Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään.
Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen
merkiksi, syntien anteeksisaamisen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen
laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.
Kaveri pettyy ja suree, kun toinen kaveri poistuu seurasta,
jonka puheenaiheisiin hänellä ei ole mitään sanottavaa. Ehdotan, että
pettymyksen ja surun alta saattaisi löytää vihaa, jonka voimalla asioita voisi
muuttaa niin, ettei sama toistuisi. Pettymys ja suru saattavat katkeroittaa. Hän
kysyy, miksen salli hänelle hänen tunteitaan.
Kerron suuttuneeni hänelle muutaman kerran, kun hän on
suositellut minulle, että hahmottaisin elämääni temperamenttityyppien kautta
niin kuin hän enkä pyörisi ympyrää tunteitteni kanssa tai suosittelisi
yksinäisyyttä muillekin. En vain ollut halunnut riskeerata ystävyyttämme ja
olin ollut hiljaa.
Hän ei myönnä vaatineensa minulta mitään, enkä minä häneltä.
Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle.
Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä
tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?
Ruokapöydässä kerron, että elän ehkä taas niin suurta
muutosta, että ystäväpiirini saattaa vaihtua. Työkaveri alkaa kysellä
rippikouluista.
Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun
vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille
valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän
sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.
Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän
halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.
Ihminen jolle yhä alakulon kurkistaessa kerron ajatuksistani,
koska ajatusten sanoiksi saaminen tekee minut iloiseksi ja koska hän ei väitä minulle
vastaan, ei vastaa neljänteenkään viestiini. Hän ei osaa eikä tahdo kertoa,
miten minut näkee. Syyllistynkö henkiseen väkivaltaan, jos silti kerron taas
hänelle, mitä mielessäni pyörii?
Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa
ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja
nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat ja kehuivat.
Olipas tämä nyt mainiota!
Pysähdyn teatterissa tutun miehen kohdalle, puhun hänelle.
Hänen katseensa kiinnittyy takaani tulevaan naiseen, hänelle hänellä on asiaa.
Kotikylässään lepopäivänä hän luki niin kuin tapa oli ääneen
Raamattua ja selitti sitä muille: tämä on tänään totta, hänestähän siinä
puhutaan. Ihmiset kiittelivät ihastuksissaan hänen puhettaan ja päivittelivät
sitä että olivat tunteneet hänet lapsesta asti. Mies alkoi panna sanoja heidän
suuhunsa: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri,
paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea
sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.' Totisesti: kukaan ei ole
profeetta omalla maallaan."
Annan hylätyksi tulemisen tunteen tulla. En täytä mittaa. En
osaa asettua toisen asemaan. Minua ahdistaa kun joku kertoo minulle, miten
minut ja tunteeni ymmärtää: eihän se pidä paikkaansa, en minä sellainen
oikeasti ole. Asetan itse mittoja muille. Hylkään. Tulkitsen väärin.
Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit
työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.
Huomaan tietäväni, mitä minun pitää uskaltaa tehdä. Mitä
kysyä pelosta huolimatta, mitä kirjoittaa häpeästä välittämättä. Antaa
itselleni anteeksi. Kestää omat tunteeni selittelemättä niitä. Kestää toisen
tunteita ottamatta niitä itseeni. Laittaa valokuvia kamerasta koneelle.
Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois, kertoo Luukas.
Tapaan kotimatkalla kahdet tutut jotka tervehtivät ja
joitten kanssa juttelu ilahduttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti