keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Vaihtoehtoisia tarinoita

Blogini suosituin kirjoitus lienee Intohimoni, mutta syy ei ole otsakkeen, vaan sen että mainitsen siinä nimeltä Paavalin synodin johtohahmoja vuosien takaa, joita hakukoneet löytävät. Sain hiljattain sähköpostiini lukijalta kehotuksen luottaa Jumalaan, ja aatonaattona Anonyymi kommentoi kirjoituksen lausetta "Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa": Kuinka paljon eri osapuolten tuskaa ja kärsimystä täytyy kätkeytyä tuon kevyesti heitetyn tokaisun taakse.

Tokaisuni ei tietenkään ole koko totuus, enkä tiedä, miten tuskaa ja kärsimystä mitataan, tai pitäisikö edes pyrkiä siihen, ettei kukaan sellaisia kokisi, tai mitä Anonyymi haluaa sanoa. Mutta olen taas miettinyt eroamme. Pitkään puhuin erostani, koska minä siinä olin tahtova osapuoli. Mutta kaksihan meitä siinä erosi, vähintään.

Nyt seuraavassa polvessa tehdään eroa parin avioliittovuoden jälkeen. Mieleen on noussut kuva itsestäni parin avioliittovuoden jälkeen. Seison teologisen tiedekunnan ulko-ovella portaiden ylätasanteella ja pohdin miespuoliselle kaverillemme, pitäisikö minun kertoa miehelleni, mitä toivon hänen tulevan uransa suhteen. Saan neuvon vaieta, ja noudatan sitä. Annan miehelleni vapauden päättää itse. Luovun tahtomasta mitään hänen suhteensa. Luulen sulautuvani ja sopeutuvani, olevani yhtä hänen kanssaan.

Hän valitsee toisin kuin minä olisin toivonut.

Syksyllä kun muistikuva nousi mieleeni, ajattelin, että ei olisi ollut sen parempi vaihtoehto koettaa vaikuttaa hänen päätökseensä. (Hän valitsi tutkimustyön, josta en jaksanut olla kiinnostunut ja joka vei paljon aikaa, ihmisten parissa tehtävän työn rinnalle.) Täytyihän hänen saada päättää asia itse.

Viimeksi muuttaessani olin vähällä heittää vanhat kirjeeni pois, mutta mies vastasi kysymykseeni, että halusi siinä tapauksessa omansa itselleen. Nyt olen sairauslomalla myoomien ja kohdun poiston jäljiltä. Aikani kuluksi selasin läpi kirjelaatikkoni ja poimin sieltä miehen kirjeet joulupakettiin.

Minulla on ollut monta kirjeenvaihtokaveria vuosien mittaan ja varsinkin kouluaikana. Olen selvitellyt sekavia ajatuksiani kirjoittamalla, ja saanut vastalahjaksi muitten sekavia ajatuksia, tai kohteliaita kuulumisia. Olen saanut kurkistaa monen sisimpään, mutta en ole löytänyt ketään, joka minua ymmärtäisi hetkistä kauemmin.


Kirjeitä silmäiltyäni katselin itseäni teologisen portailla uusin silmin. Minultahan puuttui siinä rohkeutta kuunnella itseäni ja omaa viisauttani. Kuvittelin varmaankin, että jos kertoisin, millaiseen työhön mieluiten näkisin mieheni keskittyvän eli millaisesta työstä ja työkuulumisista jaksaisin olla kiinnostunut, mieheni toimisi toiveeni mukaisesti, enkä ollut valmis ottamaan siitä vastuuta.

Nyt kuvittelen että jos olisimme olleet erillisiä ihmisiä, olisin voinut kertoa miten tilanteemme koin ja näin ja jättää hänen ratkaistavakseen, mitkä johtopäätökset hän siitä vetäisi. Olisimme kantaneet kumpikin vastuun omista ajatuksistamme ja ratkaisuistamme.


Tapanina puoliltapäivin kuoli vanha setäni, jota kesällä huomasin rakastavani. Siinäkin oli ihminen, jonka kanssa hetkittäin koin yhteisymmärrystä, taiteesta puhuessamme.

Rakkauden tunteen tunnistaminen oli tuskallista. Voisiko hänen vaimonsa tuntea mustasukkaisuutta sukulaistyttöä kohtaan? Ja olisiko minun pitänyt taipua vanhan sedän epäsuoraan vetoomukseen, että selvittäisin hänen puolestaan hankalan tilanteen ja kertoisin hänen maalaamansa muotokuvan mallille, että hän haluaisi tulla taulun paljastustilaisuuteen, vaikka oli muuta väittänyt? Vetosiko hän minuun oikeasti vai tulkitsinko vain? Olisinko periaatteessa voinut ottaa vastaan kuulemani rupeamatta miettimään, mitä minä voisin tehdä tilanteen hyväksi? Olisinko saattanut sen sijaan pysähtyä pohtimaan hänen kanssaan, mitä hän itse voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi?

En käynyt katsomassa keskeneräistä taulua hänen ateljeessaan, koska työ jumitti juuri silloin. Syksyllä koetin hankkia taulun mallilta lupaa käydä katsomassa sitä puolijulkisessa tilassa, mutten saanut. Lupaa tärkeämpää minulle olikin kannella hänelle sedän todelliset halut edes jälkikäteen. (Jos nekään olivat todellisia hetkeä kauempaa.) "Ajattelin että haluaisit tietää." Hän ei enää vastannut minulle.


Näen Jeesuksen kaltaisenani niin kuin ehkä jokainen muukin. Juliana Norwichlainen näkee "Jumalan rakkauden ilmestyksessä" Jeesuksen äitinämme kolmella tavalla:

Jeesus on oikea äitimme ensiksikin luonnostaan, sillä hänestä on olemisemme lähtöisin. Hän varjelee meitä ja huolehtii meistä rakastavasti ja suloisesti. Kukaan ei ole pystynyt täysin toteuttamaan äidin tehtäviä, paitsi Jeesus yksin. Hän ruokkii meitä itsellään. Hän on se maaperä, josta kasvamme ja johonka olemme juurtuneet.

Hän on äitimme toiseksi myös armon kautta, sillä hän on ottanut päälleen aistisuutemme. Armossaan hän uudistaa ja parantaa meitä. Sielu on ylevin, jaloin ja kunnioitettavin silloin, kun se on alhaisin, nöyrin ja vaatimattomin ja tarvitsee siis sääliä ja laupeutta. Jos emme lankeaisi, emme tajuaisi, miten heikkoja ja viheliäisiä olemme itsessämme emmekä saattaisi tuntea Jumalan rakkautta koko täyteydessään. Armosta voimme ammentaa nöyryyttä, vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja sääliä sekä vihaa syntiä ja pahuutta kohtaan.

Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta hän kolmanneksi yhdistää meidät omaan sisimpään olemukseemme. Näin äitiys toteutuu toiminnan kautta ja levittäytyy kaikkialle. Herra asuu kirkossaan ja sielussamme. Sieltä löydämme kaiken, uskon ja ymmärryksen kautta tässä elämässä ja tämän jälkeen. Mutta yhdenkään ihmisen ei pidä katsoa tämän tarkoittavan henkilökohtaisesti itseään, sillä tässä puhutaan yleisellä tasolla ja viitataan Kristukseen.


Luonnostani olen olemassa. Minussa on elämänhalua ja jonkinlaista viisauttakin hiukan, aistin ympäristöäni. Minulla on potentiaalia hyvään.

Minulla on taipumus sössiä tilanteita. Sählätä ja sotkea. Pelätä ja lamaantua, erehtyä ja pettyä. Kuunnella muitten ohjeita sisimpäni sijasta. Paeta ja vaieta ettei kukaan vain pahoittaisi mieltään siitä mitä sanon tai teen. Se nolottaa ja se ilahduttaa. Pitää toisten kaltaisena. Opettaa armahtamaan. Ei ollut pakko jatkaa avioliittoa, jossa voi vuosikausia huonosti.

Oma ego nujerrettuna saattaisi oppia vielä ihmettelemään asioita ääneen - ja tulla toimineeksi.

Ei kommentteja: