Ilon raskas taakka

Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli vahva hengellinen työnäky. Halusin saada naispappeuden vastustajat ymmärtämään, että Jumala on tärkeämpi kuin Raamattu ja rakkaus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen.

Eihän siitä muuta tullut kuin minusta seitsemän vuoden taistelujen jälkeen eronnut ja lastensa luota poismuuttanut naispappi, joka vältteli sielunhoitotilanteita.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten isosena oltuani kerroin papille, että haluaisin lukea teologiaa. Hän sanoi, että minulle riittäisi kyllä, jos lukisin jotain muuta, ja ottaisin teologian sivuaineeksi.

Vuosi sitten psykologinen testi todisti, että ihmisten kanssa työskentely vie minulta niin paljon voimia, että minun kannattaisi ainakin puolet työajasta tehdä jotakin muuta.


Nyt minulla on taas vahva hengellinen työnäky, vaikken aikonut sellaiseen sortua enää koskaan. Viime kesän juhannusjuhlassa puhuin siitä, kuinka Jumalan voi kohdata yksinäisyydessä ja omissa tunteissa. Puhetta kehuttiin niin paljon että ahdistuin viikoksi. Lopulta tajusin että siinä se nyt oli. Minun tehtäväni tässä maailmassa.


Ihana työyhteisöni on sallinut minun järjestellä työni mieleisekseni. Viiden vuoden aikainen haaveeni on toteutunut. Olen saanut Kaarinamessut, joita pidetään kerran kuussa, vastuulleni, ja vapaat kädet toteuttaa niitä yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Lapsityönsihteeri ideoi minulle isoset yhteistyökumppaneiksi, ja nuorisopastori koettaa toimia tulkkina heidän ja minun välilläni.


Sunnuntaina meillä oli vapaaehtoisten juhla, jonka jälkimmäisenä osana oli Kaarinamessu. Sain siis liki sata vapaaehtoista ja suuren osan työtovereitani ja joitain kymmeniä muita seurakunnaksi.

Johdattelen messua eteenpäin rukoushelminauhan avulla, joita viime vuodet on tehty rippikouluissamme ja tänä syksynä aikuistenkin raamattupiirissä. Käyn messun aikana kaikki helmet läpi; nauha toimii messun runkona ja kaavana. Olen nimennyt lapsityönsihteerin hommaamalle rukoushelmialttarille helmet tunnesanoilla. Isosista yksi on kuvannut teemakuvia helmistä heijastettaviksi seinälle ja toinen huovuttanut jättihelmet käytettäväkseni.

Johdattelin messua nyt kolmannen kerran ja mielessäni häivähti puhuessani pelko, että alan toistaa itseäni puuduttavasti. Puhuin varmaan liikaa ja vaikeita. Samassa olinkin taas jo tässä ja nyt, kuvaamassa millaista pelko on.

Herään yhä aamuyöstä hyrisemään tyytyväisyydestä, vaikken oikein tiedäkään, mitä työkaverit messusta ajattelivat.

Minun tehtäväni on tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat.