On kesäkuun puoliväli ja kesäloma. Olen ensimmäistä kertaa autoilemassa yksin ilman kovin tarkkoja etukäteissuunnitelmia. Kummatkin saaristossa asuvat tutut ovat olleet kotona, olen viipynyt Korppoossa muutaman päivän, osin seurassa, osin yksin. Olen välillä nauttinut sekä keskusteluista että yksinäisyydestä, välillä kärsinyt niistä.
Jatkan matkaa. Pysähdyn luontopolun kohdalla.
Aurinko porottaa. Riisun kenkäni, sillä pyhä tuntuu äkkiä olevan läsnä. Jalkapohjani painuvat vasten neulasten peittämää polkua. Pehmeä maa painuu jalkapohjiani vasten. Koivunoksa hipaisee käsivarttani, minä hipaisen männynrunkoa.
Kiipeän mäkeä ylös. Kiipeän lintutorniin. Nojaan tukihirteen, hirsi nojaa minuun. Kiipeän alas tornista, painaudun kalliota vasten maaten.
Olen yhtä, mutta en tarkkaan tiedä kenen tai minkä kanssa.
--
Lisäys klo 23.04
Joku kommentoija oli lukenut tuota edellistä juttua vissiin masturbaatiokuvauksena. Tämä on sellainen, rivien välissä siveästi. Ja samalla vahva kokemus Jumalan läsnäolosta.
Tästä voisi päästä otsikon kysymyksen kautta pohtimaan ihmisen ja Jumalan yhtymystä ja sitä kuka silloin toimii, kun he ovat yhtä. Kun "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Mutta onko sillä jotain merkitystä? Joku toimii, ja niin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti