maanantai 14. lokakuuta 2013

Aistien, järjen ja tunteen kolmiyhteys

Kuljin sisäisessä kaaoksessani hetken matkaa kahden romaanihenkilön rinnalla. (Seuraa juonipaljastuksia.) Riikka Pulkkisen Vieras-kirjassa Maria-pappi pakenee tunteita nostattavaa tilannetta ja lööppejä Helsingistä New Yorkiin ja viiden aistinsa varaan: tanssivien íhmisten rytmiin, ohikulkiessa kuultuihin keskustelunpätkiin, pannukakkujen, Cannoli-leivosten ja pizzasiivujen makuun, virtsan hajuun, vaikeuteen katsoa itseään peilistä. Taakse jää yritys pohtia yhdessä seurakuntalaisten kanssa uutta tapaa elää yhteisönä niin ettei viha saa siinä sijaansa, vaan rakkaus, jolloin heikot ja vahvat voisivat iloita ja kärsiä rinnakkain. Jäljelle jää Pyhä Henki, tämä hetki, syntyvä lapsi.

Kirsti Ellilän Kaivatut-kirjan toimittaja-Saara kaipaa kuollutta lastaan ja merkitystä elämäänsä. Hän päätyy päättelemään, että täytyy olla jokin tuntematon ydin, josta lähtevät unet ja unelmat ja kaikki mitä aavistamme, ja johon kaikki kerran myös palaa. "...sillä muuten missään ei ole järkeä, enkä minä voi elää maailmassa jossa ei ole järkeä." Hän käy velvollisuudesta terapeutilla ja tutustuu uteliaisuudesta naapurin mieheen, jonka lapsi on joutunut mieheltä kadoksiin äitinsä kanssa. Saara löytää elämälleen tarkoituksen tapahtumista, joiden kulkuun hän on mielestään ehkä vaikuttanut.

Omassa lepäävässä käsikirjoituksessani minä-henkilö koettaa saada selkoa tunteistaan niin kuin minä nyt. Hetkittäin olen selkeä ja tiedän, että käsikirjoitusta on vain tarjottava kustantajille, kun se kerran on halunnut syntyä. Mutta ei tarvita kuin muutama tilanne, jossa en saa kaipaamani laatuista huomiota, kun olen jo varma siitä, että minun pitäisi luovuttaa ja unohtaa käsis. Yhä opettelen sietämään yksinäisyyttä.

Osaisinpa kokea elämää kolmitasoisesti ja ilmaista sitä runoutena, jossa "on kyse kokemuksen syvistä versioista, jotka lisäävät tiedolliseen kokemukseen tunteellisen ja elämäkerrallisen".

Sitten luovutan taas - pelkäämisestä - ja annan mennä vaan. Luottaen maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan, niin kuin Kirsti muotoilee.


tiistai 1. lokakuuta 2013

Miten muuttaisin maailmaa?

Kastekahveilla minulta kysyttiin, minkä yhden asian muuttaisin yhteiskunnassa, jos voisin. Taikoisin tunnetaitoja kaikille ja varsinkin lasten ja nuorten parissa töitä tekeville.

Jos oppisimme käsittelemään ja kestämään erilaisia tunteita nykyistä paremmin, suurin osa maailman ongelmista ratkeaisi. Ei tarvitsisi pelätä toista erilaista, jos tuntisi itsensä ja omat pelkonsa ja mistä ne ovat syntyneet. Ei tarvitsisi jäädä vihan ja katkeruuden vangiksi, jos osaisi vihastua pienistä loukkauksista ja ilmaista sen saman tien. Ei tarvitsisi jäädä puolustuskannalle, kun pitäisi heti puolensa: minua ei kohdella näin.

Jos pystyisi tuntemaan osasyyllisyyttä asioista, jotka ovat huonosti, ei tarvitsisi ottaa uhrin roolia eikä hakea syyllistä muualta. Yhdessä voitaisiin miettiä, miten toimia toisin vastedes. Jos osaisi terveesti hävetä, tietäisi itse, milloin käyttäytyy huonosti. Jos osaisi antaa ja ottaa anteeksi, ei tarvitsisi koettaa hakea hyväksyntää muilta. Voisi kantaa vastuun tekemisistään itse ja antaa toisen huolehtia itse omista asioistaan omalla tavallaan.

Jos osaisi iloita olemassa olostaan ja muitten olemisesta, ei tarvitsisi ripustautua keneenkään. Jos pystyisi kuuntelemaan omia tunteitaan eli omaatuntoaan, eläisi onnellisena ja levittäisi tyytyväistä oloa muihinkin.

Ei olisi kuppikuntia, kiusaamisia, sotia, ahneutta, rikkauden tavoittelua eikä luonnon riistämistä.

Entä mikä on papin työssä vaikeinta, keskustelukumppanini jatkoi. Se että näen kyllä useinkin toisen tunteet, mutta olen kuin Silta-sarjan Saga Norén, en vain tiedä, miten reagoisin. Tarvitsen jonkun toisen sanomaan, mistä ongelmasta nyt on kyse. Sitten osaan reagoida ja edetä.

Niin että jos jollain on ajatus siitä, miten tunteita voisi Kaarinassa pitää esillä, niin mielelläni pohtisin asiaa yhdessä.

Kirkonmäellä -kolumni Kaarina-lehteen 2.10.2013