Kuljin sisäisessä kaaoksessani hetken matkaa kahden romaanihenkilön rinnalla. (Seuraa juonipaljastuksia.) Riikka Pulkkisen Vieras-kirjassa Maria-pappi pakenee tunteita nostattavaa tilannetta ja lööppejä Helsingistä New Yorkiin ja viiden aistinsa varaan: tanssivien íhmisten rytmiin, ohikulkiessa kuultuihin keskustelunpätkiin, pannukakkujen, Cannoli-leivosten ja pizzasiivujen makuun, virtsan hajuun, vaikeuteen katsoa itseään peilistä. Taakse jää yritys pohtia yhdessä seurakuntalaisten kanssa uutta tapaa elää yhteisönä niin ettei viha saa siinä sijaansa, vaan rakkaus, jolloin heikot ja vahvat voisivat iloita ja kärsiä rinnakkain. Jäljelle jää Pyhä Henki, tämä hetki, syntyvä lapsi.
Kirsti Ellilän Kaivatut-kirjan toimittaja-Saara kaipaa kuollutta lastaan ja merkitystä elämäänsä. Hän päätyy päättelemään, että täytyy olla jokin tuntematon ydin, josta lähtevät unet ja unelmat ja kaikki mitä aavistamme, ja johon kaikki kerran myös palaa. "...sillä muuten missään ei ole järkeä, enkä minä voi elää maailmassa jossa ei ole järkeä." Hän käy velvollisuudesta terapeutilla ja tutustuu uteliaisuudesta naapurin mieheen, jonka lapsi on joutunut mieheltä kadoksiin äitinsä kanssa. Saara löytää elämälleen tarkoituksen tapahtumista, joiden kulkuun hän on mielestään ehkä vaikuttanut.
Omassa lepäävässä käsikirjoituksessani minä-henkilö koettaa saada selkoa tunteistaan niin kuin minä nyt. Hetkittäin olen selkeä ja tiedän, että käsikirjoitusta on vain tarjottava kustantajille, kun se kerran on halunnut syntyä. Mutta ei tarvita kuin muutama tilanne, jossa en saa kaipaamani laatuista huomiota, kun olen jo varma siitä, että minun pitäisi luovuttaa ja unohtaa käsis. Yhä opettelen sietämään yksinäisyyttä.
Osaisinpa kokea elämää kolmitasoisesti ja ilmaista sitä runoutena, jossa "on kyse kokemuksen syvistä versioista, jotka lisäävät tiedolliseen kokemukseen tunteellisen ja elämäkerrallisen".
Sitten luovutan taas - pelkäämisestä - ja annan mennä vaan. Luottaen maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan, niin kuin Kirsti muotoilee.
Kirsti Ellilän Kaivatut-kirjan toimittaja-Saara kaipaa kuollutta lastaan ja merkitystä elämäänsä. Hän päätyy päättelemään, että täytyy olla jokin tuntematon ydin, josta lähtevät unet ja unelmat ja kaikki mitä aavistamme, ja johon kaikki kerran myös palaa. "...sillä muuten missään ei ole järkeä, enkä minä voi elää maailmassa jossa ei ole järkeä." Hän käy velvollisuudesta terapeutilla ja tutustuu uteliaisuudesta naapurin mieheen, jonka lapsi on joutunut mieheltä kadoksiin äitinsä kanssa. Saara löytää elämälleen tarkoituksen tapahtumista, joiden kulkuun hän on mielestään ehkä vaikuttanut.
Omassa lepäävässä käsikirjoituksessani minä-henkilö koettaa saada selkoa tunteistaan niin kuin minä nyt. Hetkittäin olen selkeä ja tiedän, että käsikirjoitusta on vain tarjottava kustantajille, kun se kerran on halunnut syntyä. Mutta ei tarvita kuin muutama tilanne, jossa en saa kaipaamani laatuista huomiota, kun olen jo varma siitä, että minun pitäisi luovuttaa ja unohtaa käsis. Yhä opettelen sietämään yksinäisyyttä.
Osaisinpa kokea elämää kolmitasoisesti ja ilmaista sitä runoutena, jossa "on kyse kokemuksen syvistä versioista, jotka lisäävät tiedolliseen kokemukseen tunteellisen ja elämäkerrallisen".
Sitten luovutan taas - pelkäämisestä - ja annan mennä vaan. Luottaen maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan, niin kuin Kirsti muotoilee.