Vaikka olisit jalkoja vailla
lähde matkalle itsessäsi
ota rubiinilouhoksen lailla
valonsäteiden vaikutus vastaan.
Kulje matka itsestäsi Itseen
oi vanhus.
Tuollainen matka
tekee mullasta kultaa.
Lähde kitkeränkatkeruudesta
makeutta kohti
tuhannet happamat hedelmät
kypsyvät makeuteen.
Rumi
Minulla on siis nykyään päähänpinttymä, että tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen.
On aika pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla voisi toimia muidenkin kohdalla.
Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.
En ole osannut tehdä Kaarinamessua koskevia päätöksiä. En ole rajannut sille kohderyhmää, en tarkoittanut sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Olen mainostanut sitä laiskasti ja epämääräisesti.
Olen halunnut lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.
Suunta on hyvä, vastasivat papit minulle kokouksessaan, kun kysyin. Tee tunnemessuja, sanoi piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.
Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?
Karkotanko loputkin isoset pois sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?
Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin?
perjantai 10. helmikuuta 2012
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Syleilen itseäni
Jos etsit näkemääsi, etsi sydämestä;
älä peilistä.
Peili heijastaa kuvan, mutta ei itse
herää henkiin.
Rumi
Kautta rantain olen kuullut, että on loukkaavaa, kun sanon kastepuheessa, etteivät lapset aina ole sellaisia kuin vanhemmat haluaisivat.
Puolustauduin tietenkin, että evankeliumi itsessään on loukkaavaa. On loukkaus, että Jumala pitää ihmisiä syntisinä ja armon tarpeessa olevina.
Näen itsekin väkinäiset hymyt ja kuulen kahvipöydässä hiljaisuuden ympärilläni. Muistan psykologisen testin tulokset ja mietin, pitäisikö minun vaihtaa alaa. Pyytää anteeksi, että olen sellainen kuin olen ja paeta paikalta.
Käännän katseeni väkinäisistä hymyistä sydämeeni. Se pelkää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Se ärtyy ihmisten typeryydestä, kun eivät ymmärrä asioita samoin kuin minä. Se syyllistyy hiljaisuudesta ympärilläni. Se häpeää taitamattomuuttani hoitaa hankalia tilanteita.
Jollain lailla ymmärrän sydäntäni. Minut valtaa hellyys sitä kohtaan. Elämä ei totisesti ole helppoa, sillekään. Eikä näille ihmisille tässä ympärilläni.
Olen puhunut mitä puhuttavaksi nousi. He ovat kuulleet mitä ovat kuulleet, jos ovat kuulleet. Nyt toteutuu se mitä äsken puhuin hankalista hetkistä. Tämäkin on vain elettävä läpi.
Väännän taas lauseeksi mieleeni nousseen ajatuksen. Täytän hiljaisuutta sanoilla. Kääriydyn hellyyteen jota äsken tunsin.
Kotona lämmitän saunaan.
älä peilistä.
Peili heijastaa kuvan, mutta ei itse
herää henkiin.
Rumi
Kautta rantain olen kuullut, että on loukkaavaa, kun sanon kastepuheessa, etteivät lapset aina ole sellaisia kuin vanhemmat haluaisivat.
Puolustauduin tietenkin, että evankeliumi itsessään on loukkaavaa. On loukkaus, että Jumala pitää ihmisiä syntisinä ja armon tarpeessa olevina.
Näen itsekin väkinäiset hymyt ja kuulen kahvipöydässä hiljaisuuden ympärilläni. Muistan psykologisen testin tulokset ja mietin, pitäisikö minun vaihtaa alaa. Pyytää anteeksi, että olen sellainen kuin olen ja paeta paikalta.
Käännän katseeni väkinäisistä hymyistä sydämeeni. Se pelkää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Se ärtyy ihmisten typeryydestä, kun eivät ymmärrä asioita samoin kuin minä. Se syyllistyy hiljaisuudesta ympärilläni. Se häpeää taitamattomuuttani hoitaa hankalia tilanteita.
Jollain lailla ymmärrän sydäntäni. Minut valtaa hellyys sitä kohtaan. Elämä ei totisesti ole helppoa, sillekään. Eikä näille ihmisille tässä ympärilläni.
Olen puhunut mitä puhuttavaksi nousi. He ovat kuulleet mitä ovat kuulleet, jos ovat kuulleet. Nyt toteutuu se mitä äsken puhuin hankalista hetkistä. Tämäkin on vain elettävä läpi.
Väännän taas lauseeksi mieleeni nousseen ajatuksen. Täytän hiljaisuutta sanoilla. Kääriydyn hellyyteen jota äsken tunsin.
Kotona lämmitän saunaan.
torstai 2. helmikuuta 2012
Pelko, ystäväni
Minulla on muutamia niin vanhoja ystäviä, että he alkavat kuolla. He ovat niin rohkeita, että myöntävät kuoleman lähestymisen. He ovat uskaltaneet elää, nyt he uskaltavat kuolla. ”Elän mielelläni, mutta on kuoleminenkin jännittävää.”
Elämä on monessa kohdin pelottavaa. Jos sanon, mitä ajattelen, hyväksytäänkö se vai hylätäänkö minut yksinäisyyteen? Jos toimin niin kuin haluaisin, satutanko muita ja suututaanko minuun? Jos minuun sattuu tai satutan muita, onko se pelkästään paha asia vai voiko se johtaa hyväänkin?
Onko ihmisellä, joka tulee minua kadulla vastaan, niin paha olla, että hän purkaa pahaa oloaan minuun? Tai jollain läheiselläni? Kestääkö tämä maailma ja yhteiskunta kaikkea, mitä ihmiset siltä vaativat, vai hajoaako se?
Pelko on hyödyllinen tunne. Se pitää meidät hengissä, kun peloissamme vältämme vaarallisia tilanteita. Ilman heijastinta en pimeässä astu auton eteen suojatielläkään.
Pelon tunne on hiukan epämiellyttävä. Sitä voi paeta arkuuteen ja turvallisuuden hakemiseen ulkoisista asioista kuten omaisuudesta ja turvalukoista. Tai päinvastoin voimme joskus uhkarohkeasti hakeutua juuri kaikista pelottavimpiin tilanteisiin, tai lyödä kaiken leikiksi pelleilemällä. Pyrimme ohittamaan pelon, vaikka sillä olisi meille tärkeää asiaa.
Ihmiseksi syntynyt Jumala pelkäsi Getsemanessa sitä kipua, jonka joutuisi kohtaamaan, ja kuolemaa. Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän jatkoi matkaansa rauhassa kohti sitä, mitä tulossa oli.
Kolumni Kaarina-lehteen 8.2.2012
Elämä on monessa kohdin pelottavaa. Jos sanon, mitä ajattelen, hyväksytäänkö se vai hylätäänkö minut yksinäisyyteen? Jos toimin niin kuin haluaisin, satutanko muita ja suututaanko minuun? Jos minuun sattuu tai satutan muita, onko se pelkästään paha asia vai voiko se johtaa hyväänkin?
Onko ihmisellä, joka tulee minua kadulla vastaan, niin paha olla, että hän purkaa pahaa oloaan minuun? Tai jollain läheiselläni? Kestääkö tämä maailma ja yhteiskunta kaikkea, mitä ihmiset siltä vaativat, vai hajoaako se?
Pelko on hyödyllinen tunne. Se pitää meidät hengissä, kun peloissamme vältämme vaarallisia tilanteita. Ilman heijastinta en pimeässä astu auton eteen suojatielläkään.
Pelon tunne on hiukan epämiellyttävä. Sitä voi paeta arkuuteen ja turvallisuuden hakemiseen ulkoisista asioista kuten omaisuudesta ja turvalukoista. Tai päinvastoin voimme joskus uhkarohkeasti hakeutua juuri kaikista pelottavimpiin tilanteisiin, tai lyödä kaiken leikiksi pelleilemällä. Pyrimme ohittamaan pelon, vaikka sillä olisi meille tärkeää asiaa.
Ihmiseksi syntynyt Jumala pelkäsi Getsemanessa sitä kipua, jonka joutuisi kohtaamaan, ja kuolemaa. Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän jatkoi matkaansa rauhassa kohti sitä, mitä tulossa oli.
Kolumni Kaarina-lehteen 8.2.2012
tiistai 31. tammikuuta 2012
Mitä vilpittömämpi koetan olla sitä enemmän näen itsessäni vilppiä
Arkkihiippakunnan papiston päivässä piispa Huovinen päätti iltapäivän saarnatyöskentelyt poimimalla ryhmien tärkeistä sanoista kolme. Vilpittömyys, rehellisyys ja aitous ovat hänestä saarnaajalle vaikeimpia asioita, me kun näemme nämä ominaisuudet itsessämme muttemme muissa. Niitten kanssa joutuu käymään rajaa pappina, kirkon oppiin sitoutuneena.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Vai kuka minua silittää?
On kesäkuun puoliväli ja kesäloma. Olen ensimmäistä kertaa autoilemassa yksin ilman kovin tarkkoja etukäteissuunnitelmia. Kummatkin saaristossa asuvat tutut ovat olleet kotona, olen viipynyt Korppoossa muutaman päivän, osin seurassa, osin yksin. Olen välillä nauttinut sekä keskusteluista että yksinäisyydestä, välillä kärsinyt niistä.
Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.
Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.
Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.
Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.
--
Lisäys klo 23.04
Joku kommentoija oli lukenut tuota edellistä juttua vissiin masturbaatiokuvauksena. Tämä on sellainen, rivien välissä siveästi. Ja samalla vahva kokemus Jumalan läsnäolosta.
Tästä voisi päästä otsikon kysymyksen kautta pohtimaan ihmisen ja Jumalan yhtymystä ja sitä kuka silloin toimii, kun he ovat yhtä. Kun "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Mutta onko sillä jotain merkitystä? Joku toimii, ja niin on hyvä.
Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.
Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.
Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.
Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.
--
Lisäys klo 23.04
Joku kommentoija oli lukenut tuota edellistä juttua vissiin masturbaatiokuvauksena. Tämä on sellainen, rivien välissä siveästi. Ja samalla vahva kokemus Jumalan läsnäolosta.
Tästä voisi päästä otsikon kysymyksen kautta pohtimaan ihmisen ja Jumalan yhtymystä ja sitä kuka silloin toimii, kun he ovat yhtä. Kun "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Mutta onko sillä jotain merkitystä? Joku toimii, ja niin on hyvä.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ilon raskas taakka
Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli vahva hengellinen työnäky. Halusin saada naispappeuden vastustajat ymmärtämään, että Jumala on tärkeämpi kuin Raamattu ja rakkaus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen.
Eihän siitä muuta tullut kuin minusta seitsemän vuoden taistelujen jälkeen eronnut ja lastensa luota poismuuttanut naispappi, joka vältteli sielunhoitotilanteita.
Kolmekymmentäviisi vuotta sitten isosena oltuani kerroin papille, että haluaisin lukea teologiaa. Hän sanoi, että minulle riittäisi kyllä, jos lukisin jotain muuta, ja ottaisin teologian sivuaineeksi.
Vuosi sitten psykologinen testi todisti, että ihmisten kanssa työskentely vie minulta niin paljon voimia, että minun kannattaisi ainakin puolet työajasta tehdä jotakin muuta.
Nyt minulla on taas vahva hengellinen työnäky, vaikken aikonut sellaiseen sortua enää koskaan. Viime kesän juhannusjuhlassa puhuin siitä, kuinka Jumalan voi kohdata yksinäisyydessä ja omissa tunteissa. Puhetta kehuttiin niin paljon että ahdistuin viikoksi. Lopulta tajusin että siinä se nyt oli. Minun tehtäväni tässä maailmassa.
Ihana työyhteisöni on sallinut minun järjestellä työni mieleisekseni. Viiden vuoden aikainen haaveeni on toteutunut. Olen saanut Kaarinamessut, joita pidetään kerran kuussa, vastuulleni, ja vapaat kädet toteuttaa niitä yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Lapsityönsihteeri ideoi minulle isoset yhteistyökumppaneiksi, ja nuorisopastori koettaa toimia tulkkina heidän ja minun välilläni.
Sunnuntaina meillä oli vapaaehtoisten juhla, jonka jälkimmäisenä osana oli Kaarinamessu. Sain siis liki sata vapaaehtoista ja suuren osan työtovereitani ja joitain kymmeniä muita seurakunnaksi.
Johdattelen messua eteenpäin rukoushelminauhan avulla, joita viime vuodet on tehty rippikouluissamme ja tänä syksynä aikuistenkin raamattupiirissä. Käyn messun aikana kaikki helmet läpi; nauha toimii messun runkona ja kaavana. Olen nimennyt lapsityönsihteerin hommaamalle rukoushelmialttarille helmet tunnesanoilla. Isosista yksi on kuvannut teemakuvia helmistä heijastettaviksi seinälle ja toinen huovuttanut jättihelmet käytettäväkseni.
Johdattelin messua nyt kolmannen kerran ja mielessäni häivähti puhuessani pelko, että alan toistaa itseäni puuduttavasti. Puhuin varmaan liikaa ja vaikeita. Samassa olinkin taas jo tässä ja nyt, kuvaamassa millaista pelko on.
Herään yhä aamuyöstä hyrisemään tyytyväisyydestä, vaikken oikein tiedäkään, mitä työkaverit messusta ajattelivat.
Minun tehtäväni on tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat.
Eihän siitä muuta tullut kuin minusta seitsemän vuoden taistelujen jälkeen eronnut ja lastensa luota poismuuttanut naispappi, joka vältteli sielunhoitotilanteita.
Kolmekymmentäviisi vuotta sitten isosena oltuani kerroin papille, että haluaisin lukea teologiaa. Hän sanoi, että minulle riittäisi kyllä, jos lukisin jotain muuta, ja ottaisin teologian sivuaineeksi.
Vuosi sitten psykologinen testi todisti, että ihmisten kanssa työskentely vie minulta niin paljon voimia, että minun kannattaisi ainakin puolet työajasta tehdä jotakin muuta.
Nyt minulla on taas vahva hengellinen työnäky, vaikken aikonut sellaiseen sortua enää koskaan. Viime kesän juhannusjuhlassa puhuin siitä, kuinka Jumalan voi kohdata yksinäisyydessä ja omissa tunteissa. Puhetta kehuttiin niin paljon että ahdistuin viikoksi. Lopulta tajusin että siinä se nyt oli. Minun tehtäväni tässä maailmassa.
Ihana työyhteisöni on sallinut minun järjestellä työni mieleisekseni. Viiden vuoden aikainen haaveeni on toteutunut. Olen saanut Kaarinamessut, joita pidetään kerran kuussa, vastuulleni, ja vapaat kädet toteuttaa niitä yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Lapsityönsihteeri ideoi minulle isoset yhteistyökumppaneiksi, ja nuorisopastori koettaa toimia tulkkina heidän ja minun välilläni.
Sunnuntaina meillä oli vapaaehtoisten juhla, jonka jälkimmäisenä osana oli Kaarinamessu. Sain siis liki sata vapaaehtoista ja suuren osan työtovereitani ja joitain kymmeniä muita seurakunnaksi.
Johdattelen messua eteenpäin rukoushelminauhan avulla, joita viime vuodet on tehty rippikouluissamme ja tänä syksynä aikuistenkin raamattupiirissä. Käyn messun aikana kaikki helmet läpi; nauha toimii messun runkona ja kaavana. Olen nimennyt lapsityönsihteerin hommaamalle rukoushelmialttarille helmet tunnesanoilla. Isosista yksi on kuvannut teemakuvia helmistä heijastettaviksi seinälle ja toinen huovuttanut jättihelmet käytettäväkseni.
Johdattelin messua nyt kolmannen kerran ja mielessäni häivähti puhuessani pelko, että alan toistaa itseäni puuduttavasti. Puhuin varmaan liikaa ja vaikeita. Samassa olinkin taas jo tässä ja nyt, kuvaamassa millaista pelko on.
Herään yhä aamuyöstä hyrisemään tyytyväisyydestä, vaikken oikein tiedäkään, mitä työkaverit messusta ajattelivat.
Minun tehtäväni on tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat.
lauantai 21. tammikuuta 2012
Silitän itseäni
Eilen vaihdoin blogini nimen. Tähän asti tämä on ollut "Mitä huomasinkaan, havaintoja sisältä ja ulkoa".
Nimeen on sisältynyt toive tulla huomatuksi itsekin.
Keskiviikkona menetin taas kerran uskoni ihmisiin, ja sain sen takaisin toisenlaisena.
Tapasin silloin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen ja tulin kertoneeksi, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja kiukkuiseksi.
Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.
Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.
Vaikenin itse eräille.
Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.
Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.
Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu -
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).
Risto Ahti
Tajusin taas, ettei minun kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut vaikenisivatkin.
Vaikenevat puhuvat taas joskus.
Kirjoitan edelleenkin asioista, jotka kiinnittävät huomioni, ja jotka haluavat tulla kerrotuiksi.
Kirjoitan kertomisen ilosta tai pakosta, kirjoitan, vaikkei kukaan huomaisi.
Kirjoittamalla pidän huolta itsestäni, paijaan itseäni, näen itseni, reagoin itseeni.
En tiedä, onko sana "itse" oikea tässä yhteydessä. Puhun jostain, mikä on sisimmässäni ja yhteydessä kaikkeen muuhunkin - todellisuuteen, rakkauteen - roolien ja määritelmien takana, ja haluaa tulla ilmi.
Väitetään, että kaikkein henkilökohtaisin on myös kaikkein yhteisintä.
Välillä silitän myös silitysraudalla, litistän yksitasoiseksi ja kärjistän.
Olen vuosi sitten saanut valmiiksi tekstikoosteen nimeltä Silitän katajaa.
--
Lisäys klo 21.23
Tuo kuulemma kuulostaa kauhean pelottavalta. Selitän itseäni:
Meillä oli keskiviikkona psykologin vetämää työyhteisökoulutusta, jossa oli tarkoitus sopia työyhteisön pelisäännöistä, nyt oli toinen tapaaminen. Edellisellä kerralla oli käsitelty niin vaikeita asioita, että jännitin tilannetta. Työskentely alkoi fiilisten ja odotusten vaihtamisella parin kanssa, ja ne kyseltiin sitten jokaiselta. Halusin olla avoin, kun sellaista kerran oli yhdessä sovittu tavoiteltavan, vaikka jouduinkin puhumaan enemmän itsestäni kuin työyhteisön yhteisistä asioista.
Olen joulusta asti paininut lisääntyvän ahdistuksen kanssa. Pohja tuli vastaan tuon koulutuksen jälkeen ja aloin taas ilostua. Koin oivaltaneeni jotain merkittävää siinä, etten voi rakentaa hyvinvointiani sen varaan, huomioivatko muut minut vai eivät. En kaipaa juuri nyt ketään sen lähemmäs kuin parhaillaan ovat. Ihmiset ovat minulle tärkeitä satunnaisissa kohtaamisissamme. Silti olen olemassa silloinkin, kun emme kohtaa.
Nimeen on sisältynyt toive tulla huomatuksi itsekin.
Keskiviikkona menetin taas kerran uskoni ihmisiin, ja sain sen takaisin toisenlaisena.
Tapasin silloin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen ja tulin kertoneeksi, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja kiukkuiseksi.
Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.
Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.
Vaikenin itse eräille.
Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.
Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.
Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu -
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).
Risto Ahti
Tajusin taas, ettei minun kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut vaikenisivatkin.
Vaikenevat puhuvat taas joskus.
Kirjoitan edelleenkin asioista, jotka kiinnittävät huomioni, ja jotka haluavat tulla kerrotuiksi.
Kirjoitan kertomisen ilosta tai pakosta, kirjoitan, vaikkei kukaan huomaisi.
Kirjoittamalla pidän huolta itsestäni, paijaan itseäni, näen itseni, reagoin itseeni.
En tiedä, onko sana "itse" oikea tässä yhteydessä. Puhun jostain, mikä on sisimmässäni ja yhteydessä kaikkeen muuhunkin - todellisuuteen, rakkauteen - roolien ja määritelmien takana, ja haluaa tulla ilmi.
Väitetään, että kaikkein henkilökohtaisin on myös kaikkein yhteisintä.
Välillä silitän myös silitysraudalla, litistän yksitasoiseksi ja kärjistän.
Olen vuosi sitten saanut valmiiksi tekstikoosteen nimeltä Silitän katajaa.
--
Lisäys klo 21.23
Tuo kuulemma kuulostaa kauhean pelottavalta. Selitän itseäni:
Meillä oli keskiviikkona psykologin vetämää työyhteisökoulutusta, jossa oli tarkoitus sopia työyhteisön pelisäännöistä, nyt oli toinen tapaaminen. Edellisellä kerralla oli käsitelty niin vaikeita asioita, että jännitin tilannetta. Työskentely alkoi fiilisten ja odotusten vaihtamisella parin kanssa, ja ne kyseltiin sitten jokaiselta. Halusin olla avoin, kun sellaista kerran oli yhdessä sovittu tavoiteltavan, vaikka jouduinkin puhumaan enemmän itsestäni kuin työyhteisön yhteisistä asioista.
Olen joulusta asti paininut lisääntyvän ahdistuksen kanssa. Pohja tuli vastaan tuon koulutuksen jälkeen ja aloin taas ilostua. Koin oivaltaneeni jotain merkittävää siinä, etten voi rakentaa hyvinvointiani sen varaan, huomioivatko muut minut vai eivät. En kaipaa juuri nyt ketään sen lähemmäs kuin parhaillaan ovat. Ihmiset ovat minulle tärkeitä satunnaisissa kohtaamisissamme. Silti olen olemassa silloinkin, kun emme kohtaa.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Totuus tekee vapaaksi
Lauantai-iltana kello kymmeneltä seison ravintola Koulun vessakopissa enkä avaa ovea. Olen juuri juonut rommitotin typötyhjässä jazzklubissa ja katsellut lehdettömien puiden kuvia sen seinillä. Päässä tuntuu siltä, etten halua lisää juomista. Onko minusta ylipäätään yöelämään, lähtisinkö kotiin. Kotona olen ollut kolme viikkoa toipumassa leikkauksesta. Kaverit, äiti ja lapset ovat huolehtineet ja pitäneet seuraa. Silti olen tajunnut yksinäisyyteni ja kokeillut eri tapoja sen murtamiseen. Täällä on ihmisiä, mutta onko minusta heitä tapaamaan. Tarvitsenko ihmisiä, jos Jumala on kaikki mitä tarvitsen. Olenko edes kiinnostunut muista ihmisistä.
Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.
Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan viihtyä. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda mitään. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.
Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.
Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan viihtyä. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda mitään. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.
maanantai 2. tammikuuta 2012
Mudassa rypemisestä
Vertailimme ystäväni kanssa masennuksiamme. Kummallakin niihin liittyy hylkäämisen ja tarpeettomuuden tunne. Alamaissa ollessani tunnen etten kelpaa kenellekään enkä mihinkään.
Juliana Norwichlaisen huikeimmassa näyssä Herra katselee rakastavasti mutalammikkoon kaatunutta palvelijaansa. Palvelija ei pysty kääntämään päätään niin että näkisi tuon katseen.
Herra ei Julianan näyissä katso koskaan tuomitsevasti. Tuomio nousee aina ihmisestä itsestään.
Juliana Norwichlaisen huikeimmassa näyssä Herra katselee rakastavasti mutalammikkoon kaatunutta palvelijaansa. Palvelija ei pysty kääntämään päätään niin että näkisi tuon katseen.
Herra ei Julianan näyissä katso koskaan tuomitsevasti. Tuomio nousee aina ihmisestä itsestään.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Vaihtoehtoisia tarinoita
Blogini suosituin kirjoitus lienee Intohimoni, mutta syy ei ole otsakkeen, vaan sen että mainitsen siinä nimeltä Paavalin synodin johtohahmoja vuosien takaa, joita hakukoneet löytävät. Sain hiljattain sähköpostiini lukijalta kehotuksen luottaa Jumalaan, ja aatonaattona Anonyymi kommentoi kirjoituksen lausetta "Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa": Kuinka paljon eri osapuolten tuskaa ja kärsimystä täytyy kätkeytyä tuon kevyesti heitetyn tokaisun taakse.
Tokaisuni ei tietenkään ole koko totuus, enkä tiedä, miten tuskaa ja kärsimystä mitataan, tai pitäisikö edes pyrkiä siihen, ettei kukaan sellaisia kokisi, tai mitä Anonyymi haluaa sanoa. Mutta olen taas miettinyt eroamme. Pitkään puhuin erostani, koska minä siinä olin tahtova osapuoli. Mutta kaksihan meitä siinä erosi, vähintään.
Nyt seuraavassa polvessa tehdään eroa parin avioliittovuoden jälkeen. Mieleen on noussut kuva itsestäni parin avioliittovuoden jälkeen. Seison teologisen tiedekunnan ulko-ovella portaiden ylätasanteella ja pohdin miespuoliselle kaverillemme, pitäisikö minun kertoa miehelleni, mitä toivon hänen tulevan uransa suhteen. Saan neuvon vaieta, ja noudatan sitä. Annan miehelleni vapauden päättää itse. Luovun tahtomasta mitään hänen suhteensa. Luulen sulautuvani ja sopeutuvani, olevani yhtä hänen kanssaan.
Hän valitsee toisin kuin minä olisin toivonut.
Syksyllä kun muistikuva nousi mieleeni, ajattelin, että ei olisi ollut sen parempi vaihtoehto koettaa vaikuttaa hänen päätökseensä. (Hän valitsi tutkimustyön, josta en jaksanut olla kiinnostunut ja joka vei paljon aikaa, ihmisten parissa tehtävän työn rinnalle.) Täytyihän hänen saada päättää asia itse.
Viimeksi muuttaessani olin vähällä heittää vanhat kirjeeni pois, mutta mies vastasi kysymykseeni, että halusi siinä tapauksessa omansa itselleen. Nyt olen sairauslomalla myoomien ja kohdun poiston jäljiltä. Aikani kuluksi selasin läpi kirjelaatikkoni ja poimin sieltä miehen kirjeet joulupakettiin.
Minulla on ollut monta kirjeenvaihtokaveria vuosien mittaan ja varsinkin kouluaikana. Olen selvitellyt sekavia ajatuksiani kirjoittamalla, ja saanut vastalahjaksi muitten sekavia ajatuksia, tai kohteliaita kuulumisia. Olen saanut kurkistaa monen sisimpään, mutta en ole löytänyt ketään, joka minua ymmärtäisi hetkistä kauemmin.
Kirjeitä silmäiltyäni katselin itseäni teologisen portailla uusin silmin. Minultahan puuttui siinä rohkeutta kuunnella itseäni ja omaa viisauttani. Kuvittelin varmaankin, että jos kertoisin, millaiseen työhön mieluiten näkisin mieheni keskittyvän eli millaisesta työstä ja työkuulumisista jaksaisin olla kiinnostunut, mieheni toimisi toiveeni mukaisesti, enkä ollut valmis ottamaan siitä vastuuta.
Nyt kuvittelen että jos olisimme olleet erillisiä ihmisiä, olisin voinut kertoa miten tilanteemme koin ja näin ja jättää hänen ratkaistavakseen, mitkä johtopäätökset hän siitä vetäisi. Olisimme kantaneet kumpikin vastuun omista ajatuksistamme ja ratkaisuistamme.
Tapanina puoliltapäivin kuoli vanha setäni, jota kesällä huomasin rakastavani. Siinäkin oli ihminen, jonka kanssa hetkittäin koin yhteisymmärrystä, taiteesta puhuessamme.
Rakkauden tunteen tunnistaminen oli tuskallista. Voisiko hänen vaimonsa tuntea mustasukkaisuutta sukulaistyttöä kohtaan? Ja olisiko minun pitänyt taipua vanhan sedän epäsuoraan vetoomukseen, että selvittäisin hänen puolestaan hankalan tilanteen ja kertoisin hänen maalaamansa muotokuvan mallille, että hän haluaisi tulla taulun paljastustilaisuuteen, vaikka oli muuta väittänyt? Vetosiko hän minuun oikeasti vai tulkitsinko vain? Olisinko periaatteessa voinut ottaa vastaan kuulemani rupeamatta miettimään, mitä minä voisin tehdä tilanteen hyväksi? Olisinko saattanut sen sijaan pysähtyä pohtimaan hänen kanssaan, mitä hän itse voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi?
En käynyt katsomassa keskeneräistä taulua hänen ateljeessaan, koska työ jumitti juuri silloin. Syksyllä koetin hankkia taulun mallilta lupaa käydä katsomassa sitä puolijulkisessa tilassa, mutten saanut. Lupaa tärkeämpää minulle olikin kannella hänelle sedän todelliset halut edes jälkikäteen. (Jos nekään olivat todellisia hetkeä kauempaa.) "Ajattelin että haluaisit tietää." Hän ei enää vastannut minulle.
Näen Jeesuksen kaltaisenani niin kuin ehkä jokainen muukin. Juliana Norwichlainen näkee "Jumalan rakkauden ilmestyksessä" Jeesuksen äitinämme kolmella tavalla:
Jeesus on oikea äitimme ensiksikin luonnostaan, sillä hänestä on olemisemme lähtöisin. Hän varjelee meitä ja huolehtii meistä rakastavasti ja suloisesti. Kukaan ei ole pystynyt täysin toteuttamaan äidin tehtäviä, paitsi Jeesus yksin. Hän ruokkii meitä itsellään. Hän on se maaperä, josta kasvamme ja johonka olemme juurtuneet.
Hän on äitimme toiseksi myös armon kautta, sillä hän on ottanut päälleen aistisuutemme. Armossaan hän uudistaa ja parantaa meitä. Sielu on ylevin, jaloin ja kunnioitettavin silloin, kun se on alhaisin, nöyrin ja vaatimattomin ja tarvitsee siis sääliä ja laupeutta. Jos emme lankeaisi, emme tajuaisi, miten heikkoja ja viheliäisiä olemme itsessämme emmekä saattaisi tuntea Jumalan rakkautta koko täyteydessään. Armosta voimme ammentaa nöyryyttä, vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja sääliä sekä vihaa syntiä ja pahuutta kohtaan.
Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta hän kolmanneksi yhdistää meidät omaan sisimpään olemukseemme. Näin äitiys toteutuu toiminnan kautta ja levittäytyy kaikkialle. Herra asuu kirkossaan ja sielussamme. Sieltä löydämme kaiken, uskon ja ymmärryksen kautta tässä elämässä ja tämän jälkeen. Mutta yhdenkään ihmisen ei pidä katsoa tämän tarkoittavan henkilökohtaisesti itseään, sillä tässä puhutaan yleisellä tasolla ja viitataan Kristukseen.
Luonnostani olen olemassa. Minussa on elämänhalua ja jonkinlaista viisauttakin hiukan, aistin ympäristöäni. Minulla on potentiaalia hyvään.
Minulla on taipumus sössiä tilanteita. Sählätä ja sotkea. Pelätä ja lamaantua, erehtyä ja pettyä. Kuunnella muitten ohjeita sisimpäni sijasta. Paeta ja vaieta ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään siitä mitä sanon tai teen. Se nolottaa ja se ilahduttaa. Pitää toisten kaltaisena. Opettaa armahtamaan. Ei ollut pakko jatkaa avioliittoa, jossa voi vuosikausia huonosti.
Oma ego nujerrettuna saattaisi oppia vielä ihmettelemään asioita ääneen - ja tulla toimineeksi.
Tokaisuni ei tietenkään ole koko totuus, enkä tiedä, miten tuskaa ja kärsimystä mitataan, tai pitäisikö edes pyrkiä siihen, ettei kukaan sellaisia kokisi, tai mitä Anonyymi haluaa sanoa. Mutta olen taas miettinyt eroamme. Pitkään puhuin erostani, koska minä siinä olin tahtova osapuoli. Mutta kaksihan meitä siinä erosi, vähintään.
Nyt seuraavassa polvessa tehdään eroa parin avioliittovuoden jälkeen. Mieleen on noussut kuva itsestäni parin avioliittovuoden jälkeen. Seison teologisen tiedekunnan ulko-ovella portaiden ylätasanteella ja pohdin miespuoliselle kaverillemme, pitäisikö minun kertoa miehelleni, mitä toivon hänen tulevan uransa suhteen. Saan neuvon vaieta, ja noudatan sitä. Annan miehelleni vapauden päättää itse. Luovun tahtomasta mitään hänen suhteensa. Luulen sulautuvani ja sopeutuvani, olevani yhtä hänen kanssaan.
Hän valitsee toisin kuin minä olisin toivonut.
Syksyllä kun muistikuva nousi mieleeni, ajattelin, että ei olisi ollut sen parempi vaihtoehto koettaa vaikuttaa hänen päätökseensä. (Hän valitsi tutkimustyön, josta en jaksanut olla kiinnostunut ja joka vei paljon aikaa, ihmisten parissa tehtävän työn rinnalle.) Täytyihän hänen saada päättää asia itse.
Viimeksi muuttaessani olin vähällä heittää vanhat kirjeeni pois, mutta mies vastasi kysymykseeni, että halusi siinä tapauksessa omansa itselleen. Nyt olen sairauslomalla myoomien ja kohdun poiston jäljiltä. Aikani kuluksi selasin läpi kirjelaatikkoni ja poimin sieltä miehen kirjeet joulupakettiin.
Minulla on ollut monta kirjeenvaihtokaveria vuosien mittaan ja varsinkin kouluaikana. Olen selvitellyt sekavia ajatuksiani kirjoittamalla, ja saanut vastalahjaksi muitten sekavia ajatuksia, tai kohteliaita kuulumisia. Olen saanut kurkistaa monen sisimpään, mutta en ole löytänyt ketään, joka minua ymmärtäisi hetkistä kauemmin.
Kirjeitä silmäiltyäni katselin itseäni teologisen portailla uusin silmin. Minultahan puuttui siinä rohkeutta kuunnella itseäni ja omaa viisauttani. Kuvittelin varmaankin, että jos kertoisin, millaiseen työhön mieluiten näkisin mieheni keskittyvän eli millaisesta työstä ja työkuulumisista jaksaisin olla kiinnostunut, mieheni toimisi toiveeni mukaisesti, enkä ollut valmis ottamaan siitä vastuuta.
Nyt kuvittelen että jos olisimme olleet erillisiä ihmisiä, olisin voinut kertoa miten tilanteemme koin ja näin ja jättää hänen ratkaistavakseen, mitkä johtopäätökset hän siitä vetäisi. Olisimme kantaneet kumpikin vastuun omista ajatuksistamme ja ratkaisuistamme.
Tapanina puoliltapäivin kuoli vanha setäni, jota kesällä huomasin rakastavani. Siinäkin oli ihminen, jonka kanssa hetkittäin koin yhteisymmärrystä, taiteesta puhuessamme.
Rakkauden tunteen tunnistaminen oli tuskallista. Voisiko hänen vaimonsa tuntea mustasukkaisuutta sukulaistyttöä kohtaan? Ja olisiko minun pitänyt taipua vanhan sedän epäsuoraan vetoomukseen, että selvittäisin hänen puolestaan hankalan tilanteen ja kertoisin hänen maalaamansa muotokuvan mallille, että hän haluaisi tulla taulun paljastustilaisuuteen, vaikka oli muuta väittänyt? Vetosiko hän minuun oikeasti vai tulkitsinko vain? Olisinko periaatteessa voinut ottaa vastaan kuulemani rupeamatta miettimään, mitä minä voisin tehdä tilanteen hyväksi? Olisinko saattanut sen sijaan pysähtyä pohtimaan hänen kanssaan, mitä hän itse voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi?
En käynyt katsomassa keskeneräistä taulua hänen ateljeessaan, koska työ jumitti juuri silloin. Syksyllä koetin hankkia taulun mallilta lupaa käydä katsomassa sitä puolijulkisessa tilassa, mutten saanut. Lupaa tärkeämpää minulle olikin kannella hänelle sedän todelliset halut edes jälkikäteen. (Jos nekään olivat todellisia hetkeä kauempaa.) "Ajattelin että haluaisit tietää." Hän ei enää vastannut minulle.
Näen Jeesuksen kaltaisenani niin kuin ehkä jokainen muukin. Juliana Norwichlainen näkee "Jumalan rakkauden ilmestyksessä" Jeesuksen äitinämme kolmella tavalla:
Jeesus on oikea äitimme ensiksikin luonnostaan, sillä hänestä on olemisemme lähtöisin. Hän varjelee meitä ja huolehtii meistä rakastavasti ja suloisesti. Kukaan ei ole pystynyt täysin toteuttamaan äidin tehtäviä, paitsi Jeesus yksin. Hän ruokkii meitä itsellään. Hän on se maaperä, josta kasvamme ja johonka olemme juurtuneet.
Hän on äitimme toiseksi myös armon kautta, sillä hän on ottanut päälleen aistisuutemme. Armossaan hän uudistaa ja parantaa meitä. Sielu on ylevin, jaloin ja kunnioitettavin silloin, kun se on alhaisin, nöyrin ja vaatimattomin ja tarvitsee siis sääliä ja laupeutta. Jos emme lankeaisi, emme tajuaisi, miten heikkoja ja viheliäisiä olemme itsessämme emmekä saattaisi tuntea Jumalan rakkautta koko täyteydessään. Armosta voimme ammentaa nöyryyttä, vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja sääliä sekä vihaa syntiä ja pahuutta kohtaan.
Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta hän kolmanneksi yhdistää meidät omaan sisimpään olemukseemme. Näin äitiys toteutuu toiminnan kautta ja levittäytyy kaikkialle. Herra asuu kirkossaan ja sielussamme. Sieltä löydämme kaiken, uskon ja ymmärryksen kautta tässä elämässä ja tämän jälkeen. Mutta yhdenkään ihmisen ei pidä katsoa tämän tarkoittavan henkilökohtaisesti itseään, sillä tässä puhutaan yleisellä tasolla ja viitataan Kristukseen.
Luonnostani olen olemassa. Minussa on elämänhalua ja jonkinlaista viisauttakin hiukan, aistin ympäristöäni. Minulla on potentiaalia hyvään.
Minulla on taipumus sössiä tilanteita. Sählätä ja sotkea. Pelätä ja lamaantua, erehtyä ja pettyä. Kuunnella muitten ohjeita sisimpäni sijasta. Paeta ja vaieta ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään siitä mitä sanon tai teen. Se nolottaa ja se ilahduttaa. Pitää toisten kaltaisena. Opettaa armahtamaan. Ei ollut pakko jatkaa avioliittoa, jossa voi vuosikausia huonosti.
Oma ego nujerrettuna saattaisi oppia vielä ihmettelemään asioita ääneen - ja tulla toimineeksi.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Jeesus ja tunteet
Kolmikymppisenä Jeesus sai tarpeekseen entisestä elämästään. Täynnä uutta innostusta hän vaati Johannesta kastamaan itsensä muutoksen merkiksi. Hänen seistessään joessa kyyhkynen laskeutui taivaasta hänen päälleen. Ääni vakuutti hänen olevan Rakas Poika.
Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?
Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.
Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.
Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat. Olipas tämä nyt mainiota!
Näin myös hänen kotikylässään siihen asti, kunnes Jeesus rupesi hankalaksi. Hän alkoi laittaa ihmisille sanoja suuhun ja moittia heitä siitä, mitä he kohta sanoisivat. Ja sanoi vielä, ettei tekisi ihmeellisiä tekojaan kotikonnuillaan. Otti etäisyyttä. Veti rajaa. Pelkäsi ehkä että tulisi hylätyksi ja hylkäsi siksi itse.
Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.
Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.
Tähän tapaan Luukas kertoo ajoista, jolloin Jeesuksesta alettiin laajemmin puhua. Johannes puolestaan kertoo kaiken alkaneen häissä Kaanaassa. Siellä Jeesus ja Maria ottivat vähän mittaa toisistaan. Maria huomasi viinin loppuneen ja katsoi Jeesuksen voivan tehdä asialle jotakin. Jeesus torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”
Maria ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja Jeesus toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.
Johannes kertoo Jeesuksen seuraavaksi riehuneen temppelissä: Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi kaikki kauppiaat temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.
Hänet olemme pukeneet päällemme kasteessa, hänen kanssaan olemme yhtä.
Suunniltaan kokemastaan Jeesus vetäytyi yksin aavikolle. Vailla suuntaa hän kuljeskeli sinne tänne. Ruoka ei maistunut, eikä juoma. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Mitä tulisi tapahtumaan? Mihin henki häntä vielä veisi?
Halusiko hän mukavuutta, muuttaisiko kiven leiväksi nyt kun vihdoin tuli nälkä? Mukautuisiko hän muitten tahtoon, kumartaisiko heille valtaa saadakseen? Ottaisiko riskin ja heittäytyisi vaaraan? Ei, ei hän sellaiseen tuntenut sisäistä vetoa, ei kuitenkaan pohjimmiltaan.
Ei, vaan hän tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Sen hän halusi elää todeksi, siitä puhua muillekin.
Hän suuntasi Galileaan, kierteli eri kaupunkien synagogissa ja julisti, että ennustukset täyttyivät nyt. Jumalan valtakunta oli tässä ja nyt, hän oli se mitä oli odotettu. Ihmiset uskoivat ja kohisivat. Olipas tämä nyt mainiota!
Näin myös hänen kotikylässään siihen asti, kunnes Jeesus rupesi hankalaksi. Hän alkoi laittaa ihmisille sanoja suuhun ja moittia heitä siitä, mitä he kohta sanoisivat. Ja sanoi vielä, ettei tekisi ihmeellisiä tekojaan kotikonnuillaan. Otti etäisyyttä. Veti rajaa. Pelkäsi ehkä että tulisi hylätyksi ja hylkäsi siksi itse.
Ja kas, ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.
Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.
Tähän tapaan Luukas kertoo ajoista, jolloin Jeesuksesta alettiin laajemmin puhua. Johannes puolestaan kertoo kaiken alkaneen häissä Kaanaassa. Siellä Jeesus ja Maria ottivat vähän mittaa toisistaan. Maria huomasi viinin loppuneen ja katsoi Jeesuksen voivan tehdä asialle jotakin. Jeesus torjui hänet kiusaantuneena: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.”
Maria ei kuunnellut lastaan, vaan käski palvelijoita toimimaan pojan ohjeiden mukaan. Ja Jeesus toimi vielä äidilleen mieliksi ja hommasi lisää viiniä.
Johannes kertoo Jeesuksen seuraavaksi riehuneen temppelissä: Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi kaikki kauppiaat temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.
Hänet olemme pukeneet päällemme kasteessa, hänen kanssaan olemme yhtä.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Joulun tunteet
Joulu lupaa meille iloa ja rauhaa. Kaikelle kansalle kerrotaan suuri ilo. Julistetaan rauhaa ihmisille, joita Jumala rakastaa.
Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.
Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.
Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.
Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?
Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.
Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?
Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.
Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.
Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.
Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.
Kolumni Kaarina-lehteen 7.12.2011
Tuo valo tulee keskelle pimeyttä. Halveksitussa yötyössä oleville sanotaan, ettei heidän tarvitse pelätä; samoin kihlaparille, jolle on syntymässä heidän liittonsa ulkopuolinen lapsi.
Tuo valo myös aiheuttaa pimeyttä, kateutta ja vihaa, pelkoa syrjäyttämisestä. Vastasyntynyt halutaan tappaa, hän joutuu pakenemaan.
Adventin aika on varattu itsetutkistelulle. En voi ottaa vastaan iloa ja rauhaa, ellen suostu ottamaan vastaan myös muita tunteitani.
Tunteet ovat pelottavia, niissä on hurjasti voimaa. Niitten vallassa ihminen toimii harkitsemattomasti, kuuntelematta järjen ääntä, lapsen tavoin. Mitä muut sellaisesta ajattelevat?
Tunteet syntyvät nopeasti, ennen ajatusta. Ne nousevat jostain syvältä, kehomme muistista. Ne kertovat, mikä juuri minulle on hyvää ja mikä pahaa.
Sitä mikä pelottaa on syytäkin pelätä. Tai ainakin on joskus ollut syytä pelätä. Mutta onko enää? Onko kaikki uusi uhka sille, mihin olen tottunut turvaamaan?
Viha varjelee minua suostumasta asioihin, jotka minua uhkaavat. Vihan voimalla pystyn sanomaan ”ei” silloin, kun se on tarpeen. Viha auttaa minua tekemään eron itseni ja muiden ihmisten välille hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. Vihaa kuuntelemalla opin tietämään, mitä tahdon ja mitä en.
Muitten viha minua kohtaan herättää minussa syyllisyyden. Olen saanut toisen puolustautumaan, olen uhannut häntä. Olen hänen kannaltaan tehnyt väärin.
Häpeä on tunteista kipein. En häpeä sitä, mitä olen tehnyt, vaan sitä, mitä olen. Olen kokonaan väärällä tavalla olemassa. Haluan piiloon.
Älä pelkää. Älä tapa äläkä satuta toista. Saat anteeksi. Saat tulla lähelle juuri sellaisena kuin olet. Tunteiden kohtaaminen mahdollistaa itsestä luopumisen. Siitä syntyy ilo ja rauha.
Kolumni Kaarina-lehteen 7.12.2011
maanantai 21. marraskuuta 2011
Vuorovaikutuksia
Tapasin naisen, joka sanoi näkevänsä, että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.
Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon, että olen rakastettu, kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut, että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.
Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä, että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä, ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle, että ovat saaneet töitä.
Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).
Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.
Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Minun ei enää tarvinnut pelätä hänen suuttuvan minulle tai olevan muuten ilkeä. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.
Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.
Kiva kun tulitte, vielä kivempi kun menette, oli äidillä yhteen aikaan tapana sanoa, kun vierailua oli kestänyt ehkä tunnin verran. Tunnistan nykyään saman itsessäni. Ihmisiä on mukava tavata, mutta vielä mukavampi on sen jälkeen saada olla rauhassa.
Kohtaaminen herättää pelon tunteita. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?
Vihan tunteita, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeää, kun en osaa olla niin kuin muut.
Tunteet tarvitsevat aikaa. Yksinäisyys ja pasianssi antavat sitä. Lopulta olen valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni.
Silloin lakkaan vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan iloita asioista, joita elämässäni on. Alan puhua ääneen harminaiheitani, uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.
Ja minusta pulppuaa ilo.
Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon, että olen rakastettu, kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut, että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.
Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä, että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä, ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle, että ovat saaneet töitä.
Nuorempana tunnistin enemmän samankaltaisuutta isässä ja minussa kuin äidissä ja minussa. Harvoin kuitenkaan osasimme toisiamme sanoin lähestyä. Ehkä isän oleminen kaikesta hänen tuskailustaan huolimatta on kantanut minua kaikki vuoteni (ja äidin myös, ja kaikkien joita olen tavannut, isänkin oleminen muitten mukana).
Ehkä emme istuneetkaan isä ja minä joka aamu hiljaa puolen tunnin yhteistä koulu- ja työmatkaa kolmen ja puolen vuoden ajan, vaikken paljon muuta muistakaan. Hän rakensi sittemmin minulle purjeveneen.
Kun kohtasin kuolleen isäni terveyskeskuksessa kolmisen vuotta sitten, suhteemme muuttui radikaalisti. Kaipaukseni parempaan yhteyteen lakkasi. Kaikki esteet sille katosivat. Minun ei enää tarvinnut pelätä hänen suuttuvan minulle tai olevan muuten ilkeä. Kaikki oli lopultakin hyvin. Häneen ei enää sattunut.
Hän olisi halunnut tuhkansa siroteltavaksi mereen. Minä en osannut päästää häntä liukenemaan kokonaan pois. En kestänyt hänen perustelujaan: hän ei äidin mukaan halunnut jättää meille velvollisuutta hoitaa hautaa. Teimme erinäisiä kompromisseja. Nyt voimme käydä sekä hautausmaan tuhkansirottelualueella että eräällä merenrannalla ajattelemassa häntä.
Kiva kun tulitte, vielä kivempi kun menette, oli äidillä yhteen aikaan tapana sanoa, kun vierailua oli kestänyt ehkä tunnin verran. Tunnistan nykyään saman itsessäni. Ihmisiä on mukava tavata, mutta vielä mukavampi on sen jälkeen saada olla rauhassa.
Kohtaaminen herättää pelon tunteita. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?
Vihan tunteita, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeää, kun en osaa olla niin kuin muut.
Tunteet tarvitsevat aikaa. Yksinäisyys ja pasianssi antavat sitä. Lopulta olen valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni.
Silloin lakkaan vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan iloita asioista, joita elämässäni on. Alan puhua ääneen harminaiheitani, uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.
Ja minusta pulppuaa ilo.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)