaisi kyseenalaistaa ihmisen kokemusta omasta elämästään?

- No kuka tahansa. Jos ollaan tarkkoja, melkein kaikki sitä tekee.

Ville Ranta: Kuvablogi 18.1.2010

Loppusyksystä olkapääni kipeytyi, ja sitten lonkka. Hain lähetteen fysioterapeutille. Hän hoiti hetken lonkkaa ja olkaa, kunnes akilleenjänteeni tulehtui. Hän hoiti sitä ultraäänellä ja käsin, neuvoi jumppaliikkeitä ja venytyksiä, ohjasi teettämään tukipohjalliset, kun huomasi terveen jalan alkaneen laskeutua lataksi, vuokrasi ufo-lastan yöksi, jolla nilkan saa koukkuun, ettei se aamulla olisi niin kipeä. Tänään hain uuden tulehduskipulääkekuurin ja ostin oikeaoppiset kengät. Keräilin lääkäriltä, kenkäkauppiaalta joka oli fysioterapeutti ja entinen akillesjännepotilas sekä farmaseutilta mielipiteitä siitä, kannattaisiko myös välttää kipeytymistä. Kaikki äänestivät ensimmäistä fysioterapeuttia vastaan, joka sanoi että jos kipu lakkaa (ja minä lakkaan voimistelemasta niin kuin tapani on) kannattaisi lyödä jalkaa moukarilla.

Päädyin hiihtämään, mutta vähemmän kuin lauantaina.

Olen päässyt Mestari Eckhardtin Sielun syvyyden melkein loppuun, aloitin kai lokakuussa. Lauseet ovat vaatineet aikansa. Niin kuin esimerkiksi ajatus, ettei Rakkauden kaksoiskäsky ole vain käsky, vaan Jumalalta tullut lahja. Saamme sen mitä käsketään. Saamme rakastaa Jumalaa yli kaikkien asioiden ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos minulle on kirkastunut, että elämän lyödessä kannattaa kääntää myös toinen poski, neuvo kaiketi toimii lähimmäisenkin kohdalla, niin karulta kuin se ensikuulemalta vaikuttaakin.

Eilen telkasta tuli dokumentti, jossa nuori tökerö hollantilainen miestoimittaja kävi Kongossa kertomassa, ettei köyhille ole tulossa oikeaa apua. Kannattaa siis vain opetella nauttimaan köyhyydestä. Köyhät tekivät työtä käskettyä.

Olen ollut kuukauden bloggaamatta ja pari viikkoa kirjoittamatta päiväkirjaankaan. Olen kirjoitellut sähköposteja eri ihmisille ja tavannutkin heitä.

Työntekijäkokouksessa joulukuun puolivälissä julistin että minulla on työkavereihini ihana viha-rakkaussuhde, kun esittelin heille työalaani viestintää, josta varmaan olen puhunut lähes jokaisessa työntekijäkokouksessa seitsemän vuoden ajan. Mutta seitsemännen vuoden kriisini alkaa olla ohi, alan sietää harmaata arkea. Lumisten puitten kauneus tekee sen nyt erityisen helpoksi.

Tänään julistin pappien saarnaseminaarissa oppineeni olemaan odottamatta ihmisiltä mitään ja yllättyväni nykyään iloisesti aiempien pettymysten sijasta.

Julistin ja julistin... Kärjistin. Kokosin ajatuksia sanoiksi, vaikkeivät ne oikeasti ole noin selkeitä.