maanantai 28. toukokuuta 2012

Vapaa erehtymään






"Varokaa fariseusten hapatetta, tekopyhyyttä. Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta.”




Kaipaan kertoa, miltä maailma ja elämä minusta minäkin päivänä näyttävät, ja mitkä asiat askarruttavat. Jos en kerro kenellekään, jään omien ajatusteni vangiksi, harhaistenkin ajatusten, ja synkistyn. Odotan kuulevani, miltä maailma ja elämä toisesta näyttävät, ilman puolusteluja ja väittelyjä siitä kumman tapa kokea on oikeampi.

Kaipaan myös miestä elämääni. Kumppania.






"Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."





Edellisellä kerralla kirjoitettuaan blogiinsa naisen kosketuksesta hän käveli samana aamuna työpöytäni ääreen ja istahti. Juttelimme kirjoittamisesta lempeinä, ja muustakin, vaikenimme raukeina välillä. Naisesta ei ollut tarvetta puhua.



Vielä tulee aika, ja on jo tullutkin, jolloin en enää tarvitse häntä, eikä hän minua edes minun mielikuvissani, mutta häpeästä kirjoittamiseen vielä tarvitsin ne hetket, jolloin lähetän hänelle tekstin ja jään hetkeksi tahtomattani odottamaan, että siinä tällä kertaa olisi jotakin, johon hänellä olisi jotain sanottavaa, kunnes tajuan, että ei vain kerta kaikkiaan ole mitään.

En pysty kirjoittamaan kenellekään muulle saamatta vastauksia. Koen henkiseksi väkivallaksi sen etten saa vastauksia ja sen että silti kirjoitan. Hänelle kirjoittamiseen olen antanut itselleni luvan sillä verukkeella että haemme tapaa kirjoittaa dialogia.

Järjestään hän kuitenkin kieltää kirjoitusteni vaikutuksen omiin kirjoituksiinsa. Yhtä johdonmukaisesti hän vastaa kysymyksiini, että hän on valmis vastavuoroiseen kirjoittamiseen kanssani, tai että se saattaa olla mahdollista, tai että sellaistahan tapahtuu jo.



Hän sattuu olemaan paikalla ohi kulkiessani, joten puhun muuten vaan mielessäni pyörineitä ajatuksia hänelle. Vaikka hän on koneella puhuessani, ajatukseni lähtevät taas liikkeelle. Mutta pidän varani: hylkään oitis ajatuksen, että oivallukseni voisivat olla merkittäviä hänellekin.




"Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minut on kasteella kastettava -- ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt! Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa."




Tapasin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen psykologin vetämässä työyhteisökoulutuksessa, ja tulin kertoneeksi kuulumiskierroksella, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja siinä hankalien asioiden keskellä kiukkuiseksikin.

Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.

Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.

Vaikenin itse eräille.

Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.

Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.


Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu -
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).
Risto Ahti


Minun ei kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut välillä vaikenisivatkin.

Olen olemassa silloinkin, kun en kohtaa ihmisiä.


­


 
Sekä juutalaiset että kristityt lukevat Laulujen laulua paitsi eroottisena rakkausrunona myös kuvauksena Jumalan ja hänen kansansa välisestä suhteesta. Ristin Johannes ja muut mystikot tunnistavat siinä omat kokemuksensa.

Älkää siis häiritkö ihmisen ja Jumalan välistä rakkautta, älkää häiritkö, ennen kuin he itse haluavat herätä!

Ihminen on kyllä iholtaan tumma, kuin Kedarin teltat tai Salomon telttakankaat, mutta hän on kaunis! Älkää siihen katsoko, että hän on tumma ja päivän paahtama.

Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan.

Ihminen kaipaa Jumalaa. Hän etsii, mutta ei löydä. Hän lähtee ulos, kiertää kaupungin kadut ja torit, etsii sieltä. Hän kyselee yövartijoilta: "Oletteko nähneet häntä, jota rakastan?" Ja kun ihminen jatkaa kulkuaan, hän heti löytää Jumalan.

Jumala kehuu häntä: ”Miten kaunis oletkaan, kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi, hunnun verhoamat. Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteitä alas. Sinun hampaasi hohtavat valkoisina kuin vastakerityt lampaat, vedestä nousseet…”

Mutta kun Jumala tulee ihmisen luokse, ihminen viivyttelee, ja Jumala ehtii lähteä pois. Ihminen on kuolla tuskaansa - Jumala on poissa! Ihminen etsii häntä, mutta ei löydä, kutsuu häntä, mutta hän ei vastaa. Ihmistä vastaan tulee vartijoita öisellä kierroksellaan. He lyövät hänet mustelmille ja repivät huivin hänen yltään, kaupungin vartiomiehet! Ihminen vannottaa ystäviään: ”Jos löydätte hänet, jota rakastan, mitä sanotte hänelle? Sanokaa: olen rakkaudesta sairas!”

Ystävät kysyvät: ”Millä tavoin sinun Jumalasi on muita parempi? Millä tavoin sinun rakkaasi eroaa muista, kun noin meitä vannotat?”

Ihminen vastaa: ”Minun Jumalani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta! Hänen kasvonsa hohtavat kuin kulta, hänen kiharansa ovat korpinmustat, tuuheat kuin taatelin kukinnot. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi kyyhkystä, jotka lepäävät puron äärellä, kuin kyyhkyt, jotka maidossa kylvettyään istuvat maljan reunalla…”

Kun Jumala ja ihminen ovat yhdessä, kaikki on hyvin: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen, liljojen keskellä on hänen laidunmaansa.” He nauttivat puutarhan antimia ja poimivat laitumen liljoja.


Lopuksi Jumala sanoo: ”Rakkaani, puutarhan kukka, kaikki odottavat kutsuasi. Kutsu minut!” Ja ihminen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!”






On kesäkuun puoliväli ja kesäloma. Olen ensimmäistä kertaa autoilemassa yksin ilman kovin tarkkoja etukäteissuunnitelmia. Kummatkin saaristossa asuvat tutut ovat olleet kotona, olen viipynyt Korppoossa muutaman päivän, osin seurassa, osin yksin. Olen välillä nauttinut sekä keskusteluista että yksinäisyydestä, välillä kärsinyt niistä.

Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.

Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.

Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.

Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.




2 kommenttia:

Risa kirjoitti...

Miten kauniisti kirjoitettu! Minua alkoi itkettää jostain syystä.

Merja Auer kirjoitti...

Kiitos! Blogissasi on kauniita kuvia.