Tasapaino

Itse asiassa tänään suunniteltiin myös riparia. Ripari on valvottaja vanhastaan.

Olen hyvä riparilla, jos saan tarpeeksi tilaa olla omanlaiseni. Omalaatuisuuteni vain poikkeaa sen verran paljon normaalista riparitouhusta, että tilan hakemisesta tuppaa syntymään törmäyksiä. Kerroin sen työparilleni jo syksyllä.

Tänään törmäsimme, ja minä pysyin pystyssä, toivon mukaan hänkin. Lopputulos oli se, mitä ajattelin jo viime kesän riparilla tämänkesäisestä: vedän itse Paratiisipolun tarinan läpi, yhden osan joka päivä. Kaikki ovat mukana ekassa osiossa, mutta muuten muut vetäjät saavat vetää omia aiheitaan perinteisesti eikä isosiakaan tarvita paljon muuhun kuin muutamaan sessioon, jotka toteutetaan silloin kun olisi muutenkin ryhmis. Ellei sitten leirin mittaan muuta sovita.

Vielä viime kesänä olisin tarvinnut muiden vetäjien tukea vetääkseni jutun läpi täysillä. Nyt näyttäisi riittävän se, että riparilaiset ovat kutakuinkin hereillä kanssani. Niin kuin olivat viime leirin alussakin, mutta silloin koetin vielä vetää koko porukkaa mukaan tarinaan. Kyllästyneisyys tarttui vanhoista konkareista joille tarina oli jotain ylimääräistä ja intoni lopahti.

Luotan siihen että nuoret tunnistavat saman ytimen eri tavoin kerrotuista jutuista.

Isosten ja kesätyöntekijän kanssa muotoiltiin leirin tavoitteeksi yhteishenki ja tila olla oma itsensä.

Jaksan vetää Paratiisipolun vielä kerran, koska olen luvannut miettiä loppukesällä ehdotuksen siihen liittyvään koulutukseen. Ensi vuonna ehkä tunnedraamoja evankeliumiteksteistä tai jotain.

Ilo juovuttaa

Nukuin puolitoista tuntia. Nyt valvon kolmatta tuntia. Olen vaan niin onnellinen.

Eilinen työpäivä sisälsi kolme pitkää tovia keskusteluja, joissa kahdessa puhuttiin vaikeistakin asioista. Lisäksi tarjouduin tarvittaessa majoittamaan vaihtoehtomuusikoita viikonvaihteessa, kun en jaksa uskoa että kaksikymmentä tai edes viisitoista mahtuu nukkumaan yhteen olohuoneeseen.

Tähän vaivaan työpaikkalääkäri tarjoaa mielialalääkettä ja psykologinen testi ihmisten tapaamisen rajoittamista.

Tunteiden vietävänä

Mieli musteni sunnuntaina kahden messun jälkeen. Oli pyhän kolminaisuuden päivä. Olin saarnannut ranskalaisilta viivoilta salatun Jumalan läsnäolosta kasteen, uskontunnustuksen ja ehtoollisen näkökulmasta; jokaisessa kolmessa kohdassa siitä kuinka Jumala on läsnä kaikessa luodussa, syyllisyydessämme ja elämänilossamme. Kello oli paljon, kun messut lopppuivat, vaikka veisasimme vain kolme virttä, joista kahta kahdessa kohtaa. Olin siis saarnannut kauan.

Kaunis puhe. Hyvä että puhuit siitä että Kristus oli läsnä kun maailmaa luotiin. Kirjoitat korkealentoisesti. Kadehdittavaa että puhut ilman paperia.

Minulle jää olo, etten silti saanut palautetta; epävarmuus siitä, kuuliko kukaan minun väittävän, että Kristus on läsnä syyllisyydessä.

Vielä tiistaina herään mieli mustana. Onnitteleeko minua kukaan, kun syntymäpäiväni on toista vuotta piilossa Facebookissa? Olenko onnistunut työntämään kaikki kaverini niin etäälle, että jään vaille huomiota?

Itse asiassa olen tehnyt sen tahallani. Itse asiassa en pidä onnitteluista enkä ihmisistä liian lähellä.

Äiti ja täti ovat käyneet edellisenä päivänä oma-aloitteisesti kylässä, kerrankin. Pojat ja yhden tyttö lähtisivät kanssani pyörä- ja nyyttäriretkelle Ruissaloon. Sekin, joka joutuu menemään päivystävälle hammaslääkärille ja perumaan tulonsa, tulee aamulla käymään.

Saaronniemen kärjessä ilo tulee täytenä, mutta tyynenä. Meri kahta puolta, hyvää ruokaa, tuulessa heiluvia ruohoja, leppoisaa keskustelua johon kaikki osallistuvat. Levollisia tulevaisuuden suunnitelmia joihin ei vieläkään juuri kuulu vakituinen palkkatyö.

Facebook ei onnittele ennen kuin puoli kahdeltatoista illalla. Yksi vanha ystävä muistaa aina syntymäpäiväni ja onnittelee, vaikka juuri häntä olen koettamalla koettanut pitää kauempana. Emme ole edes Facebookissa kavereita. Ilahdun hänen onnittelustaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Vapaa erehtymään

"Varokaa fariseusten hapatetta, tekopyhyyttä. Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta.”

Kaipaan kertoa, miltä maailma ja elämä minusta minäkin päivänä näyttävät, ja mitkä asiat askarruttavat. Jos en kerro kenellekään, jään omien ajatusteni vangiksi, harhaistenkin ajatusten, ja synkistyn. Odotan kuulevani, miltä maailma ja elämä toisesta näyttävät, ilman puolusteluja ja väittelyjä siitä kumman tapa kokea on oikeampi.

Kaipaan myös miestä elämääni. Kumppania.

"Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

Edellisellä kerralla kirjoitettuaan blogiinsa naisen kosketuksesta hän käveli samana aamuna työpöytäni ääreen ja istahti. Juttelimme kirjoittamisesta lempeinä, ja muustakin, vaikenimme raukeina välillä. Naisesta ei ollut tarvetta puhua.

Vielä tulee aika, ja on jo tullutkin, jolloin en enää tarvitse häntä, eikä hän minua edes minun mielikuvissani, mutta häpeästä kirjoittamiseen vielä tarvitsin ne hetket, jolloin lähetän hänelle tekstin ja jään hetkeksi tahtomattani odottamaan, että siinä tällä kertaa olisi jotakin, johon hänellä olisi jotain sanottavaa, kunnes tajuan, että ei vain kerta kaikkiaan ole mitään.

En pysty kirjoittamaan kenellekään muulle saamatta vastauksia. Koen henkiseksi väkivallaksi sen etten saa vastauksia ja sen että silti kirjoitan. Hänelle kirjoittamiseen olen antanut itselleni luvan sillä verukkeella että haemme tapaa kirjoittaa dialogia.

Järjestään hän kuitenkin kieltää kirjoitusteni vaikutuksen omiin kirjoituksiinsa. Yhtä johdonmukaisesti hän vastaa kysymyksiini, että hän on valmis vastavuoroiseen kirjoittamiseen kanssani, tai että se saattaa olla mahdollista, tai että sellaistahan tapahtuu jo.

Hän sattuu olemaan paikalla ohi kulkiessani, joten puhun muuten vaan mielessäni pyörineitä ajatuksia hänelle. Vaikka hän on koneella puhuessani, ajatukseni lähtevät taas liikkeelle. Mutta pidän varani: hylkään oitis ajatuksen, että oivallukseni voisivat olla merkittäviä hänellekin.

"Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minut on kasteella kastettava -- ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt! Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa."

Tapasin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen psykologin vetämässä työyhteisökoulutuksessa, ja tulin kertoneeksi kuulumiskierroksella, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja siinä hankalien asioiden keskellä kiukkuiseksikin.

Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.

Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.

Vaikenin itse eräille.

Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.

Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.

Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan

siihen mihin osuu -

(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).

Risto Ahti

Minun ei kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut välillä vaikenisivatkin.

Olen olemassa silloinkin, kun en kohtaa ihmisiä.

­

 

Sekä juutalaiset että kristityt lukevat Laulujen laulua paitsi eroottisena rakkausrunona myös kuvauksena Jumalan ja hänen kansansa välisestä suhteesta. Ristin Johannes ja muut mystikot tunnistavat siinä omat kokemuksensa.

Älkää siis häiritkö ihmisen ja Jumalan välistä rakkautta, älkää häiritkö, ennen kuin he itse haluavat herätä!

Ihminen on kyllä iholtaan tumma, kuin Kedarin teltat tai Salomon telttakankaat, mutta hän on kaunis! Älkää siihen katsoko, että hän on tumma ja päivän paahtama.

Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan.

Ihminen kaipaa Jumalaa. Hän etsii, mutta ei löydä. Hän lähtee ulos, kiertää kaupungin kadut ja torit, etsii sieltä. Hän kyselee yövartijoilta: "Oletteko nähneet häntä, jota rakastan?" Ja kun ihminen jatkaa kulkuaan, hän heti löytää Jumalan.

Jumala kehuu häntä: ”Miten kaunis oletkaan, kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi, hunnun verhoamat. Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteitä alas. Sinun hampaasi hohtavat valkoisina kuin vastakerityt lampaat, vedestä nousseet…”

Mutta kun Jumala tulee ihmisen luokse, ihminen viivyttelee, ja Jumala ehtii lähteä pois. Ihminen on kuolla tuskaansa - Jumala on poissa! Ihminen etsii häntä, mutta ei löydä, kutsuu häntä, mutta hän ei vastaa. Ihmistä vastaan tulee vartijoita öisellä kierroksellaan. He lyövät hänet mustelmille ja repivät huivin hänen yltään, kaupungin vartiomiehet! Ihminen vannottaa ystäviään: ”Jos löydätte hänet, jota rakastan, mitä sanotte hänelle? Sanokaa: olen rakkaudesta sairas!”

Ystävät kysyvät: ”Millä tavoin sinun Jumalasi on muita parempi? Millä tavoin sinun rakkaasi eroaa muista, kun noin meitä vannotat?”

Ihminen vastaa: ”Minun Jumalani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta! Hänen kasvonsa hohtavat kuin kulta, hänen kiharansa ovat korpinmustat, tuuheat kuin taatelin kukinnot. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi kyyhkystä, jotka lepäävät puron äärellä, kuin kyyhkyt, jotka maidossa kylvettyään istuvat maljan reunalla…”

Kun Jumala ja ihminen ovat yhdessä, kaikki on hyvin: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen, liljojen keskellä on hänen laidunmaansa.” He nauttivat puutarhan antimia ja poimivat laitumen liljoja.

Lopuksi Jumala sanoo: ”Rakkaani, puutarhan kukka, kaikki odottavat kutsuasi. Kutsu minut!” Ja ihminen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!”

On kesäkuun puoliväli ja kesäloma. Olen ensimmäistä kertaa autoilemassa yksin ilman kovin tarkkoja etukäteissuunnitelmia. Kummatkin saaristossa asuvat tutut ovat olleet kotona, olen viipynyt Korppoossa muutaman päivän, osin seurassa, osin yksin. Olen välillä nauttinut sekä keskusteluista että yksinäisyydestä, välillä kärsinyt niistä.

Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.

Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.

Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.

Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.

Ilo elää ja rakastaa

Kun hänen oppilaansa palasivat onnistuneilta saarnamatkoilta, joille hän oli heidät lähettänyt, hän riemuitsi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.”

Tapasin naisen joka sanoi näkevänsä että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon että olen rakastettu kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle saaneensa töitä. (Uskoin naista myös, kun hän sanoi että olen lapsistani sellaisella etäisyydellä kuin pitääkin olla.)

Kun hän tiesi aikansa käyvän vähiin ja oppilaittensa jäävän pian ilman hänen seuraansa, Johannes kertoo hänen valmistaneen heitä siihen:

"Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä.

En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.”

Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.

Enää minun ei tarvitse pelätä isän tyytymättömyyttä. Pettymyksen tuottamista. Enää ei ole ketään yläpuolellani katsomassa, pärjäänkö. Ei tarvitse yrittää näyttää kenellekään muulle kuin itselle mitään. Muitten kohdalla voin ajatella että on heidän asiansa, kelpaanko heille vai en, mutta isälle olisin halunnut olla mieliksi, enkä kuitenkaan halunnut. Olisin vain suonut että välimme olisivat olleet paremmat. Pelkäsin omaa vastuutani siitä etteivät ne olleet, lamaannuin. Kun isän kanssa yritti olla eri mieltä asioista, tuli yleensä nujerretuksi, tai nujersi.

Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).

Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. (Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.)

Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.

Johanneksen mukaan kaikki alkoi häissä Kaanaassa. Siellä kolmikymppinen mies ja hänen äitinsä ottivat vähän mittaa toisistaan. Äiti huomasi viinin loppuneen ja katsoi poikansa voivan tehdä asialle jotakin. Poika torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”

Äiti ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja poika toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.

En onnistunut olemaan lähtövalmis aamulla puoli yhdeksän, vaikka äiti oli kahdesti pyytänyt ja lapsi neuvonut pakkaamaan jo illalla. Myöhästyimme tuttujen mökiltä viisi minuuttia äidin ilmoittamasta saapumisajasta. Myöhästyimme myös kymmenen minuuttia hänen ilmoittamastaan lähtöajasta, koska suostuimme katsomaan vielä kasvihuoneen.

Istuimme hänen serkuntyttönsä uudessa ravintolassa lounaalla serkunperheen kanssa. Kaksikymmentä yli kaksi tarjoilija kysyi, halusimmeko jälkiruokaa. Äiti sanoi, että meidän piti lähteä puolelta. Tätini halusi capuccinon ja minä latten, äiti jäätelöä. Serkku kysyi, miten kestimme äidin määräilyä. Tällä tavalla passiivista vastarintaa tehden, vastasin, ja tajusin samassa että nyt se oli tapahtunut. Minä olin uskaltanut avoimesti olla eri mieltä äidin kanssa. Olin ehkä suututtanutkin hänet. Enkä ollut pudonnut pikkutytöksi pelkäämään.

Mitään ei näkynyt ulospäin, paitsi serkunmies lähti hakemaan autoa lähemmäs. Me odotimme ja joimme kahvimme, jatkoimme rupattelua ja kävimme vessassakin. Matka jatkui leppoisasti. Sivusimme tilannetta kolmen kesken asiallisesti muutamalla sanalla. Seuraavana päivänä kysyin aikatauluja. Äiti sanoi todenneensa että oli parempi olla laatimatta niitä.

Enolleni sain taas vastata, kuinka kestän hänen komentelujaan. Sanoin tottuneeni.

Kun äiti vei minut syksyllä katsomaan Mieletöntä oopperan historiaa ja minä vein hänet sitä ennen syömään, keskustelimme niin leppoisasti, että tulin kertoneeksi, kuinka tyytyväinen kesällä olin, kun kestin hänen mahdollisen suuttumisensa, kun emme jatkaneet matkaa Rauman ravintolasta juuri silloin kun hän tahtoi. Äiti sanoi, ettei ollut suuttunut ja että kyllä hänelle sai sanoa vastaan, kuuluikin sanoa.

Eräs nainen kutsui hänet vieraakseen. Tämän sisko asettui istumaan miehen jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Naisella oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta hän vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Siskosi on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Lapsen kummit tulivat synttäreille, entinen esimies oli yksi kummeista. Tieten tahtoen haastoin riitaa kahvipöydässä. Halusin, ettei minua suljettaisi pois ystävieni elämästä niin kuin naispapit ja muut syntiset. Vielä olin heidän ystävänsä, halusin olla sitä kerran naispappinakin.

Esimies menetti malttinsa ja minä menetin malttini. Kun en iljennyt haukkua suoraan esimiestä ja miestä, otin esimerkkejä synodilaisista. Mielestäni kyse oli laajemmasta ilmiöstä kuin yksittäisistä ihmisistä. Heidät oli sidottu tiukkaan ajatuskuvioon, joka turhensi ja nollasi kaiken muun paitsi oikean opetuksen, oikeat opettajat ja oikean raamattunäkemyksen. Ilmoitin kannattavani naispappeutta siksi, että vanhurskauttamisoppi pysyisi puhtaana. Ihminen pelastui ilman tekoja, ilman oikeita mielipiteitä. Miesten mielestä olin luopunut Jumalan sanasta ja sen mukana kaikesta muustakin.

Kysyin, olinko kristikunnan ulkopuolella, kun periaatteessa olin valmis ottamaan pappisviran vastaan, vaikken sitä käytännössä ehkä ottaisikaan. Esimies vastasi myöntävästi.

Toinen kummisetä supatti pois lähtiessään olevansa samaa mieltä kanssani ja iloitsevansa siitä, että jaksoin ottaa asian esiin.

Epäuskoisena ja paatuneena oleminen tuntui suloiselta. Pyysin kiivauttani mieheltä anteeksi.

Nainen ei välittänyt kuulla muitten juttuja eikä edes tavata muita, vaan oli liikkeellä Sykarin kaivolla keskipäivällä, kuumimpana aikana, jolloin muut pysyttelivät varjoissa. Hänellä oli ilmeisesti huono maine. Se ei miestä häirinnyt sen enempää kuin sekään, ettei miehien ollut sopivaa puhutella vieraita naisia eikä juutalaisten samarialaisia. Hän pyytää apua, vettä. Siitä syntyy monipolvinen keskustelu, jonka aikana käy ilmi, että mies tietää naisen rankan elämänhistorian: tällä on ollut viisi miestä, ja se jonka kanssa hän nyt asuu, ei ole hänen miehensä. Myös mies puhuu itsestään ja tehtävästään. Nainen väittää aina välillä vastaan, kun mies koettaa opastaa häntä.

Nainen vaikuttuu niin paljon, ettei enää pelkää muita ihmisiä, vaan kylään palattuaan kertoo tapahtuneesta kaikille: - Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.

Mies jonka olemassaolo ilahduttaa minua ei minusta piittaa.

Hän ilahtuu, kun astun ohi kulkiessani työhuoneeseen. Hän kuuntelee, mitä mielessäni on, nettiä silmäillessään. Hän vastaa lyhyesti joka neljänteen sähköpostiviestiini. Hän kysyy minut nähdessään kuulumisiani, jos olen ollut kauan hiljaa.

Kun kysyn, lähteekö hän kanssani kahville tai kaljalle, hän vastaa ”Ehkä”. Hän vastaa yhä uudestaan ”Ehkä joskus”, kunnes kerron että minulla on hänelle kirjoittamista koskeva ehdotus ja että kertoisin sen kun menemme kahville. Hän vastaa ehdotukseeni dialogin kirjoittamisesta ”Kyllä, mutta ei vielä”.

Tunnistan hänessä paljon itseäni. Olen oppinut rakastamaan itseäni rakastamalla avuttomuuttani hänessä. Kun hän vaikenee tai pakenee tilanteista, annan itselleni anteeksi omat hiljaisuuteni ja pakoni – sekä hänen että muiden suhteen. Kun hän kertoo harmejaan, tunnistan ne, mutten osaa reagoida. En halua lausua fraaseja, enkä tehdä tungettelevia kysymyksiä. Hätäännyn. Olen mielissäni ja kauhuissani. Vaikenen.

Kuvittelen kirjoitusteni vaikuttaneen hänen kirjoituksiinsa. Hän ei vaikutuksia tunnista.

Tulen mustankipeäksi, kun hän kirjoittaa naisen kosketuksesta. En hylkää tunnetta, vaikka aavistan sen valheellisuuden tai ainakin vääristyneen koon. Se nyt vain on tässä. Otan sen hyvää tarkoittavana räpsänä. Tämä nyt tuli riisumaan minua. Tappamaan minun tahtoni. Jotta se saisi työnsä tehtyä, pelaan pasianssia. Ja huokailen.

Olen kirjoittanut hänelle rakkaudesta ja ajatellut, ettei sen niin ole väliä mitä hän rakkaudella tekee, kunhan on iloisempi. Useimmiten en edes haluaisi lähemmäs häntä, hankalaa.

Haluan olla räpsä. Kertoa ettei edes hänen tapansa hahmottaa elämää ole ainoa oikea. Asettautua näkösälle, että näinkin voi asioita nähdä ja elää.

Mielikuvamatkat tunteisiin

Tässä ovat alkuperäiset mielikuvamatkani, ensimmäinen yläkoululaisille ja toinen alakoululaisille:

Mielikuvamatka tunteisiin isommille

Otetaan mukava asento ja laitetaan vaikka silmät kiinni. Ohjaaja kertoo pieniä taukoja pitäen:

Tunteet vaihtelevat. Järkevä ihminen ei halua niitä siksi kuunnella. Muut asiat painavat hänen päätöksenteossaan enemmän.

Tunteilla on meille kuitenkin tärkeää kerrottavaa. Niitten avulla saamme selville, mikä on juuri minulle hyvää ja mikä pahaa. Lähdetään siksi tutustumismatkalle mielemme maisemaan. Jätetään järki hetkeksi sivuun. Lähdetään kuulostelemaan, millaisia tunteita olemme joskus tavanneet.

Ensimmäisenä meitä vastaan tulee pelko. Olen tilanteessa, jossa olen toiminut sen mukaan, kuin olen itse nähnyt hyväksi. Nyt pelkään, mitä muut ajattelevat siitä. Jätetäänkö minut yksin? Kelpaanko enää muiden seuraan? Rakastaako minua kukaan? Satutinko muita, kun toteutin omat ajatukseni? Kuolenko?

Pelko voi olla ystävämme. Kun uskallamme pelätä, emme välttämättä lamaannu arkoina piiloon. Pelko ohjaa meitä niin, ettemme liioin tee tyhmänrohkeita temppuja.

Pelon jälkeen tapaamme vihan. Vihaa tarvitsemme kuunnellaksemme itseämme ja elääksemme itsenäisinä ihmisiä. Viha auttaa meitä tekemään eron itsemme ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihan voimalla pystymme sanomaan ”ei” asioille ja ihmisille, jotka koettavat määrätä meitä. Vihaa kuuntelemalla opimme tietämään, mitä tahdomme ja mitä emme. Silloin emme vain kiltisti alistu muiden tahtoon tai katkeroidu.

Kun tiedämme, mitä tahdomme, pystymme tuntemaan myös syyllisyyttä. Kannamme vastuun siitä, mitä olemme tehneet, emmekä syyttele muita. Emme liioin turhaan syyllisty sellaisista asioista, jotka eivät oikeasti ole meidän syytämme.

Syyllisyyttä tunnemme teoistamme, häpeää siitä mitä olemme. Hävetessämme haluamme mennä piiloon, ettei se, mitä olemme, näkyisi muille. Häpeä on tunteista kipein. Sitä voi paeta siihen että tekee mitä vain häpeämättä ollenkaan tai siihen että pitää itseään viattomana enkelinä.

Olemme kohdanneet neljä tunnetta: pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän. Niitten avulla olemme koettaneet pitää itseämme kasassa. Nyt meille sanotaan, ettei meidän tarvitsekaan pitää itseämme kasassa. Meidän ei tarvitse huolehtia itsestämme. Päinvastoin, saamme luopua itsestämme ja itsemme ajattelemisesta. Meille annetaan tunnustamamme pelko, viha, syyllisyys ja häpeä anteeksi. Meidän ei enää tarvitse paeta mitään eikä takertua keneenkään toisen ihmiseen. Saamme anteeksi kaiken, mikä esti meitä olemasta onnellisia.

Kohtaamme ilon siitä, että olemme olemassa ja että muutkin ihmiset ovat olemassa ja tämä maailma kaikkinensa on. Voimme rakastaa ja välittää itsestämme, toisistamme ja luonnosta ilman pakkoa ja odottamatta vastapalvelusta itsellemme. Voimme tuntea tunteemme, luopua vaatimasta asioita itsellemme ja vain olla. Emme ole silti välinpitämättömiä sen enempää itsemme kuin toistemmekaan suhteen.

Voimme silloin tällöin kokea onnen. Silloin olemme hetken kuin paratiisissa tai taivaassa. Olemme yhtä luonnon kanssa, itsemme kanssa, muitten ihmisten kanssa, Jumalan kanssa. Jumala sanoo nimekseen ”Minä olen”. Mitään ei tarvitse pitää salassa eikä näytellä olevansa muuta kuin on. Mitään ei tarvitse julistaa ehdottomana totuutena. Kaikki on hyvin juuri nyt.

Kesto: 15 min

Mielikuvamatka tunteisiin alakoululaisille

Mistä voi tietää, mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tunteet kertovat meille, mikä on hyvää tai pahaa juuri minulle. Lähdetään siksi katsomaan, millaisia tunteita sisällämme asuukaan.

Voiko itsensä sisälle nähdä? Kokeillaan. Näkyy vain vaatteita. Niitten alla näkyy iho. Joskus lääkäri joutuu tekemään leikkauksen. Silloin näkee ihon allekin. Mitäs silloin näkyy?

Sisällämme on muutakin kuin luita ja lihaksia, keuhkoja ja vatsalaukkuja. Siellä on tunteita ja ajatuksia. Niitä ei voi nähdä, mutta ne tuntee.

Niitä voi katsella mielikuvituksen avulla. Kuvitellaan, että meidän jokaisen sisällä on talo. Talossa asuu erilaisia tunteita. Välillä ne ovat hiljaa ja piilossa jossain huoneessa tai komerossa, välillä ne tulevat näkyviin.

Ensimmäisenä meitä vastaan tulee tyyppi nimeltä pelko. Jokainen on joskus pelännyt jotakin. Minä pelkään esimerkiksi, mitä muut ajattelevat, jos näytän rehellisesti, mitä tunnen ja ajattelen. Jos sanon toiselle, että hän tuhlaa mielestäni luonnonvaroja liikaa, suuttuuko hän niin, ettei enää halua olla kaverini?

Pelko on kaverini, koska se varoittaa tuosta mahdollisuudesta.

Viha on toinen kaverini. Jos joku kiusaa minua ja sanoo minulle pahasti, suutun ja viha tulee esiin. Siitä tiedän, mitä minulle saa tehdä ja mitä ei. Voin suuttua myös toisen ihmisen tai luonnon puolesta ja tehdä vihan voimalla asioita paremmiksi.

Kun sanomme, mitä ajattelemme jollekin kaverille, hänkin voi suuttua ja tuntea meitä kohtaan vihaa. Silloin sisällämme tulee esiin kaveri nimeltä syyllisyys. Se kertoo, että olemme tehneet jotain, mikä jollekin toiselle on pahaa.

Neljäs tyyppi, joka sisällämme asuu, on nimeltään häpeä. Kun joku haukkuu minua, voin ajatella, etten kelpaa kenenkään kaveriksi. Haluan mennä vain piiloon. Syyllisyyttä tunnen siitä, mitä olen tehnyt; häpeää siitä, mitä olen. Häpeä kertoo minulle, etten voi loppuun asti luottaa itseeni.

Jeesus tuli vihaiseksi monta kertaa, kun ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä olisi ollut hyvä tehdä. Hän oli vihainen fariseuksille, jotka komensivat liikaa, mutta myös ystävilleen, jotka halusivat hänen toimivan heidän mielensä mukaan.

Jeesus opetti pyytämään ja antamaan anteeksi. On tärkeää, mitä me teemme, mutta vielä tärkeämpää, mitä Jumala tekee. Siksi on hyvä välillä olla vain hiljaa ja katsoa, mitä hyvää ympärillämme tapahtuu ihan kuin itsestään. Silloin ilo voi asettua meihin omia aikojaan.

Ilo saa meidät tekemään iloisia ja hyviä asioita melkein itsestään. Sille pitää vaan antaa tilaa.

Tunteet ja lapset

Kun minusta tuli äiti, tiesin ihan varmasti, että minun lapseni saisivat näyttää tunteensa vapaasti.

Erehdyin, niin kuin näissä asioissa yleensä erehdytään.

Syksyllä koetin opettaa toisten lapsille sitä, mitä en omilleni osannut. Pidin alakouluissa päivänavauksia, joissa kerroin, että tunteet ovat meidän sisällämme. Edes lääkäri ei näe niitä, vaikka joutuu joskus katsomaan ihmisen sisälle leikkaussalissa.

Lisäsin jutun vihoviimeisenä Paratiisipolku-pakettiin muokattuani sen loppuun harjoituksen draamaohjaajan kanssa. Kustannustoimittaja piti sitä liian vaikeana lapsille. Minä pidin sitä hyvin tärkeänä. Juuri lastenhan olisi helpompi opetella kuuntelemaan tunteitaan, heillä kun on vähemmän pois opittavaa kuin aikuisilla.

Lisäsin sivupalkkiin Mielikuvamatkan tunteiden taloon sellaisena kuin se lopulta julkaistiin.

Keräsin sinne myös eri lehdissä julkaistut kolumnit, vaikka useimmat niistä olen julkaissut myös tässä blogissa ja käyttänyt niitä materaalina Kootut tunteet -käsikirjoituksessa, tai päinvastoin.

Sivupalkissa

on taas uusi kooste tunnejutuista, aika paljonkin muokattu.

Anteeksianto itselle

Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään. Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen merkiksi, syntien anteeksisaamisen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.

Kaveri pettyy ja suree, kun toinen kaveri poistuu seurasta, jonka puheenaiheisiin hänellä ei ole mitään sanottavaa. Ehdotan, että pettymyksen ja surun alta saattaisi löytää vihaa, jonka voimalla asioita voisi muuttaa niin, ettei sama toistuisi. Pettymys ja suru saattavat katkeroittaa. Hän kysyy, miksen salli hänelle hänen tunteitaan.

Kerron suuttuneeni hänelle muutaman kerran, kun hän on suositellut minulle, että hahmottaisin elämääni temperamenttityyppien kautta niin kuin hän enkä pyörisi ympyrää tunteitteni kanssa tai suosittelisi yksinäisyyttä muillekin. En vain ollut halunnut riskeerata ystävyyttämme ja olin ollut hiljaa.

Hän ei myönnä vaatineensa minulta mitään, enkä minä häneltä.

Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?

Ruokapöydässä kerron, että elän ehkä taas niin suurta muutosta, että ystäväpiirini saattaa vaihtua. Työkaveri alkaa kysellä rippikouluista.

Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.

Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.

Ihminen jolle yhä alakulon kurkistaessa kerron ajatuksistani, koska ajatusten sanoiksi saaminen tekee minut iloiseksi ja koska hän ei väitä minulle vastaan, ei vastaa neljänteenkään viestiini. Hän ei osaa eikä tahdo kertoa, miten minut näkee. Syyllistynkö henkiseen väkivaltaan, jos silti kerron taas hänelle, mitä mielessäni pyörii?

Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat ja kehuivat. Olipas tämä nyt mainiota!

Pysähdyn teatterissa tutun miehen kohdalle, puhun hänelle. Hänen katseensa kiinnittyy takaani tulevaan naiseen, hänelle hänellä on asiaa.

Kotikylässään lepopäivänä hän luki niin kuin tapa oli ääneen Raamattua ja selitti sitä muille: tämä on tänään totta, hänestähän siinä puhutaan. Ihmiset kiittelivät ihastuksissaan hänen puhettaan ja päivittelivät sitä että olivat tunteneet hänet lapsesta asti. Mies alkoi panna sanoja heidän suuhunsa: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.' Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan."

Annan hylätyksi tulemisen tunteen tulla. En täytä mittaa. En osaa asettua toisen asemaan. Minua ahdistaa kun joku kertoo minulle, miten minut ja tunteeni ymmärtää: eihän se pidä paikkaansa, en minä sellainen oikeasti ole. Asetan itse mittoja muille. Hylkään. Tulkitsen väärin.

Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Huomaan tietäväni, mitä minun pitää uskaltaa tehdä. Mitä kysyä pelosta huolimatta, mitä kirjoittaa häpeästä välittämättä. Antaa itselleni anteeksi. Kestää omat tunteeni selittelemättä niitä. Kestää toisen tunteita ottamatta niitä itseeni. Laittaa valokuvia kamerasta koneelle.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois, kertoo Luukas.

Tapaan kotimatkalla kahdet tutut jotka tervehtivät ja joitten kanssa juttelu ilahduttaa.

Toinen hyppy

Tapahtui, kun olin liki 53-vuotias, että sain psykologisen testin tuloksen: en soveltunut sillä hetkellä työnohjaajakoulutukseen. Olin toiminut pappina liki kaksitoista vuotta ja samassa tehtävässä yli kahdeksan vuotta. Olin turhautuneena harkinnut seurakunnan tai työalan vaihtamista, mutta laskeskellut nykyisen paikkani edut niin suuriksi, että olin vain keksinyt hauskoja lisätehtäviä rutiinien seuraksi. Olin ajatellut että työnohjaajana pääsisin keskustelemaan asioista pintaa syvemmältä.

Katsoin paperiin kuin peiliin. Niin, tuolta minä näytän, tuollainen minä olen. Tuossa ovat selkeät piirteeni ja tuossa ailahtelevat. Suhtaudun tosiaan epäonnistumisiin optimistisesti ja onnistumisiin pessimistisesti. Mutta että joku psykologi voi puolestani päättää että kaipaamieni haasteiden kannattaisi liittyä itsenäiseen, asiasisältöihin keskittyvään työskentelyyn eikä vuorovaikutuksellisiin juttuihin, jotta en väsyisi liikaa!

Juhannusjuhlassa puhun  siitä, kuinka Jumalan voi kohdata paitsi kirkossa seurakunnan keskellä myös luonnossa, yksinäisyydessä ja tunteissa. Puhun tunteista enemmän kuin olin aikonut. Viikon kuluttua tajuan että tässä se on, minun tehtäväni tässä maailmassa.

Kyse ei enää ole siitä, millainen minä olen, vaan siitä, mitä minun kauttani tulee tehdyksi. Kukin, hedelmöin.

Ensimmäinen hyppy

Tapahtui, kun olin 36-vuotias, että minut vihittiin marraskuussa lehtoriksi Oulun tuomiokirkossa. Olin silloin vastustanut naispappeutta puolet elämästäni haluttuani ensin hetken aikaa 17-vuotiaana papiksi. Elämä oli niin ristiriitaista, että olin silloin paennut hankalia päätöksiä pojan seuraan, joka sanoi, ettei tunteista kannattanut välittää. Jumala nimittäin välitti meistä, tuntui miltä tuntui. Olimme sittemmin menneet naimisiin, olin opiskellut teologiaa, synnyttänyt neljä poikaa, turhautunut kotona olemiseen, harrastanut huvikseni entistä kiivaammin naispappeuden vastustamista, koettanut käännyttää vastustajat näkemään Jumalan rakkautena ja Raamattua tärkeämpänä asiana. Naispappeuden vastustajat jopa maksoivat minulle palkkaa siitä. Olin väsyttänyt itseni ja hakemassa siihen helpotusta vihkimyksestä.

Naispappeutta vastustava piispa puki stolan toiselle olalleni. Hän laittoi kätensä pääni päälle. Kuulin: "Jeesus sanoo: Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani."

Missä minä olen! Kristus on kaikkialla, minä voin joutua mihin tahansa, ja Kristus on siellä joka tapauksessa!

Piispantalon kahvikutsuilla pidin pyydetyn puheen: Jumala oli antanut seurakunnalle työntekijöitä siksi, että seurakuntalaiset oppisivat rakastamaan. Tajusin puhuvani jostain, mikä oli ollut minulle tärkeää, mutta ei ollut enää. En enää tiennyt, mitä Jumala minusta tahtoi, ja vielä vähemmän, mitä itse tahdoin.

Silloin lakkasin hakemasta neuvoja ristiriitoihini. Halusin vain kertoa elämästäni jollekin. Halusin nähdä itseni sellaisena kuin olen ja siihen tarvitsin toisen ihmisen peiliksi. Enkä enää halunnut pakottaa itseäni toimimaan vastoin tunteitani.

Tunteet voivat pettää

Tunteet voivat vääristyä. Antti Pietiäinen kutsuu vääristymiä antitunteiksi, psykologiassa puhutaan kuulemma vastatunteista. Risto Ahti puhuu kuolleista koiranpennuista, joita sosiaalinen moraali kutsuu tunteiksi.

Rakkauden ymmärrän iloksi siitä että olen olemassa ja että muut ovat olemassa; että sinä olet olemassa ja että olet sellainen kuin olet. Ei tarvitse enää pyrkiä mihinkään. Osataan ottaa vastaan se mitä elämä antaa.

Rakkaus voi vääristyä itsekkyydeksi tai liialliseksi huolehtimiseksi toisesta. Silloin pyritään johonkin, saamaan itselle tai toiselle lisää. Kaivataan kyltymättömästi huomiota ja kiitosta, murehditaan sitä että asiat eivät ole toisin. Vaaditaan oikeudenmukaisuutta.

Rakkaus ei mieti, miksi joku on sellainen kuin on.

Tunteet liittyvät omaantuntoon. Ne kertovat, mikä minulle on hyväksi ja mikä pahaksi. Mitä kannattaa pelätä ja mikä uhkaa. Mitä joutuu muiden edessä häpeämään. Itsensä ja tunteensa voi kohdata vain yksinäisyydessä.

Rakkaus on mahdollista, kun on kohdannut kipeät tunteensa ja luopunut niistä. Ne ovat tie rakkauteen. Siksi en halua ohittaa niitä.

Häpeä periytyy

Äidin isä tulee helmikuussa rintamalta kotilomalle Helsinkiin. Seitsenvuotiaan äidin vuotta nuoremman pikkuveljen uudet kengät kastuvat lauantaina ja hän vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana veli kuolee isänsä syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Hän kuljettaa rintamalla ambulanssilla haavoittuneita joukkosidontapaikalle ja joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan.

Myöhemmin äiti kuulee isänsä kertovan peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema oli hänelle ollut. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Äiti lähetetään kesäksi Ruotsiin muukalaispassilla, sillä hänen isällään eikä hänellä ole Suomen kansalaisuutta. Palattuaan hän ei halua kertoa matkasta mitään. 

Yksi lapsistani kertoo huomanneensa, että hän vaikenee minun tavallani seurassa, kun on jonkun kanssa asioista eri mieltä.

Häpeä olemassaolosta

Olisit yhtä reipas kuin siskosi. Tekisit jotakin etkä vain istuisi tai lukisi. Olisit turvallinen pappi. Ajattelisit muitakin kuin itsestäsi. Asettuisit toisen asemaan.

Mutta kun en ole enkä osaa. Häpeän. Olen väärällä tavalla olemassa.

Katselen kastettavaa vauvaa lattialla. Se ottaa jo katsekontaktin. Katselen kiinnostuneena mutta etäisyyden päästä. Niin kuin äiti ja isä ovat olleet minusta etäällä ja minä lapsistani.

Ihmisen Poika otti ihmisen muodon. Suostui eroon Isästä, suostui häpeään sen tähden että oli mitä oli. Yhdeksi syntisistä. Yhdeksi meidän kanssamme. Kantamaan, kestämään olemassaolon. Häpeästä välittämättä.

 

Miehet, joiden käsissä hän oli, pilkkasivat ja löivät häntä. He peittivät hänen silmänsä ja sanoivat: "Profetoi nyt! Kuka sinua löi?" Monella muullakin tavalla he herjasivat häntä.

Publiikki pidettiin tiedekunnan juhlasalissa. Siellä oli enkeleitä katossa. Professorit seisoivat rivissä puvut päällään ja valmistuvat maisterit toisessa rivissä. Minulla oli parivuotias lapsi sylissäni ja kolmivuotias jaloissani. Dekaani oli ohjannut työni ystävällisesti ja kannustavasti, mutta nyt hän katsoi ajankohtaiseksi kertoa kaikille, missä kohdin naispappeuden vastustajien perustelut pettivät.

Häpeä lähti nousemaan ylös vatsanpohjasta, takerteli kurkussa ja hiipi poskia pitkin silmiin. Melkein poljin sille jalkaa: Pysy piilossa! Toisinajattelusta kuuluukin maksaa! 

En osannut vastata dekaanin puheeseen. Olin kirjoittanut toisten mieliksi sellaista, mitä en itse ollut elänyt todeksi.

Herodes ilahtui kovin nähdessään hänet, sillä hän oli jo pitkään halunnut tavata hänet. Hän oli kuullut miehestä ja toivoi, että tämä tekisi hänen nähtensä jonkin ihmeteon. Hän kyseli tältä kaikenlaista, mutta tämä ei vastannut hänelle mitään. Ylipapit ja lainopettajat, jotka olivat paikalla, syyttivät miestä kiivaasti. Herodes ja hänen sotilaansa alkoivat nyt kohdella häntä halveksuvasti. Herodes teki hänestä pilkkaa puettamalla hänet komeaan pukuun, ja sitten hän lähetti hänet takaisin Pilatuksen luo.

Minä eroan, koska en jaksa jatkaakaan. Minun lapsuudenkulttuurini ja ystäväni ympärilläni ja ääni sisälläni sanovat lempeästi, että pitäisi silti jaksaa. Se on naisen velvollisuus.

Minä en tahdo.

Mieluummin murtaudun ulos yhteisöstä ja kulttuurista, putoan tyhjään.

Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen: "Kuolema sille miehelle! Päästä meille Barabbas!" Barabbas oli kaupungissa puhjenneen mellakan ja murhan tähden vangittu mies. Pilatus vetosi uudestaan heihin, sillä hän halusi vapauttaa miehen. Mutta he huusivat vastaan: "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!" Pilatus sanoi heille kolmannen kerran: "Mitä pahaa hän sitten on tehnyt? En ole havainnut mitään, minkä vuoksi hänet pitäisi tuomita kuolemaan. Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan olen antanut kurittaa häntä." Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että hänet oli ristiinnaulittava. Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi.

Häpeän kun en tule ymmärretyksi enkä saa vastausta. Olenko niin säälittävä etten kenellekään ihmiselle voi purkaa sydäntäni niin että tulisin myös kokonaan nähdyksi? Niin säikky etten kestä ketään oikeasti lähelläni? 

­

Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa häntä. He sanoivat: "Muita hän kyllä on auttanut -- auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu." Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: "Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi." Hänen päänsä yläpuolella oli myös kirjoitus: "Tämä on juutalaisten kuningas."

Häpeän haluani puhua asioista suoraan, kyvyttömyyttäni sosiaaliseen peliin. Ja kun joku avautuu minulle, jään kuitenkin sen ajatuksen vangiksi, että pitäisi osata auttaa ja neuvoa. Enkä kuitenkaan uskalla kertoa, millaisena tilanteen näen. Pelkään erehtyväni, jyrääväni. Omat kokemukseni kertovat, että varmat mielipiteet toisen tilanteesta ovat yleensä vääriä. Vai enkö itse osaa ottaa kritiikkiä vastaan?

Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin miestä. Hän sanoi: "Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!"

Tiesin, etten välttämättä tunnistaisi Sinapin leirikeskuksen tienhaaraa ajoissa jäädäkseni oikealla pysäkillä pois. Tiesin että minun pitäisi olla tarkkana. Tiesin, ja selasin silti Facebookia ja ajoin pari kilometriä ohi. Harjattulan risteyksessä vasta tajusin missä olin, ja lamaannuin. Ajoin vielä yhden kilometrin Paasikiviopistolle, ennen kuin aloin lamsia takaisin päin. Kevät oli kaunis.

En millään kehdannut liftata. Käännyin silti aina katsomaan, kun auto tuli takaani, sillä joku tuttu saattoi olla tulossa samaan paikkaan, ja olikin, ja mahduin autoon.

Olin menossa esittelemään Paratiisipolkua. Ajattelin olleeni niin hankala ihminen, etteivät ihmiset, jotka olivat sitä kanssani tehneet, olleet oikein saaneet ääntään kuuluviin, eikä polku nyt näyttänyt oikein saavan käyttäjiä, niin että olkoon.

Häpeästä välittämättä kerroin parille ihmiselle Facebook-juttuni. Häpeästä välittämättä kerroin esittelyssä siitä, miten Paratiisipolku oli syntynyt ja viittasin siihen, ettei polku kauheasti herättänyt käyttöinnostusta. Muitten esiteltyä omat polkunsa pyysin vielä uuden puheenvuoron ja kerroin polun sisällöstä.

Lainaukset evankeliumista Luukkaan mukaan.

Syyllinen erillisyyteen

Kuusivuotiaana lupasin naapurintytölle, että hän pääsee kanssamme uimaan, jos hänkin tuo keräämänsä kukat meidän äidille. Äiti oli sisään tullessamme tyhjentämässä voiveitsen avulla pikkuveljen säästöpossusta jäätelörahaa ja suuttui niin paljon, ettei menty uimaan ollenkaan. Tai ainakaan ostettu jäätelöä.

Eeva ajatteli itse ja otti hyvältä näyttävän hedelmän. Itsenäistyi. Jumala oli vihainen, ajoi pois paratiisista ja määräsi rangaistukseksi halun mieheen, vaikka halusta seuraa tuskaa.

Pikkusisko kaatui polvensa pahasti pullonpohjaan, kun olin saanut tahtoni läpi ja siitä onnellisena mennyt hänen kanssaan eväsretkelle metsään suuren kiven juureen, enkä rantakalliolle, minne hän olisi halunnut. Äiti oli minulle taas vihainen; hän joutui viemään siskon sairaalaan tikattavaksi.

Kaksitoistavuotiaana poika pääsi mukaan pääsiäisjuhlille suureen kaupunkiin, temppeliinkin. Hän vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan niin, ettei malttanut lähteä kylän muun väen mukana kotiin, vaan jäi vielä kuuntelemaan opetusta Jumalasta ja kyselemään lisää. ”Miksi teit meille tämän?” hänen äitinsä kysyi, kun vihdoin löysi hänet. ”Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Kaksitoistavuotias vastasi: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää olla isäni luona?”

En ymmärtänyt lapsiani, kun yksi heistä kuvasi neljä filmirullallista norjalaista pusikkoa laskettelumatkallaan tai toinen halusi väen väkisin opetella soittamaan kitaraa, vaikkei kumpikaan hänen vanhemmistaan osannut soittaa. Nyt toisella on loppututkinto kuvaamisesta ja toinen tekee omia lauluja, kuten pari veljeäänkin.

Kun hänen tärkein oppilaansa kohtasi hänet ensimmäisen kerran, tämä pyysi - kuultuaan veneestään pidetyn puheen ja saatuaan valtavan kalansaaliin: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Ja sai vastauksen: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.”

Kun kerroin, etten enää vastustanut naispappeutta, minulta kysyttiin, enkö pelännyt.

”Mikä mies tämä on? Hän herjaa Jumala, kun puhuu noin. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?”

Ehkä murhaajat, varkaat ja raiskaajatkin toimivat sen mukaan, minkä parhaaksi näkevät. Tappaminen tuo helpotusta ahdistukseen, lehti kertoi sen miehen odottaneen, joka tappoi satunnaisen vastaantulijan. Syyllinen hänestä tulee vasta, kun tuomio-istuin langettaa tuomion.

"Kuinka te syötte ja juotte yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" häneltä kysyttiin ja hän vastasi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät."

Ystävyyteni sanottiin irti, kun kerroin tapailleeni ystäväni nuoruudenaikaista ihastusta, ja toinen ystävyys, kun sanoin ystäväni kohtelevan minua samoin kuin hänen äitinsä kohtelee häntä. 

Hän kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa katkoivat tähkäpäitä, hiersivät niitä käsissään ja söivät. Muutamat fariseukset sanoivat: "Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?" Hän vastasi: "Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä? Hän meni Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleen, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille." 

Neljätoistavuotiaana järjestin yhteisen vaatekaappimme niin että kummankin paidat olivat samalla hyllyllä ja housut toisella eivätkä enää siskoni vaatteet ja minun omillaan, kun kerran lainailimme toistemme vaatteita. Siskoni tuli, näki, riiteli, veti kaikki vaatteet lattialle ja järjesti kaapin uudestaan. Vetäydyin kirjoittamaan päiväkirjaa, vaikka mieleni teki mennä ja pamauttaa häntä jollakin. En pamauttanut, koska kokemuksesta tiesin, että hän itkisi pitkään ja haikeasti, ja joutuisin katumaan kamalasti. Olisin halunnut olla kiltti hänelle, mutta joskus en vain kestänyt hänen pläpätystään ja kiusaansa. Kaapin siivottuaan hän lahjoitti minulle Minni-tarran.

”Johannes Kastaja on tullut, hän ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on paha henki.' Ihmisen Poika on tullut, hän syö ja juo, ja te sanotte: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!'”

Kaarinamessua toimittaessani tunsin syyllisyyttä siitä että olin puhunut liikaa (kirkkoherran kritiikki aiemmasta messusta), ollut liian epävarma, puhunut synkkiä (aiheena mikä meitä vaivaa, tekstinä syntiinlankeemus), jättänyt selittämättä, miksi yön alttarilla oli kuvia kuolemasta ja syntymästä, sekä siitä, että yhteistä esirukousta varten rukousalttareille jätettiin vain yksi pyyntö. 

 "Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä? Tuo poikasi tänne."



Kuvittelen tiedostavani, mitä kaverini kaipaavat: että joku pitäisi heistä huolta, lohduttaisi ja kannustaisi, toimisi heidän toiveittensa toteuttamiseksi. En halua, eipä silti, en osaisikaan, mutta en enää edes halua. Huolehtikoot itse itsestään, toteuttakoot itse omat toiveensa. Teen välillä ilkeitäkin huomioita. Jos sanon ne ääneen, päästän suustani sammakoita ja loukkaan toista. Käperryn hetkeksi peiton alle. Sisäänpäin kääntyneenä nousen ylös ja annan viestien syntyä. Kirjoitan yhdelle omista sairastamisistani ja niille keksimistäni psykosomaattista selityksistä, toiselle huomiosta, että ajatukset ja tulkinnat meitä raskauttavat eivätkä niinkään itse vastoinkäymiset, naapureille mihin hommiin minulla on energiaa ja mihin ei; koko pihaa koskevien johtosääntöjen laadintaan ei.

"Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla ja olette hyvillänne, kun ihmiset toreilla tervehtivät teitä. Voi teitä! Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat." Silloin eräs lainopettajista huomautti hänelle: "Opettaja, tuollaisella puheella sinä loukkaat myös meitä." Hän vastasi: "Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.”

Kaikki mikä ei vahingoita toista on nykyään sallittua. Toisen mieltä ei vain saisi pahoittaa. Tavoite on mahdoton. Kun ilmaisen rehellisen mielipiteeni, saatan uhata eri mieltä olevaa. Sen sijaan että kestäisin syyllisyyteni hänen mielensä pahoittamisesta, syyllistyn helposti tunnelman pilaamisesta, tai syytän häntä kypsymättömyydestä.

Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan hänelle: "Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut." Mutta hän vastasi: "Menkää ja sanokaa sille ketulle: 'Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.' Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.”

Olin kaverini kanssa kuuntelemassa bluesia kun hän tahtoi ja kokeellista jazzia kun kumpikin tahtoi. Bluesista kärsiessäni mietin, olisinko onnellisempi rumputrioa kuuntelemassa, arvelin etten välttämättä olisi. Syyllistyisin tahtomisesta. Kaivoin kameran esiin ja aloin viihtyä. Hämmästyksekseni halusin kuvata myös hurmaavaa jazzia.

”Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi. Vaikka hän seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: 'Minä kadun', anna hänelle anteeksi."

Vastasin kanttorille muutamaa minuuttia vaille ehtoollishartauden alkamisen palvelutalossa, että en halunnut lukea toista raamatuntekstiä jotta hän voisi soittaa jotain siinä välissä, vaan hän voisi soittaa jossain muussa välissä. Olin suunnitellut puhuttavani toisin, alkuvirteen liittyen. Kun sitten pysähdyin ehdottamassani kohdassa, puheeni jälkeen, jouduin kävelemään pianon luokse kysymään, soittaisiko hän ehkä jotakin tai veisaisimmeko virren. Hän ei tiennyt, joten luimme uskontunnustuksen ja pyysin häntä miettimään asiaa sinä aikana. Veisasimme. Toisessakaan mielestäni luonnollisessa musiikin kohdassa en saanut häneen katsekontaktia, joten jatkoin omaa osuuttani. Loppuvirren jälkeen hän kysyi seurakunnalta, saisiko laulaa vielä yhden laulun.

He lähtivät sieltä kaikki yhdessä, veivät hänet Pilatuksen eteen ja rupesivat esittämään syytöksiä häntä vastaan. He sanoivat: "Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas." Pilatus kysyi häneltä: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" "Sinä sen sanoit", hän vastasi. Pilatus sanoi ylipapeille ja väkijoukolle: "En voi havaita tämän miehen syyllistyneen mihinkään rikokseen." Mutta he pysyivät itsepintaisesti syytöksissään ja sanoivat: "Hän villitsee kansaa, kulkee opettamassa joka puolella Juudeaa, Galileasta tänne asti."

Noin joka toinen kappale on evankeliumista Luukkaan mukaan.