Intohimoni

Huomasin, että Risto Ahti on neuvonut minua viisi vuotta sitten käymään nuoruuteni intohimot läpi, jotta voisin hyväksyä epätavallisen voimakkaan suhtautumiseni uskontoon.

Ehkä tosiaan kovin moni ei olisi jättänyt perhettään huomattuaan olevansa eri mieltä uskonnosta puolisonsa kanssa. En vielä kymmenen vuoden jälkeenkään pysty ymmärtämään sitä, että joidenkin täytyy saada vastustaa naispappeutta.


Mikä minua kiehtoi Paavalin synodissa? Raamattu ja tunnustus -liikkeen nimellä kokoontuneet papit olivat vuonna 1976 laatineet julkilausuman Kirkon virka ja naispappeus. Siihen oli koottu perusteet naispappeuden vastustamiselle Jumalan tahdon vastaisena asiana. Kaikki muut perusteluyritykset leimattiin luopumiseksi Jumalan sanasta ja oikeasta tunnustuksesta. Allekirjoittajat sitoutuivat seuraamaan julkilausumassa selostettua käsitystä uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa.

Pari vuotta myöhemmin myös muille kuin papeille tarjottiin mahdollisuutta paperin allekirjoittamiseen ja näin Paavalin synodiin liittymiseen. Meitä lähti Turusta joukko teologianopiskelijoita kokoukseen Paavalin kirkolle Helsinkiin. Minua hurmasi tosissaan oleminen, pappismiesten joukko, joka tiesi, mitä Jumala tahtoi ja miten kirkon pitäisi toimia ja perustelivat sen Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, mikä kuulosti niin luotettavalta kuin vain voi olla. Mitä väliä muiden perusteluilla, kun meillä on nämä. Anssi Simojoen ruskeat silmät ja loistava kielenkäyttö, Jukka Thurénin arvovaltainen huokaus, että Anssi on profeetta, Olavi Rimpiläisen isällinen myhäily ja piippu, muiden Simo Kivirannan teologista tietämystä kohtaan osoittama ihailu, Sakari Korpisen innostus, Miika Vuolan hämmästys siitä, että naispapin kanssa oli ollut miellyttävä keskustella, rahastonhoitaja Elisabet Leinon lempeys.

Ihastukseni synodiin alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun olin hallituksen jäsenenä mukana päättämässä, että niihin jumalanpalveluksiin ei sitten osallistuta, missä lehtorit eli naisteologit saarnaavat tai jakavat ehtoollista. Miten kukaan saattoi olla näin varma Jumalan tahdosta? Ja miten minä voisin olla asioista eri mieltä kuin tosissaan olevat pappismiehet? Ja miten tosissaan olevat pappismiehet saattavat lähettää edustajansa pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen naureskellen, että hän tekee siellä kyllä yhtä pahaa jälkeä kuin norsu posliinikaupassa? Perustuiko kaikki sittenkin keskinäiselle kehumiselle?

Jo aiemmin olin tullut tulevan mieheni mukaan evankeliseen liikkeeseen. Marja Kymäläinen ja Iina Halso ottivat minutkin ystäväkseen heti tavattuamme koululaispäivillä ja aloittivat kirjeenvaihdon kanssani. Evankeliumijuhlilla ja muissa tapahtumissa oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia heidän ja muiden kamujen kanssa.

Evankelisissa puheissa ja saarnoissa minua viehätti perusasioihin keskittyminen. Mitä väliä vaihtuvilla tunteilla, mitä väliä monimutkaisten asioiden pohdiskelulla. Armo oli kaikki kaikessa, tekoja ja tunteita ei tarvittu - taivaaseen oltiin matkalla. Ajan mittaan minua alkoi tosin rassata sama yksinkertaistaminen: armosta pääsemme taivaaseen, mutta maan päällä jouduimme tarkkaamaan tekojamme ja suitsimaan tunteitamme. Marjan sitkeä yhteydenpitokin alkoi myöhemmin tuntua pelkältä suorittamiselta, niin vain kuului tehdä.

Yhdessä kesäisessä keskustelupiirissä Kakskerranjärven rannalla sanoin kerran, etten pystyisi rakastamaan miestäni ilman Jumalaa. Olin sillä hetkellä rento ja kosketuksissa nuoruuteni Jumalaan, jonka koin kaiken kattavana rakkautena. Ihmiset purskahtivat nauramaan, mies muiden mukana.

Nuoruuteni Jumala oli minua vastassa viidennessä A-luokassa Vaasan yhteiskoulussa. Astuin sinne joululoman jälkeen hulluteltuani Raumalla lapsuudenystäviemme Stolttien ja Uljaiden kanssa sillä aikaa, kun äiti ja isä purkivat Helsingistä tullutta muuttokuormaa. Seppo Rokka kääntyi pulpetissaan taaksepäin ja pyysi minua tulemaan Österin leirikeskukseen koululaispäiville parin viikon päästä. Lupasin ja solahdin samantien vilkkaaseen seurakuntaelämään. Torstai-iltaisin kirkko täyttyi nuorten messussa, jonka ohjelman suunnittelimme ja toteutimme. Lisäksi kävin aktivistipiirissä, koulun kristillisessä killassa, teetuvassa ja ties missä. Hauskaa oli ja paljon kavereita ja silti yksinäinen olo: sydämeni on yksinäisempi kuin minä itse.

Edelliskesän rippikoulusta Muoniossa Helsingin kaupunkilähetyksen Kelokairassa muistan päinvastaisen tilanteen. Kokeilin puhuuko minulle kukaan kahteen viikkoon, jos minä en puhu kenellekään. Yksi Merja puhui. En muista tunteneeni itseäni siellä yksinäiseksi.

Olin lähtenyt riparille sillä mielellä, että kuulen siellä yhden papin käsityksen kristinuskosta. Näin siellä satoja dioja Israelista ja kuulin yhden lauseen tunturissa pidetyltä tunnilta: katsokaa ja nähkää että Jumala on. En nähnyt ja tunsin itseni petetyksi. Mutta olimme luonnon keskellä, ja luulen että siksi en ollut yksin.


Nuoruuteni intohimot siis? Johonkin kuuluminen. Koin että perheessä olin vääränlainen, olisi pitänyt olla vilkas ja tomera niin kuin äiti ja sisko. Vaasan seurakuntanuoret vastasivat tarpeeseeni, kunnes ihmiseni lähtivät kuka adventisteihin, kuka mormoneihin tai helluntailaisiin tai omaa hauskaa pitämään. Evankeliset vastasivat myös, sitoivat vaasalaisia tiukempaan syleilyyn, pitivät huolta omistaan niin kauan kuin ulkoisesti oltiin samanmielisiä, ja Marja sen jälkeenkin. Jokin nälkä siellä kuitenkin jäi, jotain enemmän hain Paavalin synodista.

Tosissaan oleminen. Taisin kokea evankelisuuden ontoksi, kun juhlapuheet toistivat samaa taivaaseen pääsemistä armosta, mutta arkiset ongelmat jäivät kunkin itsensä pähkäiltäviksi. Paavalin synodissa tartuttiin rohkeasti käytännölliseen ongelmaan. Kirkko oli tekemässä virhettä hyväksyessään naispappeuden, ja nyt piti tehdä kaikille selväksi, miten asiat oikein olivat ja miten kuuluisi toimia.

Lähdin mukaan talkoisiin. Lupasin tehdä gradun siitä, millainen naisen seurakuntaviran pitäisi olla. Jukka Thurén sanoi, ettei sellaisesta aiheesta riittänyt aineksia Uuden testamentin eksegetiikassa. Vaihdoin pääaineekseni dogmatiikan ja sain Simo Kivirannalta Helsingistä jäsennyksen graduani varten. Fredric Cleve ojasi työtäni Åbo Akademissa lempeästi. Tuhrasin sitä neljä vuotta, olin kahdesti äitiyslomalla. Tuntui vaikealta tehdä "tutkimusta", jonka lopputulos oli annettu. Sen verran sooloilin, etten päätynyt Kivirannan ja Rimpiläisen ajamaan malliin, jossa naisteologin virka olisi kulunut diakonian virkaan kolmisäikeisessä virkamallissa papin ja piispan virkojen rinnalla. Pidin maallikkovirkaa parempana ratkaisuna.

Publiikissa koin dekaani Cleven nolaavan minut. Hän kun kertoi, mitä naispappeudesta oikeasti kuului ajatella. Muutimme sopivasti Kaliforniaan kahdeksi vuodeksi, joten pääsin ajattelemasta asiaa. Palattuamme synnytin ja imetin neljännen pojan. Muutimme maalle ja olin vapaa harrastamaan jotain hauskaa lasten- ja kodinhoidon ohessa. Palasin Paavalin synodin aktivistiksi. Pistin kaiken tarmoni uudelleen peliin, vaikka naispappeus oli jo hyväksytty ja naisia vihitty papeiksi.

Minun lisäkseni synodin hallitukseen ja Sisarenpoika-lehden toimituskuntaan kuului toinenkin naisteologi, Marjo Ahlqvist. Tunsin silti yhteensopimattomuutta hyvä veli -systeemin kanssa. Minusta alkoi tuntua kiusalliselta tulla ylistetyksi tekemisistäni. Tein entistä enemmän. Yritin haalia itselleni enemmän valtaa. Halusin ja sain palkkaa Paastonajan kirkkopäivien järjestämisestä, halusin palkatuksi työntekijäksi ja mietin siksi, miten saisimme lisää jäseniä ja rahaa. Vaadin synodia ilmaisemaan julkisesti, että synodilaisetkin ovat syntisiä ja tekevät erehdyksiä. Tässä kohtaa Teuvo Huhtinen sanoi Ei ja minä sanoin Hyvästi sitten. Simo Kiviranta sanoi että Ole vielä tässä kokouksessa sihteeri ja minä sanoin Kyllä.

Kolmas intohimoni on pelkistäminen. Ennen kuin astuin evankelisuuteen, olin kuullut Johanna Uljaalta Taizésta ja Anna-Maija Raittilasta ja nuorten kokoontumisesta keskustelemaan Jumalasta ja yksinkertaisesta elämästä. Minua yhtaikaa kiehtoi ja pelotti avoin keskustelu, jossa voisi olla monenlaisia mielipiteitä ilman että pyrittäisiin yhteen ja ainoaan lopputulokseen. Pelko voitti. Kuvittelin evankelisten pelkistysten olevan sopivan yksinkertaisia minulle.

Anna-Maijaan tutustuin, kun olin sairauslomalla evankelisen liikkeen piirisihteerin sijaisuudesta vuosi synodista lähtemiseni jälkeen.

Herätysliike

Kottaraisparven varjo
lämmin pilvi kulossa
nyt jo langoilla riveissä
alakkain limittäin, nuottikirjoitus
eikä laulu
se humahti ohi

Mutta hän neuvoi minua pysymään paikallani, siinä voisin olla kanavana herätysliikkeen uudistumiselle. En jaksanut, enkä juurtunut Morbackaan, en enää osannut haluta joukkoon pysyvästi.


Mihin minä voin luottaa, mistä minä tuon virtaavaa vettä, mikä on se tyhjä, mihin minä perustan rakastamiseni? kysyy Risto sitten.

Minua on juuri rakastettu. Kuulin äskeisellä reissullamme minua 12 vuotta vanhemmalta enoltani, etten olekaan sellainen tosikko kuin hän on aina luullut ja ystävättäreltäni eilen että näytän raikkaalta. Olen myös räkättänyt hiukan kummankin kanssa. Äidin kanssa oli hyvä jutella autossa. Ja hänen á 15 min -yllätysvierailunsa tuttavissa matkan varrella toimivat. Olen mielissäni ihmisten kohtaamisesta, mutta heitä enemmän luotan johonkin muuhun.

Luotan puihin, siihen että ne vastaavat katseeseeni ja kosketukseeni. Ne vain ovat, ja se riittää. Ihmiset toisinaan pettävät, mutta aina on puita tai muita ihmisiä, joiden kautta jokin minun ulkopuoleltani koskettaa minua ja saa minut huomaamaan että olen.

Virtaavaa vettä tuon silti sisimmästäni. Puhdistan lähdettä ja teen sisintäni tyhjäksi kirjoittamalla ja puhumalla asioita ja tunteita pois pyörimästä. Alta kumpuaa iloa, kohtaamisista ja olemisesta ja muuten vaan.

Perustan rakastamiseni...

Rukoilen joskus, useimmiten lyhyesti kuten Minäkin rakastan sinua tai Voi Herrani tai Herra armahda. Lapsena rukoilin kirjoittamalla Jeesukselle kuulumisiani vihkoon.

Tuo hetki jolloin tyhjyys täyttyy, epätoivo väistyy ja tietää mitä sanoa tai tehdä... Kristityssä maassa kasvaneena ja varsinkin kirkon palkkaamana osaan sanoittaa sen kristillisin sanoin. Siinä tapahtuu jotain samaa kuin Kristuksen noustessa kuolleista. Siinä synnit ja kaikki puutteensa ja luulonsa itsestään saa anteeksi, ne pyyhkiytyvät pois. Syntyy uutta. Rakkaus, Jumala, toimii kauttani.

Silti minun on mahdoton muotoilla, että perustaisin rakastamiseni kristinuskoon. Mihin sitten?

Omiin kokemuksiini. Siihen että minua on tähän asti joku kantanut läpi kaikenlaisten vaiheiden. Siihen että Lassi aikanaan kuunteli minua vaatimatta minulta mitään, kunnioittaen minua sellaisenaan. Että sen jälkeen olen tunnistanut kunnioitusta itseäni kohtaan muuallakin.

Suhtaudun epätavallisen voimakkaasti uskontoon, koska minulla ei ole ollut sellaisia ihmissuhteita, jotka olisivat tyydyttäneet pohjatonta rakkaudennälkääni. Luultavasti sellaisia ei olisi voinut ollakaan. Uskonto on tarjonnut minulle välineen, kielen tulkita omaa tilannettani. Nälkäni tyydyttyy nykyään yksittäisistä kohtaamisista, en enää kaipaa tiivistä suhdetta keneenkään. Siksi minulle sopii papin työ. Viihdyn useimmiten, mutta olen valmis lähtemäänkin. Mokailen, mutta ei se mitään.