Tapahtui, kun olin liki 53-vuotias, että sain psykologisen testin tuloksen: en soveltunut sillä hetkellä työnohjaajakoulutukseen. Olin toiminut pappina liki kaksitoista vuotta ja samassa tehtävässä yli kahdeksan vuotta. Olin turhautuneena harkinnut seurakunnan tai työalan vaihtamista, mutta laskeskellut nykyisen paikkani edut niin suuriksi, että olin vain keksinyt hauskoja lisätehtäviä rutiinien seuraksi. Olin ajatellut että työnohjaajana pääsisin keskustelemaan asioista pintaa syvemmältä.
Katsoin paperiin kuin peiliin. Niin, tuolta minä näytän, tuollainen minä olen. Tuossa ovat selkeät piirteeni ja tuossa ailahtelevat. Suhtaudun tosiaan epäonnistumisiin optimistisesti ja onnistumisiin
pessimistisesti. Mutta että joku
psykologi voi puolestani päättää että kaipaamieni haasteiden kannattaisi liittyä itsenäiseen, asiasisältöihin keskittyvään
työskentelyyn eikä vuorovaikutuksellisiin juttuihin, jotta en väsyisi liikaa!
Juhannusjuhlassa puhun siitä, kuinka Jumalan voi kohdata paitsi kirkossa seurakunnan keskellä myös luonnossa, yksinäisyydessä ja tunteissa. Puhun tunteista enemmän kuin olin aikonut. Viikon kuluttua tajuan että tässä se on, minun tehtäväni tässä maailmassa.
Kyse ei enää ole siitä, millainen minä olen, vaan siitä, mitä minun kauttani tulee tehdyksi. Kukin, hedelmöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti