Ilo elää ja rakastaa

Kun hänen oppilaansa palasivat onnistuneilta saarnamatkoilta, joille hän oli heidät lähettänyt, hän riemuitsi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.”

Tapasin naisen joka sanoi näkevänsä että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon että olen rakastettu kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle saaneensa töitä. (Uskoin naista myös, kun hän sanoi että olen lapsistani sellaisella etäisyydellä kuin pitääkin olla.)

Kun hän tiesi aikansa käyvän vähiin ja oppilaittensa jäävän pian ilman hänen seuraansa, Johannes kertoo hänen valmistaneen heitä siihen:

"Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä.

En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.”

Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.

Enää minun ei tarvitse pelätä isän tyytymättömyyttä. Pettymyksen tuottamista. Enää ei ole ketään yläpuolellani katsomassa, pärjäänkö. Ei tarvitse yrittää näyttää kenellekään muulle kuin itselle mitään. Muitten kohdalla voin ajatella että on heidän asiansa, kelpaanko heille vai en, mutta isälle olisin halunnut olla mieliksi, enkä kuitenkaan halunnut. Olisin vain suonut että välimme olisivat olleet paremmat. Pelkäsin omaa vastuutani siitä etteivät ne olleet, lamaannuin. Kun isän kanssa yritti olla eri mieltä asioista, tuli yleensä nujerretuksi, tai nujersi.

Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).

Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. (Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.)

Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.

Johanneksen mukaan kaikki alkoi häissä Kaanaassa. Siellä kolmikymppinen mies ja hänen äitinsä ottivat vähän mittaa toisistaan. Äiti huomasi viinin loppuneen ja katsoi poikansa voivan tehdä asialle jotakin. Poika torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”

Äiti ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja poika toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.

En onnistunut olemaan lähtövalmis aamulla puoli yhdeksän, vaikka äiti oli kahdesti pyytänyt ja lapsi neuvonut pakkaamaan jo illalla. Myöhästyimme tuttujen mökiltä viisi minuuttia äidin ilmoittamasta saapumisajasta. Myöhästyimme myös kymmenen minuuttia hänen ilmoittamastaan lähtöajasta, koska suostuimme katsomaan vielä kasvihuoneen.

Istuimme hänen serkuntyttönsä uudessa ravintolassa lounaalla serkunperheen kanssa. Kaksikymmentä yli kaksi tarjoilija kysyi, halusimmeko jälkiruokaa. Äiti sanoi, että meidän piti lähteä puolelta. Tätini halusi capuccinon ja minä latten, äiti jäätelöä. Serkku kysyi, miten kestimme äidin määräilyä. Tällä tavalla passiivista vastarintaa tehden, vastasin, ja tajusin samassa että nyt se oli tapahtunut. Minä olin uskaltanut avoimesti olla eri mieltä äidin kanssa. Olin ehkä suututtanutkin hänet. Enkä ollut pudonnut pikkutytöksi pelkäämään.

Mitään ei näkynyt ulospäin, paitsi serkunmies lähti hakemaan autoa lähemmäs. Me odotimme ja joimme kahvimme, jatkoimme rupattelua ja kävimme vessassakin. Matka jatkui leppoisasti. Sivusimme tilannetta kolmen kesken asiallisesti muutamalla sanalla. Seuraavana päivänä kysyin aikatauluja. Äiti sanoi todenneensa että oli parempi olla laatimatta niitä.

Enolleni sain taas vastata, kuinka kestän hänen komentelujaan. Sanoin tottuneeni.

Kun äiti vei minut syksyllä katsomaan Mieletöntä oopperan historiaa ja minä vein hänet sitä ennen syömään, keskustelimme niin leppoisasti, että tulin kertoneeksi, kuinka tyytyväinen kesällä olin, kun kestin hänen mahdollisen suuttumisensa, kun emme jatkaneet matkaa Rauman ravintolasta juuri silloin kun hän tahtoi. Äiti sanoi, ettei ollut suuttunut ja että kyllä hänelle sai sanoa vastaan, kuuluikin sanoa.

Eräs nainen kutsui hänet vieraakseen. Tämän sisko asettui istumaan miehen jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Naisella oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta hän vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Siskosi on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Lapsen kummit tulivat synttäreille, entinen esimies oli yksi kummeista. Tieten tahtoen haastoin riitaa kahvipöydässä. Halusin, ettei minua suljettaisi pois ystävieni elämästä niin kuin naispapit ja muut syntiset. Vielä olin heidän ystävänsä, halusin olla sitä kerran naispappinakin.

Esimies menetti malttinsa ja minä menetin malttini. Kun en iljennyt haukkua suoraan esimiestä ja miestä, otin esimerkkejä synodilaisista. Mielestäni kyse oli laajemmasta ilmiöstä kuin yksittäisistä ihmisistä. Heidät oli sidottu tiukkaan ajatuskuvioon, joka turhensi ja nollasi kaiken muun paitsi oikean opetuksen, oikeat opettajat ja oikean raamattunäkemyksen. Ilmoitin kannattavani naispappeutta siksi, että vanhurskauttamisoppi pysyisi puhtaana. Ihminen pelastui ilman tekoja, ilman oikeita mielipiteitä. Miesten mielestä olin luopunut Jumalan sanasta ja sen mukana kaikesta muustakin.

Kysyin, olinko kristikunnan ulkopuolella, kun periaatteessa olin valmis ottamaan pappisviran vastaan, vaikken sitä käytännössä ehkä ottaisikaan. Esimies vastasi myöntävästi.

Toinen kummisetä supatti pois lähtiessään olevansa samaa mieltä kanssani ja iloitsevansa siitä, että jaksoin ottaa asian esiin.

Epäuskoisena ja paatuneena oleminen tuntui suloiselta. Pyysin kiivauttani mieheltä anteeksi.

Nainen ei välittänyt kuulla muitten juttuja eikä edes tavata muita, vaan oli liikkeellä Sykarin kaivolla keskipäivällä, kuumimpana aikana, jolloin muut pysyttelivät varjoissa. Hänellä oli ilmeisesti huono maine. Se ei miestä häirinnyt sen enempää kuin sekään, ettei miehien ollut sopivaa puhutella vieraita naisia eikä juutalaisten samarialaisia. Hän pyytää apua, vettä. Siitä syntyy monipolvinen keskustelu, jonka aikana käy ilmi, että mies tietää naisen rankan elämänhistorian: tällä on ollut viisi miestä, ja se jonka kanssa hän nyt asuu, ei ole hänen miehensä. Myös mies puhuu itsestään ja tehtävästään. Nainen väittää aina välillä vastaan, kun mies koettaa opastaa häntä.

Nainen vaikuttuu niin paljon, ettei enää pelkää muita ihmisiä, vaan kylään palattuaan kertoo tapahtuneesta kaikille: - Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.

Mies jonka olemassaolo ilahduttaa minua ei minusta piittaa.

Hän ilahtuu, kun astun ohi kulkiessani työhuoneeseen. Hän kuuntelee, mitä mielessäni on, nettiä silmäillessään. Hän vastaa lyhyesti joka neljänteen sähköpostiviestiini. Hän kysyy minut nähdessään kuulumisiani, jos olen ollut kauan hiljaa.

Kun kysyn, lähteekö hän kanssani kahville tai kaljalle, hän vastaa ”Ehkä”. Hän vastaa yhä uudestaan ”Ehkä joskus”, kunnes kerron että minulla on hänelle kirjoittamista koskeva ehdotus ja että kertoisin sen kun menemme kahville. Hän vastaa ehdotukseeni dialogin kirjoittamisesta ”Kyllä, mutta ei vielä”.

Tunnistan hänessä paljon itseäni. Olen oppinut rakastamaan itseäni rakastamalla avuttomuuttani hänessä. Kun hän vaikenee tai pakenee tilanteista, annan itselleni anteeksi omat hiljaisuuteni ja pakoni – sekä hänen että muiden suhteen. Kun hän kertoo harmejaan, tunnistan ne, mutten osaa reagoida. En halua lausua fraaseja, enkä tehdä tungettelevia kysymyksiä. Hätäännyn. Olen mielissäni ja kauhuissani. Vaikenen.

Kuvittelen kirjoitusteni vaikuttaneen hänen kirjoituksiinsa. Hän ei vaikutuksia tunnista.

Tulen mustankipeäksi, kun hän kirjoittaa naisen kosketuksesta. En hylkää tunnetta, vaikka aavistan sen valheellisuuden tai ainakin vääristyneen koon. Se nyt vain on tässä. Otan sen hyvää tarkoittavana räpsänä. Tämä nyt tuli riisumaan minua. Tappamaan minun tahtoni. Jotta se saisi työnsä tehtyä, pelaan pasianssia. Ja huokailen.

Olen kirjoittanut hänelle rakkaudesta ja ajatellut, ettei sen niin ole väliä mitä hän rakkaudella tekee, kunhan on iloisempi. Useimmiten en edes haluaisi lähemmäs häntä, hankalaa.

Haluan olla räpsä. Kertoa ettei edes hänen tapansa hahmottaa elämää ole ainoa oikea. Asettautua näkösälle, että näinkin voi asioita nähdä ja elää.