Tapahtui, kun olin 36-vuotias, että minut vihittiin marraskuussa
lehtoriksi Oulun tuomiokirkossa. Olin silloin vastustanut naispappeutta puolet elämästäni
haluttuani ensin hetken aikaa 17-vuotiaana papiksi. Elämä oli niin ristiriitaista,
että olin silloin paennut hankalia päätöksiä pojan seuraan, joka sanoi, ettei tunteista
kannattanut välittää. Jumala nimittäin välitti meistä, tuntui miltä tuntui. Olimme
sittemmin menneet naimisiin, olin opiskellut teologiaa, synnyttänyt neljä poikaa,
turhautunut kotona olemiseen, harrastanut huvikseni entistä kiivaammin naispappeuden
vastustamista, koettanut käännyttää vastustajat näkemään Jumalan rakkautena ja
Raamattua tärkeämpänä asiana. Naispappeuden vastustajat jopa maksoivat minulle
palkkaa siitä. Olin väsyttänyt itseni ja hakemassa siihen helpotusta
vihkimyksestä.
Naispappeutta vastustava piispa puki stolan toiselle olalleni.
Hän laittoi kätensä pääni päälle. Kuulin: "Jeesus sanoo: Jos joku tahtoo
olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös
minun palvelijani."
Missä minä olen! Kristus on kaikkialla, minä voin joutua
mihin tahansa, ja Kristus on siellä joka tapauksessa!
Piispantalon kahvikutsuilla pidin pyydetyn puheen:
Jumala oli antanut seurakunnalle työntekijöitä siksi, että seurakuntalaiset
oppisivat rakastamaan. Tajusin puhuvani jostain, mikä oli ollut minulle
tärkeää, mutta ei ollut enää. En enää tiennyt, mitä Jumala minusta tahtoi, ja
vielä vähemmän, mitä itse tahdoin.
Silloin lakkasin hakemasta neuvoja ristiriitoihini. Halusin vain
kertoa elämästäni jollekin. Halusin nähdä itseni sellaisena kuin olen ja siihen
tarvitsin toisen ihmisen peiliksi. Enkä enää halunnut pakottaa itseäni toimimaan vastoin tunteitani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti