Kehno yksinäisyys

Olen toista viikkoa kesälomalla. Viime kesänä aloitin lomani olemalla viikon yksin, luulin tarvitsevani sitä. Juhannuspäivänä menin sitten tuttua pappia kuuntelemaan, että sain jonkun kanssa jutella, juhannuksena kehdannut ketään häiritä. Tänä vuonna olen pitänyt varani ja sopinut ihmisten tapaamisia loman alkupuolellekin.

Soisin että voisin tavata ihmisiä huvikseni tai heidän itsensä vuoksi. Tarvitsevana pelkään painavani liikaa. Minulla ei ole mitä antaa muille.


18.03

Teologinen sovellus ja lohdutus:

Ihmistä ei luotu olemaan yksin. Olemme toisillemme sekä riesa että ilo. Riesuutemme voisimme suoda itsellemme anteeksi, ja toisille heidän riesuutensa, koska sillä ei ole enää viimeistä sanaa. Pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä, sovitetut. Jumala ei ole viime kädessä kohde kehän keskellä, vaan elää meissä ja me hänessä. Pahimmankin pahiksen pahuus on toisaalta ohimenevää ja toisaalta Jumalassakin on paha puolensa.

Hotelli Milton

Olen muistaakseni ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, työmatkalla. Ikkunasta näkyy valkeita kerrostaloja ja kuuluu liikenne. Yksinäisyys kuristaa. En soita vanhalle kamulle, joka soitti minulle vuosien tauon jälkeen junaan, jonka eteisessä oli niin kova jyske, etten kuullut mitä hän kertoi.

Jatkan kirjoittamista mustakantiseen kirjaan. Vangitsen levottomia ajatuksia sanoiksi päästäkseni niistä. Kirjaan arkipäiväisyyksiä, joiden ympärillä ajatus junnaa: "Kysyn aulassa, pääseekö täällä nettiin ja virkailija tarjoaa minulle salasanaa omaa koneeseen, jota minulla ei ole. Hän tarjoaa saunaa ja katsoo kummeksuen, kun vastaan myöntävästi. En kysy, saako aulabaarista syötävää."

Saunassa yksinäisyys on jo miellyttävää. Sain aamulla masennuslääkereseptin lyhyisiin yöuniini, vaikka herään kesken unien innoissani ajattelemaan hauskoja asioita. Aiemmin keväällä sama lääkäri kehotti minua ruksaamaan henkivakuutusanomukseen, että minulla on mielenterveysongelmia. Olen tarvinnut pakkomielteeni, ajattelen. Olen saanut siitä iloa ja voimaa elää. Joskus sen aika voi olla ohikin, kuka tietää. Ehkä vielä voin löytää pohjimmaisen iloni muualta. Voisinkohan olla kirjoittamattakin?

Tilaan oluen ja perunalastuja, kun sämpylät ovat loppu. Vastaanottovirkailija keskustelee tumman miehen kanssa. Si, onkohan kieli espanjaa? Minulle tyttö kertoo, että oluen saa viedä huoneeseenkin. En vie. Nautin keskustelun kuuntelemisesta. Mies lähtee nettiin. Tyttö sanoo kielen olleen italiaa. Juttelemme hetken.

Ei yksin voi elää. Tai voi hetken. Sitten aina tulee joku.

Naistenpiirissä

Kolmekymmentävuotias naistenpiiri pyysi minua vetäjäkseen puolitoista vuotta sitten, koska he mielestään tarvitsivat sellaista ja olen kirkkoherran jälkeen vanhin naispappi. Suostuin, koska mielestäni tarvitsin kokemusta ryhmässä olemisesta.

Välillä putosin pikkutytöksi ja pelkäsin vahvoja naisia, välillä harmitti, kun muut tuntuivat putoavan pikkutytöiksi ja siirtävän kaiken vastuun minulle.

Tänään oltiin retkellä Tuorlan planetaariossa. En ollut kirjoittanut lähtijöitten nimiä ylös. Stressasin ja soitin eilen ja tänään kaikki läpi, kun pelkäsin että joutuisin maksamaan poissaolijoistakin. Kollegan tuella olin myös saanut päätettyä, että jokainen maksaisi retkensä itse.

Tuorlassa minulta kysyttiin, mitä olin sopinut maksavani enkä maksanut sen enempää kuin olin kerännyt rahaa. Muutenkin kaikki oli leppoisaa, kukaan tarvinnut ketään sen enempää kuin sopivasti. Tultiin toistemme kyydeillä, puhuttiin kesästä ja suunniteltiin syksyä.