Pelko

Kuuntelen naapurin kiroilua avoimesta ikkunasta. Jokin minussa kyyristyy kokoon. Samalla lailla kyyristyn toisinaan myös nähdessäni ihmisiä. Eivät kai he ole minulle vihaisia? En kai sano tai tee jotain, mikä saa heidät hermostumaan? En kai ole olemassa väärällä tavalla?

Tuttu nainen on tulossa luokseni kylään, vaikka luulin ehdottaneeni tapaamista kahvilla kaupungilla. Ajattelen siivota. En siivoa, en vain saa aikaiseksi. Suoritan hiukan tavaroiden kasaamista kauniisiin pinoihin. Saan lähdettyä kauppaan.

Suojatielle astuessani huomaan ahdistuksen. Tunnistan hylätyksi tulemisen pelon ja vaille jääneen olon. Ärtyneesti suostun siihen. Olkoon että koen tulleeni hylätyksi erinäisiä kertoja menneisyydessäni. Olkoon, että olen itsekin hylännyt. Olkoon että sama saattaa toistuakin. Samassa tunne on poissa.

Vierailu sujuu hyvin.

En saa palautettua omasta elämästäni mieleen tilannetta, jossa minut olisi oikeasti kokonaan hylätty, vaikka totaalisen vaille jäämisen tunne ilmaantuu verraten usein mieleeni. Äidin elämässä sellainen kyllä on:

Äidillä on vuotta nuorempi rakas pikkuveli, jonka kanssa he ovat aina yhdessä. Kun äiti on seitsemän vanha, pikkuveljen uudet kengät kastuvat helmikuisena lauantaina Helsingin kaduilla ja hän vilustuu. Sunnuntaina lääkäri käy katsomassa häntä ja määrää lääkettä valekuristustautiin. Maanantai-iltana veli kuolee sotarintamalta kotilomalla olevan isän syliin. Isä ravistelee kuollutta lasta. Ei voi olla totta. Rintamalla hän kuljettaa ambulanssilla haavoittuneita ja kuolevia joukkosidontapaikalle, kun ei venäläissyntyisenä saa pitää asetta, ja joutuu kotona näkemään oman poikansa kuolevan. 

Myöhemmin äitini kuulee isänsä kertovan peliporukassa, kuinka kova pala pojan kuolema on hänelle. Olisi mieluummin vaikka likka kuollut ja poika jäänyt. Isä palaa taas rintamalle, äiti lähettää tytön kesäksi Ruotsiin muukalaispassilla, vaikka talvisodan aikana äiti oli ollut mukana, ja veli. Kaikki hylkäävät.

Hän tiesi kuolevansa pian. Häntä pelotti, vaikka kuoleminen nimenomaan kuului hänen elämäntehtäväänsä. Hän oli syntynyt kuollakseen kerran: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”

Hän oli saapunut kaupunkiin juhlittuna kuninkaana. Ihailijat etsivät häntä, mutta myös ne, joita hän oli ärsyttänyt ja jotka halusivat päästä hänestä eroon. "Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.”

- Pelko liittyy elossapysymiseen ja kuoleman mahdollisuuteen, Pietiäinen kertoo. Se syntyy, kun sikiöltä tai lapselta puuttuu perusturva, kun lasta ei ole toivottu eikä haluttu tai hänet on muuten hylätty. Peloista syvin on kuolemanpelko, joka on muidenkin pelkojen taustalla. Tunnemuisti periytyy. Ihminen saattaa muistaa vanhempiensa, isovanhempiensa ja aiempien sukupolvien tunnekokemuksia lähes kuin kokisi niitä itse. (Jälleensyntymisusko saattaa olla tämän tunneperimän virheellinen tulkinta, Pietiäinen arvelee.)

Isäni, nuorin kolmesta pojasta, alkaa veistää puukappaletta. Hän arvelee, että sen sisältä löytyy lintu. Hänen isänsä tulee paikalle ja veistää puukappaleesta veneen. Iltaisin isänisä lukee pojilleen iltakirjaa, jonka uskonnollisuus ahdistaa.

Poika haluaisi kuolla, mutta kolmasti hänen henkensä pelastetaan. Hänet vedetään takaisin elämään merestä peilikirkkaan jään loputtua yllättäen, saunasta jossa on häkää, ihanasta valoisasta tunnelista. Veli on saanut talutettua pökertyvän isänsä pois saunasta kuumaa muuripataa vasten nojaamaan ja hakenut äitinsä ja naapurin tädin veljeään pelastamaan.

Lauantai-iltana kello kymmeneltä seison ravintola Koulun vessakopissa enkä avaa ovea. Olen juuri juonut rommitotin typötyhjässä jazzklubissa ja katsellut lehdettömien puiden kuvia sen seinillä. Päässä tuntuu siltä, etten halua lisää juomista. Onko minusta ylipäätään yöelämään, lähtisinkö kotiin. Kotona olen ollut kolme viikkoa toipumassa leikkauksesta. Kaverit, äiti ja lapset ovat huolehtineet ja pitäneet seuraa. Silti olen tajunnut yksinäisyyteni ja kokeillut eri tapoja sen murtamiseen. Täällä on ihmisiä. Onko minusta heitä tapaamaan. Tarvitsenko heitä.

Avaan oven. Kävelen käytäviä katsomaan bändiä ja sen yleisöä. Nuoria ovat. Kävelen toista käytävää, katsastan luokkahuoneet, tunnistan pari ihmistä, joista toinen tervehtii, lähden pois.

Kävelen Pankkiin, kävelen senkin salit läpi. En tunne ketään, mutta alan tuntea oloni viihtyisäksi. Voisin jäädä, mutta minun ei tee vieläkään mieli juoda. Pyörähdän ulos ja jokirantaan. Katselen lehdettömiä puita. Yksinäisyyteni on poissa.

- Aito pelko on positiivinen tunne, Pietiäinen väittää. Se ohjaa toimintaa niin, ettei ylivarovaisuus estä eikä uhkarohkeus vaaranna sitä. Se antaa kyvyn heittäytyä elämään, ottaa elämisen riskin. Se mahdollistaa itsensä peliin laittamisen silloinkin, kun on ongelmia tiedossa.

Kielletty pelko ilmenee ylipelkäämisenä eli arkuutena tai alipelkäämisenä eli uhkarohkeutena, Pietiäinen jatkaa. Antipelon perustila on turvallisuushakuisuus, joka johtaa passiivisuuteen ja kyvyttömyyteen ottaa omavastuullisen elämän riski. (Yksi tapa hallita pelkoa on klovnin nauru kuolemalle.)

Nämä muistan hyvin nuoruudestani. Ylipelkäsin rakkautta, joka antoi vain olla sellainen kuin on. Laskelmoin menettäväni ystävän, jos alkaisin seurustella hänen kanssaan, sitten kun seurustelu kuitenkin loppuisi. Laskelmoin vähän muutakin. Mutta eniten pelkäsin vapautta, valinnan vapautta ammatinvalinnassa ja eettisissä kysymyksissä, vastuuta, omilla jaloilla seisomista, joka olisi ehkä ollut tarjolla sen rinnalla, joka ei oikein tiennyt, miten asioiden pitäisi olla.

Niinpä heittäydyin toiseen laitaan, uhkarohkeasti lakkasin odottamasta sitä varmasti oikeaa, joka tekisi aloitteen, ja aloin seurustella ensimmäisen halukkaan kanssa, joka sitä paitsi tiesi, miten asioiden kuului olla. Koetin välillä olla mahdollisimman hankala, jotta hän ymmärtäisi jättää minut, kun en itse pystynyt jättäytymään yksin. Vielä päättömämmin lähdin mukaan Paavalin synodin toimintaan vastustamaan nuorena teologian opiskelijana aktiivisesti naispappeutta, vaikka ihailin ja kunnioitin niitä, jotka eivät lähteneet. Pääni luuli tietävänsä paremmin.

Naispappeutta vastustavana naisteologina minut kutsuttiin riemumielin Paavalin synodin hallitukseen ja ohjeistettiin kirjoittamaan gradu raamatullisesta naisen seurakuntavirasta vaihtoehtona naispappeudelle. Synodin hallituksen kokoukset tuovat mieleeni sodankäynnin, vaikkei minulla sellaisesta olekaan itselläni kokemusta, isänisä vain soti sekä kansalaissodan että muutkin, ja isä ajautui merivartiostoon upseeriksi. Tunneperimää! Viholliskuva oli selvä, strategiat selvät, kuuliaisuus auktoriteeteille ehdoton.

Kun aikanaan aloin puhua ääneen, etten enää tiennyt, ketkä naispappeuskysymyksessä olivat oikeassa ja ketkä väärässä, miespapit kysyivät minulta, enkö pelännyt – joutuvani helvettiin ja vieväni lapset mukanani.

Pelkäsin olevani oikeassa nähdessäni muiden ympärilläni olevan väärässä. Pelkäsin vastuutani, kun näin, mitä elämä Jumalan yhteydessä voisi olla ja miten köyhää se yhteisöissäni oli: ilosta, rakkaudesta ja rauhasta puhuttiin kyllä, mutta niiden odotettiin toteutuvan vasta taivaassa; Kristus ei ollut kovinkaan läsnä muualla kuin sanassa ja sakramenteissa; armo oli vain pääsy taivaaseen. Pelkäsin jatkuvaa riitaa. Pelkäsin hylätyksi tulemista niin paljon että hylkäsin itse, ensin synodin, sitten herätysliikkeen, aviomiehen ja lopulta vähän lapsetkin saadakseni riidattoman eron miehestä. Tein kaiken sen voidakseni tuntea itse olevani elossa.

Viimeisenä iltanaan aterian jälkeen hän vetäytyy ystäviensä kanssa puutarhaan. Hän jättää ystävänsäkin vähän matkan päähän ja rukoilee yksinään: "Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota minulta pois tämä malja. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Aikansa pelättyään ja rukoiltuaan hän kohtaa tyynesti sen mitä edessä oli.

Minua pelottaa taas, uskomukseni, jonka mukaan tehtäväni tässä maailmassa voisi olla tunteiden kohtaamisen ja yksinäisyyden esillä pitäminen yhtenä mahdollisena tienä Jumalan, ja siis todellisuuden ja rakkauden, kohtaamiseen. Pelottaa ja antaa rohkeutta.

On pelottavaa haluta jotakin joillekin toisille. Tietää heitä paremmin, mitä he tarvitsevat. Kuvitella, että se mikä näyttäisi toimivan omalla kohdalla, voisi toimia muidenkin kohdalla.

Pelkään yhä väittäväni ja vaativani niin kuin parikymmentä vuotta sitten, että kaikkien pitäisi kokea Jumala rakkautena samalla tavoin kuin minä. Pelkään asettavani saavuttamattoman tavoitteen.

Peloissani jämähdän. Olen töissä vihdoin saanut kerran kuussa toteutettavat tavallista kevyemmät Kaarinamessut vastuulleni.  En osaa tehdä messua koskevia päätöksiä. En rajaa sille kohderyhmää, en tarkoita sitä vain nuorille tai vain työikäisille tai lapsiperheille. Mainostan sitä laiskasti ja epämääräisesti.

Haluan lillua kaaoksessa, katsoa mitä tapahtuu, mihin suuntaan mennään, lähteekö sana kulkemaan ja kutsuvatko ihmiset toinen toisiaan paikalle.

Suunta on hyvä, vastaavat papit minulle kokouksessaan, kun kysyn. Tee tunnemessuja, sanoo piispa retriitissä, vain asiat joihin liittyy tunteita ovat ihmisille tärkeitä.

Jos teen messuja yksinäisyydestä, pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä käsin, löydänkö ketään tekemään niitä kanssani, vaikka tulossa olisi myös anteeksianto, ilo, rakkaus ja rauha? Onko se edes välttämätöntä?

Karkotanko loputkin isoset pois messua tekemästä sanoessani, ettei kenenkään ole pakko tehdä mitään, jos ei ehdi?

Mikä on tämä halu minussa? Tapahtuuko minun tahtoni vai Jumalan tahto? Vaikka olen vain multaa jos sitäkään, onko tehtäväni silti jotain? Jotain mistä pitäisi pitää kiinni vastoinkäymisissäkin? Vai olenko suuruusharhan vallassa, kun kuvittelen että heikkouteni voisi kääntyä vahvuudeksi, ylivoimakkaista tunteista voisi jakaa muillekin?