Silitän itseäni

Eilen vaihdoin blogini nimen. Tähän asti tämä on ollut "Mitä huomasinkaan, havaintoja sisältä ja ulkoa".

Nimeen on sisältynyt toive tulla huomatuksi itsekin.


Keskiviikkona menetin taas kerran uskoni ihmisiin, ja sain sen takaisin toisenlaisena.

Tapasin silloin työyhteisöni kaksikymmentä jäsentä kuukauden tauon jälkeen ja tulin kertoneeksi, että tunsin itseni sairausloman jäljiltä ulkopuoliseksi ja kiukkuiseksi.

Yksi reagoi paikalla olleen konsultin ja rupatteluparini lisäksi.

Tapasin myös muutamia muita, jotka vaikenivat minulle.

Vaikenin itse eräille.

Meinasin tuomita itseni epäkelvoksi tähän ammattiin.

Puhuin eräälle, vaikken meinannut uskaltaa. Hän puhui minulle.


Poika heittää lumipalloa ja suostuu tarkoittamaan
siihen mihin osuu -
(ja siis osuu aina siihen, mihin tarkoittaa).
Risto Ahti


Tajusin taas, ettei minun kannata tietää etukäteen, koska ja kenelle ja mitä pitäisi puhua. On hommia, jotka haluavat tulla tehdyiksi, vaikka jotkut vaikenisivatkin.

Vaikenevat puhuvat taas joskus.


Kirjoitan edelleenkin asioista, jotka kiinnittävät huomioni, ja jotka haluavat tulla kerrotuiksi.

Kirjoitan kertomisen ilosta tai pakosta, kirjoitan, vaikkei kukaan huomaisi.

Kirjoittamalla pidän huolta itsestäni, paijaan itseäni, näen itseni, reagoin itseeni.

En tiedä, onko sana "itse" oikea tässä yhteydessä. Puhun jostain, mikä on sisimmässäni ja yhteydessä kaikkeen muuhunkin - todellisuuteen, rakkauteen - roolien ja määritelmien takana, ja haluaa tulla ilmi.

Väitetään, että kaikkein henkilökohtaisin on myös kaikkein yhteisintä.


Välillä silitän myös silitysraudalla, litistän yksitasoiseksi ja kärjistän.


Olen vuosi sitten saanut valmiiksi tekstikoosteen nimeltä Silitän katajaa.

--

Lisäys klo 21.23

Tuo kuulemma kuulostaa kauhean pelottavalta. Selitän itseäni:

Meillä oli keskiviikkona psykologin vetämää työyhteisökoulutusta, jossa oli tarkoitus sopia työyhteisön pelisäännöistä, nyt oli toinen tapaaminen. Edellisellä kerralla oli käsitelty niin vaikeita asioita, että jännitin tilannetta. Työskentely alkoi fiilisten ja odotusten vaihtamisella parin kanssa, ja ne kyseltiin sitten jokaiselta. Halusin olla avoin, kun sellaista kerran oli yhdessä sovittu tavoiteltavan, vaikka jouduinkin puhumaan enemmän itsestäni kuin työyhteisön yhteisistä asioista.

Olen joulusta asti paininut lisääntyvän ahdistuksen kanssa. Pohja tuli vastaan tuon koulutuksen jälkeen ja aloin taas ilostua. Koin oivaltaneeni jotain merkittävää siinä, etten voi rakentaa hyvinvointiani sen varaan, huomioivatko muut minut vai eivät. En kaipaa juuri nyt ketään sen lähemmäs kuin parhaillaan ovat. Ihmiset ovat minulle tärkeitä satunnaisissa kohtaamisissamme. Silti olen olemassa silloinkin, kun emme kohtaa.