Minulla on muutamia niin vanhoja ystäviä, että he alkavat kuolla. He ovat niin rohkeita, että myöntävät kuoleman lähestymisen. He ovat uskaltaneet elää, nyt he uskaltavat kuolla. ”Elän mielelläni, mutta on kuoleminenkin jännittävää.”
Elämä on monessa kohdin pelottavaa. Jos sanon, mitä ajattelen, hyväksytäänkö se vai hylätäänkö minut yksinäisyyteen? Jos toimin niin kuin haluaisin, satutanko muita ja suututaanko minuun? Jos minuun sattuu tai satutan muita, onko se pelkästään paha asia vai voiko se johtaa hyväänkin?
Onko ihmisellä, joka tulee minua kadulla vastaan, niin paha olla, että hän purkaa pahaa oloaan minuun? Tai jollain läheiselläni? Kestääkö tämä maailma ja yhteiskunta kaikkea, mitä ihmiset siltä vaativat, vai hajoaako se?
Pelko on hyödyllinen tunne. Se pitää meidät hengissä, kun peloissamme vältämme vaarallisia tilanteita. Ilman heijastinta en pimeässä astu auton eteen suojatielläkään.
Pelon tunne on hiukan epämiellyttävä. Sitä voi paeta arkuuteen ja turvallisuuden hakemiseen ulkoisista asioista kuten omaisuudesta ja turvalukoista. Tai päinvastoin voimme joskus uhkarohkeasti hakeutua juuri kaikista pelottavimpiin tilanteisiin, tai lyödä kaiken leikiksi pelleilemällä. Pyrimme ohittamaan pelon, vaikka sillä olisi meille tärkeää asiaa.
Ihmiseksi syntynyt Jumala pelkäsi Getsemanessa sitä kipua, jonka joutuisi kohtaamaan, ja kuolemaa. Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän jatkoi matkaansa rauhassa kohti sitä, mitä tulossa oli.
Kolumni Kaarina-lehteen 8.2.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti