perjantai 29. kesäkuuta 2012

Viha



Kaveri peruuttaa sunnuntaisen pyöräretken myöhään lauantaina, koska onkin menossa purjelaivalle katsomaan purjelaivoja. Vastaan, että aivan totta, ehdimmehän me pyöräilemään muulloinkin. Ajattelen, että minut siis voi milloin vain skipata, kun tulee jotain muuta.



Lähden sunnuntaina puoli viideltä yksin pyöräilemään, vastavirtaan autojen kanssa, jotka palaavat purjelaivoja katsomasta, vastatuuleen. Poljen Kuuvaan asti, luontopolkua pitkin, kun tietä pitkin en olisi jaksanut. Olin oikeassa, Airistolla ei enää näy purjelaivoja. Painaudun kalliota vasten, annan tuulen riepotella kasvojani.



Illalla olen vihainen. Ensin kuuntelijalleni joka ei ole vastannut viesteihini. Sitten itselleni taitamattomuudesta keskustella hänen kanssaan. Sitten uusille nuorille naapureille, joille kerroin yhteisestä sopimuksesta kitkeä pihasta puuntaimet ja isommat rikkaruohot. Tyttö vastasi, ettei ollut kiinnittänyt niihin huomiota, eikä näemmä ole kiinnittänyt sanomiseni jälkeenkään. Sille asialle päätän osata tehdä jotakin. Päätän käydä jokaisen naapurin ovella – kaikki ne ovat nyt nuoria, muiden vuokralaisia – kysymässä, miten hoitaisimme pihamme ja katumme. Vihani katoaa.




Raamatun ulkopuolelle jätetyt Pseudo-Matteuksen evankeliumi ja Tuomaan lapsuusevankeliumi kuvaavat häntä hankalana lapsena. Hän suuttui helposti tovereilleen ja opettajilleen, kun nämä sotkivat hänen leikkejään tai koettivat opettaa jotain, minkä hän jo osasi. Vihoissaan hän tuli tappaneeksi yhden jos toisenkin ihmisen. Isälle valittaminen ei paljon auttanut, mutta äiti laittoi poikansa korjaamaan vahingot ja herättämään tapetut taas henkiin. Perhe joutui silti muuttamaan usein valitusten takia.




- Positiivinen viha on rajan asettamista itsen ja toisen välille ja siksi itsenäistymisen ehto, Pietiäinen kirjoittaa. Nuoren on kyettävä sanomaan ei toiselle, erityisesti kasvattajalleen, voidakseen erottua hänestä ja voidakseen tietää, kuka on, ja voidakseen ajatella itse.



Jo uhmaiässä lapsi erottautuu erilliseksi oman tahtonsa ilmaisevaksi olennoksi. Vanhempien kyky antaa rajat ja perusturvallisuus yhtä aikaa ratkaisevat sen, kuinka lapsi oppii kohtaamaan kiukkuaan.



Viha syntyy vieläkin varhemmin, silloin kun sikiö tai vauva hylätään tavalla tai toisella. Lapsi ei kysele syitä. Lapsi tarvitsee vanhempiaan ja jos he hylkäävät, olipa järkeen perustuva syy sairaus tai mikä tahansa, lapsi tuntee vihaa. 



Vihaaminen on oikein. Niin kauan kuin ihminen puhuu vain hyvää vanhemmistaan, hän yleensä valehtelee, Pietiäinen jatkaa. Oma viha ja sen kohde on tunnettava, viha kohdattava ja purettava ennen kuin sen alkuperää – vanhempia ja koko perimän ketjua – voi ymmärtää ja antaa anteeksi. Myönteinen, ymmärretty viha antaa voimaa ja toimintatarmoa, jopa riemua.






Kaksitoistavuotiaana poika pääsi mukaan pääsiäisjuhlille suureen kaupunkiin, temppeliinkin. Hän vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan niin, ettei malttanut lähteä kylän muun väen mukana kotiin, vaan jäi vielä kuuntelemaan opetusta Jumalasta ja kyselemään lisää. ”Miksi teit meille tämän?” hänen äitinsä kysyi, kun vihdoin löysi hänet. ”Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Kaksitoistavuotias vastasi: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää olla isäni luona?”






Minulle syntyi sisko, kun olin vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, ja veli kun olin kolmen. Olimme silloin siskon kanssa mummolassa muutaman viikon poissa jaloista. Siskosta kasvoi puhelias, hauska ja toimelias, sellainen kuin äiti ja sellainen kuin ihmisen pitääkin olla. Asia harmitti minua viimeistään silloin, kun hän sai tuttavapiirin kiinnostavimmat lapset omiksi kavereikseen ja minä jäin ulkopuolelle.



14-vuotiaana tuskailen päiväkirjalleni kiltteyttäni. Luen omaksi syykseni sen, etten ole tuppautunut siskon ja sen kahden kaverin seuraan, kun he ovat salaa lähteneet yöllä naapurisaaren luotsikutterin kyydillä saattamaan luotsia laivaan, tai yllättäen päässeet merivartiolaivalla katsomaan suurten purjelaivojen lähtöä Helsingistä.









- Järki-ihminen yrittää hallita vihaa kohtaamatta sitä, Pietiäinen analysoi. Syntyy kasvatus- ja koulutusjärjestelmä, joka perustuu tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen ja totuttaa alistumaan kiltisti auktoriteeteille. Syntyy väistämättä myös kapinaa niissä, joita ei onnistuta nujertamaan. Vihaa ei osata tunnistaa eikä ilmaista.



Vihan antitunteet ovat kaiken nielevä kiltteys ja aggressionsa sisään painava katkeruus. Kiltti ei osaa sanoa ei, hymyilee vain. Hän antaa uudestaan ja uudestaan nujertaa ja lannistaa itsensä. Syntyy itsesääli, huono itsetunto ja lopulta kyvyttömyys tehdä päätöksiä ja toimia. Voi syntyä myös koomikon suru tai erilaista korvikekäyttäytymistä. Katkera kohdistaa vihansa alapuolellaan oleviin ja halveksii heitä. Katkerat kyyneleet helpottavat hetkeksi. Antiviha kohdistuu usein myös itseen ja omaan kiltteyteen.



Kiltteyden tai katkeruuden alle patoutunut viha saattaa purkautua hallitsemattomina tunneräjähdyksinä, Pietiäinen tietää. Lyödään ja tapetaan ja joudutaan vankilaan. Kiellot ja sopimukset eivät auta, ne vain siirtävät väkivaltaa esimerkiksi kodeista kaduille ja vanhemmilta lapsille. Jotta kierre katkeaisi, pitäisi kummankin osapuolen kohdata omat tunteensa ja antitunteensa sekä niitten ilmenemismuodot. Ei ole erikseen uhria ja syyllistä. Jokaisella osapuolella on vastuunsa.




Hankala lapsi kasvoi hankalaksi aikuiseksi. Hänen äitinsä ja veljiensä korviin tuli, että hän kiersi ympäri maata herättämässä ihastusta ja vihastusta. He lähtivät hänen peräänsä ottaakseen hänet huostaansa, sillä he tulkitsivat, että hän oli poissa tolaltaan. He löysivät talon, missä mies oli, jäivät ulos seisomaan ja lähettivät hakemaan häntä luokseen. Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä, kun hänelle tultiin sanomaan: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua." Ja hän vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."





Itsenäistyin vasta aikuisena, ja silloin Paavalin synodista. Murrosikäisenä olin vain kiltti ja ahdistunut ja menin kaksikymppisenä naimisiin.

Kolmevitosena osallistuin Paavalin synodin vuosittaisen tapahtuman suunnittelemiseen.  Olin kokenut edellisessä tapahtumassa tulleeni ohitetuksi päätöksenteossa. Olin päättänyt jatkaa synodissa silti, jos ohjelmaan otettaisiin aihe, jossa myönnettäisiin synodilaistenkin olevan syntisiä. Yleisaiheena oli Radikaali paha. Ehdotin yhden kanavan aiheeksi Valkeaa perkelettä eli uskovan ihmisen syntejä.

Valkea perkele kuulosti muittenkin mielestä hyvältä; otsakkeen alla voitaisiin puhua kirkon synneistä. Synodilaisten synnit olivat heidän yksityisasiansa. Ilmoitin eroavani hallituksesta ja lehden toimitussihteerin tehtävästä ja lähdin itkemään. Palasin illalla hallituksen kokoukseen toistamaan ilmoitukseni ja suostuin toimimaan sihteerinä vielä siinä kokouksessa.

Nukuin viikon nokkosrokossa tuntematta mitään muuta kuin väsymystä.

Sitten jatkoin kilttinä olemisen harjoittelua kotona.





Hän näki temppelissä kauppiaita, jotka myivät härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Siellä istui myös rahanvaihtajia. Hän teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.  Kyyhkysten myyjille hän sanoi: "Viekää lintunne pois! Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa!"




Se onnistui pari kolme vuotta. Ajattelin, että olin kuollut synodille ja herätysliikkeelle ja miehellekin siinä mielessä etten elänyt hänestä tai hänelle. Mutta sitten halusin taas töihin, olin nauttinut työttömyyskorvauksista ja runojen kirjoittamisesta tarpeeksi. Mietin mitä halusin ja tajusin haluavani papiksi. Mies koetti saada minut luopumaan ajatuksesta hänen tähtensä. Minä en halunnut. En voinut antaa hänen olla mitä hän oli, koska se mielestäni merkitsi sitä, etten minä voinut olla sitä mitä minä olin.



Olin niin kiukkuinen niin monta vuotta että lopulta oli kai kaikille helpotus, että hain yksinäni eron, ja pidin vihdoin päätökseni. Keskustelu ei vain sujunut edes ammattiauttajien avulla. Kyse ei ollut minun ammatinvalinnastani, kyse oli minun sisimmästäni, jolle ei mielestäni annettu tilaa olla mitä se on ja kuulla mitä se kuuli. Tehdä mitä sen piti tehdä.






Fariseus pyysi hänet kotiinsa syömään. Hän kävi pöytään peseytymättä. Fariseus hämmästyi. Hän selitti: "Te fariseukset kyllä puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolen, mutta teidän oma sisimpänne on täynnä riistoa ja pahuutta. Te mielettömät! Eikö sama, joka on tehnyt ulkopuolen, ole tehnyt sisäpuolenkin? Mitä maljassa sisällä on, se antakaa köyhille. Silloin kaikki on teille puhdasta. Voi teitä, fariseukset! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta ja ruudanlehdistä ja kaikista vihanneksista, mutta vähät välitätte oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta Jumalaan. Näitähän teidän pitäisi noudattaa, eikä lyödä laimin noita muitakaan käskyjä. Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla ja olette hyvillänne, kun ihmiset toreilla tervehtivät teitä. Voi teitä! Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat."

Silloin eräs lainopettajista huomautti hänelle: "Opettaja, tuollaisella puheella sinä loukkaat myös meitä." Hän vastasi: "Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.”





Vesijuoksemisen jälkeen istuimme kahvilassa kaveri ja minä, kaveri joi vettä ja minä tuoremehua.



Hän alkoi tentata minua yksinäisyydestä ja epäsosiaalisuudesta ja tunteista blogini pohjalta. Hänestä minun pitäisi hänen laillaan hahmottaa ominaislaatuni ennemmin temperamenttityyppien kautta kuin käyttämieni termien.



Muistin kuinka olin lauantaina nähnyt hänen miehensä kaupassa. Olin muistanut, kuinka hän oli vuorotteluvapaalle jäädessään muutama vuosi sitten ilmoittanut ajatelleensa perustaa keskustelukerhon, jossa hän voisi auttaa minua kehittämään persoonaani ja kuinka olin vaieten kavahtanut niin, ettei asiasta sen koomin puhuttu.



Katselin kaveriani. Jos olisin halunnut olla rehellinen, minun olisi pitänyt suuttua. En halunnut.



Bussissa hän totesi, etten koskaan asetu hänen puolelleen kavalaa maailmaa vastaan. En niin, myönsin, enkä kenenkään muunkaan.



Pysäkillä kysyin, tulisiko hän silti toistekin uimaan. Hän lupasi.




Hän kertoi oppilailleen, että oli tullut maailmaan kärsiäkseen, kuollakseen ja noustakseen ylös kuolleista. Tärkein heistä veti hänet silloin erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Hän kääntyi pois ja vastasi hänelle: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”



Sama kaveri pettyy ja suree, kun toinen kaveri poistuu seurasta, jonka puheenaiheisiin hänellä ei ole mitään sanottavaa. Ehdotan, että pettymyksen ja surun alta saattaisi löytää vihaa, jonka voimalla asioita voisi muuttaa niin, ettei sama toistuisi. Pettymys ja suru saattavat katkeroittaa. Hän kysyy, miksen salli hänelle hänen tunteitaan.



Kerron suuttuneeni hänelle muutaman kerran, kun hän on suositellut minulle, että hahmottaisin elämääni temperamenttityyppien kautta niin kuin hän enkä pyörisi ympyrää tunteitteni kanssa tai suosittelisi yksinäisyyttä muillekin. En vain ollut halunnut riskeerata ystävyyttämme ja olin ollut hiljaa.



Hän ei myönnä vaatineensa minulta mitään, enkä minä häneltä.



Keskustelu tyrehtyy. Elämme kumpikin omalla tavallamme, kaksi erillistä ihmistä.



  



Hänellä oli kirkastusvuorikokemus. Sieltä palatessaan hän tapasi suuren joukon ihmisiä. Sairaan pojan isä puhutteli häntä ja kertoi, etteivät hänen oppilaansa olleet pystyneet parantamaan poikaa, vaikka hän oli pyytänyt. Hän huokasi: "Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä? Tuo poikasi tänne." Hän komensi pahaa henkeä, joka lähti pojasta.





4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Merja,

kirjoitat äärettömän tärkeistä asioista.

Esimerkiksi tämä: 'Lyödään ja tapetaan ja joudutaan vankilaan. Kiellot ja sopimukset eivät auta, ne vain siirtävät väkivaltaa esimerkiksi kodeista kaduille ja vanhemmilta lapsille. Jotta kierre katkeaisi, pitäisi kummankin osapuolen kohdata omat tunteensa ja antitunteensa sekä niitten ilmenemismuodot. Ei ole erikseen uhria ja syyllistä. Jokaisella osapuolella on vastuunsa.' - Jokela, Kauhajoki, Hyvinkää...

Kerrot, että itsenäistyit vasta aikuisena. Niin minäkin. Olen jo eläkeiässä ja prosessi on edelleen kesken. Ei se valmiiksi tulekaan, pääasia on että olen sitä mitä olen.

Kiitos tekstistäsi.

Leena
entinen kiltti

Merja Auer kirjoitti...

Kiitos Leena! Lainaamasi kohta on Pietiäistä, minun pitääkin laittaa lainaukset selvemmin näkyviin. Mutta asia on tosiaan tärkeä, ja nämä prosessit varmaankin kestävät loppuelämän. Tietääpähän olevnasa elossa!

Hami kirjoitti...

Luin melko nopeasti, mutta pitää palata uudelleen lukemaan ajan kanssa oli kiintoisaa.
Olen viime aikoina useasti ollut naisystävien ja tuttujen kanssa keskusteluissa siitä miten sitä on liian kiltti. Minulle on työelämässä aina sanottu, että " kun sä olet niin kiltti". Sitten kun olen yrittänyt puolustaa mielipidettäni ja ehkä jopa tuohtunut, niin olen kokenut kauheaa syyllisyyttä ja työkaverien taholta kohtuutonta palutetta siitä että pidin mielipiteeni.

Summa summarum: toiset osaavat olla oikealla tavalla ei-kilttejä, minulla menee jotenkin väärällä lailla. Olen usein miettinyt johtuuko siitä, että olen ainut lapsi enkä ole oppinut pitämään puoliani ensin lasellisesti a myöhemmin aikuismaisesti.
T. Hannele 53v

Merja Auer kirjoitti...

Työ- ym. yhteisön on myös yllättävän vaikeaa huomata ja hyväksyä muutos toisessa. Häntä kohdellaan pitkään helposti niin kuin aina ennenkin, vaikka ihminen olisi kokenut millaisia sisäisiä muutoksia tahansa.