Missä likapyykki pestään?

Olen ollut nyt viisi viikkoa kesälomalla ja toivoakseni työstänyt viimein valmiiksi kokonaisuuden, jossa on tunteita käsitteleviä tekstejäni lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta. Nyt olen vaiheessa, jossa kerron tärkeille ihmisilleni, mitä olen heistä kirjoittanut. Useimmille jutut ovat tuttuja aiemmista lukukerroista. Nyt neuvottelen siitä, paljonko voin mistäkin tilanteesta kertoa.

Kun kerron tunteista, kerron väistämättä henkilökohtaisista asioista ja yhtä väistämättä myös muista kuin itsestäni – tai tarkemmin sanoen siitä, miten olen muita ihmisiä ja itseäni tulkinnut. Kerron siis asioista, jotka moni kokee yksityisiksi, ja niistä lukemisen tirkistelyksi. 

Ennen yksin hakemaani avioeroa riitelimme viisi vuotta. Likapyykin peseminen ei onnistunut kotona, eikä se onnistunut pariterapiassa. Riitelimme paljon myös naispappeudesta. Mielestäni aihe on yleisesti kiinnostava, ja rinnastettavissa muihinkin idealistisiin ajatusrakennelmiin.

 

Tapani väittää kaikkeen vastaan näyttää periytyvän kummastakin suvustani. Minusta on yleisesti mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi myös sukutarinoihin, niihin ei niin kauniisiinkin. Niissä on elämän maku, vaikka olisivat kipeitäkin. Ne auttavat usein oivaltamaan jotain omistakin käyttäytymismalleista ja tarvittaessa muuttamaan niitä

Kirjan merkeissä tapasin äitini. Istuimme vastakkain ja kävimme taas kerran läpi minun muistojani ja hänen kokemuksiaan niistä.

Seuraavana yönä näin unen. Siinä äiti ajoi autoa ja minä istuin kyydissä metsäisellä tiellä.   Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn. Kohta matka jatkuu!

Kolumni Kaarina-lehteen 3.7.2013

Uni

Kävin eilen äidin luona lukemassa hänen kansaan ne kohdat, joissa kerron hänestä kirjassa. Oli hyvät keskustelut taas, kuten öinen unenikin kertoo:

Äiti ajoi isoa autoa ja minä olin kyydissä metsäisellä tiellä. Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn.

Nonni

Käsikirjoitus on vaiheessa, jossa alan kysellä ihmisiltä jotka siinä vilahtavat hetkistä kauemmin, haluavatko he yksittäisiin kohtiin poistoja, etäännytyksiä tai muita muutoksia.

Aikaa annan itselleni kesän loppuun. Jos epäilet mahdollisesti olevasi mukana, muttet jaksa odottaa, otanko yhteyttä vai en, kysele toki.

Merja Auer

Jeesus, Pietari ja minä

Ajatusleikki tunteiden samuudesta

Ihmisen pitää päästä päähenkilöksi, jotta tarina olisi uskottava (kristinuskon salaisuus on se, että jokainen ihminen tietää olevansa jeesus).

                                                                 Risto Ahti

Lukijalle

Tämän kirjan tarina ei etene mihinkään. Tässä pyöritään samojen tunteiden kanssa vuodesta ja vuosituhannesta toiseen.

Koodiavaimeksi lukemiseen annan Antti Pietiäisen kaavion seuraavalla sivulla. Kaavio perustuu tarinoihin, joita hän on kuullut ihmisiltä psykologisessa vyöhyketerapiassa. Olen lukenut Raamattua Pietiäisen kirja ”Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan” toisessa kädessäni ja kerron nyt, miltä näytti.

Olen koettanut kertoa omista tunteistani vuosia kirjeissä, päiväkirjoissa, blogeissa, kolumneissa sekä taannoin kirjoittamassani romaanikäsikirjoituksessa Iloinen synnintunnustus, jota ei koskaan julkaistu. Kirsti Ellilä käytti sitä ehdotuksestani pohjana romaanilleen Pappia kyydissä. Romaanista tuli itsenäinen, fiktiivinen teos.

Tähän kirjaan poimin joitain kohtia noista vanhoista teksteistä. Kursivoidut kohdat ovat melko suoria sitaatteja ”autenttisista” teksteistä kuten päiväkirjasta, kirjeistä tai evankeliumeista.

Pahoittelen sitä, ettei minulla ole tahtoa nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja että kirjoittaessani tunteistani joudun kirjoittamaan myös siitä, miten olen tulkinnut toisia ihmisiä. Pahoitteluni myös Jeesukselle ja opetuslapsille siitä että psykologisoin heitä  kovakouraisesti.

Kiitokset kaikille, jotka ovat tämän tekstin eri versioita ja palasia kanssani ihmetelleet ja kritisoineet – tai vain lukeneet.

Tunteiden karusellissa on yltäkylläisempää kuin mitä järki uskoisi!

Ruissalon pyörätiellä juhannuspäivän iltana 2013

Merja Auer 



Lisäys 27.6.:

TUNTEIDEN DYNAMIIKKAKAAVIO

Oheinen tunteiden dynamiikkakaavio kuvaa tunteiden prosessoinnin eri vaiheita.

Kun ensimmäinen raja on ylitetty, on kaksi mahdollisuut­ta: kohdata ja prosessoida perustunteet pelko, viha, syylli­syys ja häpeä (ylimmät ympyrät), jolloin niiden antitilan piilovalta lakkaa, tai kieltäytyä prosessoinnista tunteen lii­allisen pelottavuuden tai paljastavuuden takia ja siirtyä takaisin järjellä kontrolloituun antitunteeseen (nuoli alas, alimmat ympyrät).

Aina kun tunteen kohtaaminen onnistuu, ihminen siir­tyy seuraavaan yhä syvemmällä olevaan tunteeseen (nuoli oikealle, ylimmät ympyrät). Näin edetään onnellisessa ta­pauksessa toiselle rajalle asti. Ihminen voi tosin koska ta­hansa pysäyttää prosessin ja hypätä takaisin antitunneti­laan, joka on hänen sillä hetkellä toteuttamansa elämänta­pamalli (nuoli alas).

Perustunteiden prosessointi on kuin sipulin kuorimista. Se etenee kierros kierrokselta (nuolien kulkusuuntainen myö­täpäivään kulkeva ympyrä). Esimerkiksi järki-ihminen voi hypätä kohtaamaan syyllisyyttään (nuolet oikealle, ylimmät ympyrät), kieltää sen uudelleen (nuoli alas) ja palata järki-­ihmisen tilaan (nuolet vasemmalle, alimmat ympyrät).

Kun prosessointi on edennyt toiselle rajalla, seuraa uuden­laisia ongelmia. Syyllisyys ja varsinkin häpeä ovat usein niin vaikeita asioita nykykulttuurin järki-ihmiselle, että hän ei ky­kene ainakaan heti nöyrtymiseen ja anteeksiantoon. Järki-ih­minen luiskahtaa lähes aina totuuden pakenemisen ja itsen­sä kieltämisen tielle (toinen raja, nuoli oikealle alaviistoon).

Länsimainen kulttuuri, varsinkin angloamerikkalainen, elää järkisidonnaisessa tilassa, jossa vallitsee puhdasmuo­toinen antitunnekulttuuri (itsensä kieltäminen, kolme vii­meistä alinta ympyrää).

Itse asiassa järki-ihminen ei voi edes aavistaa, mitä tarkoittaisi tunteiden kohtaaminen ja sen seurauksena eläminen aidon tunnekulttuurin tilassa (itsen­sä tunteminen, kolme viimeistä ylintä ympyrää).

Antti Pietiäinen:

Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan

Jeesus, Pietari ja minä

Sisältö:

Hyppy

Vältelty pelko

Läpi eletty pelko

Torjuttu viha

Ilmaistu viha

Väistetty syyllisyys

Kannettu syyllisyys

Salattu häpeä

Kestetty häpeä

Kielletty anteeksianto

Anteeksianto

Estetty rakkaus

Ilo ja rakkaus

Julistettu totuus

Totuus, rauha, onni ja vapaus

Kivoja kirjoja ja nettisivuja

Idea

kirjaan löytyi tänään. Kirjan työnimi on Jeesus, Pietari ja minä. Kirja tunteista.

--

6.6.

Ei sittenkään, vaan:  Ajatusleikki tunteiden samuudesta.

(Alaotsikko siis.)

--

9.6.

Pääotsikko: Minä, Pietari ja Jeesus.

Menettämisen taito

Kävin kaupassa vasta iltakymmeneltä, mutta hikeä valuu silti otsalta kulmakarvoihin. Ylähuuli helmeilee. Vaatteet kostuvat.

Olin melkein viikon vuokramökillä merenrantakalliolla.  Ajattelin etukäteen kirjoittavani kirjaa siellä. Kirjoitin vähän parina päivänä, mutta sain työn sopivaan vaiheeseen, josta jatkaa toiste.

Kaarinamessut, joista olin niin innoissani, eivät jatku syksyllä, kun niissä kävi niin vähän ihmisiä vapaaehtoisesti. Mutta iloitsen yhä, että sain kokeilla tunnemessuja ja valmistella niitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa.

Joka kesä minulla on ollut huikeat haaveet siitä, millaista rippikoulussa voisi olla. Aina petyn jossain määrin. Tänä keväänä sovimme isosten ja muitten ohjaajien kanssa leirin motoksi ”Lupa tuntea kaikki tunteet”. Se on paljon luvattu, mutta tiimimme vaikuttaa pätevältä.

Koetan harjoituksen vuoksi sallia itselleni pettymyksen tunteen. Muistan kirjoittamisen opettajani neuvon: Kun pelkää jotain tilannetta, on turha koettaa ajatella itseään rohkeammaksi kuin on. Sen sijaan kannattaa ajatella uusiksi ne, joita pelkää.

Kuumuuden otan vastaan ajattelematta. Se vain on ympärilläni. Kirjoittamisen hankaluus on ajoittaista. Muistan yhä myös ilon jonka ajatusten saaminen sanoiksi saa aikaan. Kaarinamessuista en olisi tiennytkään, mitä niitten kanssa syksyllä tekisin. Nyt vapautuu aikaa ja voimia johonkin muuhun.

Rippikoululaisten joukossa muutkin kuin minä taitavat jännittää ja sählätä. Toisen tunteita näyttää olevan paras ottaa vastaan olemalla hiljaa ja kuuntelemalla, auttamalla tarvittaessa tarinaa hiukan eteenpäin. Ajattelemalla siis toista ja hänen kertomustaan eikä itseään ja osaamattomuuttaan. Luopumalla hetkeksi omasta tavastaan hahmottaa maailma ja varsinkin menettämällä oma varmuus siitä, miten asioiden ehdottomasti kuuluisi olla.

Luopuessaan saa. Kun ei enää tiedä asioita varmasti, löytää uutta.

Kolumni Kaarina-lehteen 5.6.2013

Lomatyöpäiväkirja

Loma alkoi viikko sitten. Lauantaina oli pihatalkoot ja sunnuntaina sain mielestäni tärkeimmät rästityöt tehtyä virastolla. Loppuja koetin lähetellä sähköpostilla muitten huoleksi sekalaisella menestyksellä.

Maanantaina lähdin lähiseudulle vuokraamalleni rantamökille. Palasin tänään. Kirjoitin parina päivänä, tai oikeammin kävin viime kesänä kokoamiani tunnetekstejä uudestaan läpi ja ryhmittelin ne uudestaan.

Nyt pitäisi paneutua talven aikana kertyneihin tunnemessumuistiinpanoihin ja katsoa, olisiko niille käyttöä.

Pitäisi?

Pitäisi siinä mielessä, että tiedän sen olevan seuraava askel.

Pitäisi pysähtyä maistelemaan ensimmäiseksi pelkoa. Antaa mieleen nousta hetkiä, jolloin olen pelännyt. Löytää sama tunne evankeliumiteksteistä.

Mutta huomaan kokevani pettymystä siitä, että Kaarinamessujen idea floppasi, niin kuin etukäteen pelkäsin. Tai siis etten saanut useampaa ihmistä innostumaan niistä. Lohdutuksekseni pari ihmistä odottaa minun palaavan lomalta, jotta voisimme keskustella.

Kaarinamessut jäävät kirkkoherran päätöksellä tauolle. Toisaalta olen siitä iloinenkin. Vapaa keskittymään muihin töihin.

Tavallaan riittää, että sain toteuttaa ne ja että ne menivät niin kuin menivät.

Tavallaan?

Oikeasti. Pettymys olkoon turhaa.