Ilo elää ja rakastaa

Vanhasta tekstistä muokattu kolumni Kaarina-lehteen 4.7.:

Tapasin naisen joka sanoi näkevänsä että minussa oleva rakkaus on tullut minuun isältäni. - Ohoh, ajattelin, ja aiemmista tavoistani poiketen myös sanoin ääneen, että ajatus tuntui mahdolliselta, vaikkakin oli minulle täysin uusi.

Tunnen rakkauden olemisena. Muistan kokeneeni olon että olen rakastettu kymmenvuotiaana soutuveneen pohjalla. Äiti ja isä soutivat vuorotellen pitkää matkaa ystävien uudelle mökille saareen. Pikkusisko ja -veli olivat nukahtaneet. Kukaan ei ollut kenenkään kanssa eri mieltä eikä odottanut että joku tekisi jotakin eikä vain olisi. Kaikki oli hetken ajan hyvin.

Tuo sama mitään vaatimaton kotoisuus ympäröi minut nykyään useinkin. En ole vihainen itselleni siitä että istun pitkiä aikoja pelaamassa pasianssia tietokoneella tai että en tule soittaneeksi äidille joka viikko. Enkä ole vihainen lapsille siitä ettei heillä ole tarvetta raportoida minulle saaneensa töitä.

Ehkä siinä on jotain isän saamattomuudesta.

Kun tunnen itseni rakastetuksi, uskallan tuntea myös muut tunteeni pakenematta niitä.

Toisinaan pelkään ihmisten kohtaamista. Mitä jos toinen ei tulekaan paikalle ja jään yksin? Mitä jos emme ymmärrä toisiamme ja tulen torjutuksi ja hylätyksi? Jos taitamattomuuttani hylkään toisen?

Toisinaan vihastun, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Tunnen syyllisyyttä, kun joku tahtoo jotain muuta kuin minä ja tuotan pettymyksen. Häpeän, kun en osaa olla niin kuin muut.

Minulta kestää hetken ottaa nuo tunteet vastaan. Mutta kun olen aikani kärvistellyt niissä, saatan olla valmis luopumaan siitä, mitä halusin saada tai mitä luulin olevani. Itsestäni. Otan vain vastaan, mitä elämä antaa.

Lakkaan silloin vaatimasta myös muilta. Alan kestää sitä, että he haluavat ja tarvitsevat eri asioita kuin minä. Alan puhua ääneen harmin- ja ilonaiheitani. Uskallan ottaa riskin tulla torjutuksi.

Sillä minusta pulppuaa ilo. Asioita tulee tehdyksi ilman sen kummempia haluamisia tai vaatimisia tai kiitoksenkipeyttä.