Miksi kirjoitan juuri tunteista?

Minulla on hankaluuksia tunteitteni kanssa. Välillä ne lyövät reippaasti yli kohtuullisten reaktioiden, välillä lamauttavat minut paikalleni. Leijun onnellisena muista välittämättä, tai pidän epäilyni omana tietonani. Vauvana huusin naama sinisenä neuvolan lattialla, kun minua oli kehdattu rokottaa. Riparilaisena kokeilin, puhuisiko minulle kukaan, jos en puhuisi kenellekään kahden viikon leirillä.

Olen koettanut metsästää itselleni söpöä diagnoosia, mutten ole onnistunut. Häikkää on, mutta vaikea sanoa, minkä nimistä. Piirteitäni tunnistan vähän kaikista häiriöistä, joitten kuvauksia olen lukenut. Olen lusinut kaksi pitkää terapiajaksoa oppiakseni olemaan ihmisiksi. Kammoan normaali-ihmisen kuvauksia.

Olen huono oppimaan uusia kieliä, paitsi muinaishepreaa. Sitä opeteltiin teologisessa tiedekunnassa ekana syksynä niin kauniin kaavoin, että sanojen taivutukset jäivät helposti mieleeni. Teologiseen päädyin, kun mikään muu ala ei kiinnostanut.

Eräs tunnekaavio kolahti minuun yhtä tehokkaasti kuin heprean taivutukset. Muita, jotka olisivat kokeneet samanlaista tunnistamisen riemua sen nähdessään, en ole tavannut - paitsi sen sotaveteraanin, jolla kaavion alun perin näin hänen omistamansa kirjan kannessa.

Vaille vastakaikua jääminen on vain lisännyt intoani kertoa kaaviosta. Silloin tällöin joku sentään tuntuu tunnistavan siitä jotakin.

Kaaviossa on ensin järki-ihminen, itsestään ja tunteistaan vieraantunut suorittaja ja selittäjä, joka hakee hermostuneeseen olotilaansa helpotusta nautinnoista tai henkisyydestä, turvallisuudesta ja auktoriteeteista. Hän ei sitoudu elämäänsä, vaan ajelehtii sitä. Hän ahdistuu, väsyy ja luovuttaa. Kielletyt tunteet varastoituvat kehoon, aiheuttavat jännityksiä ja sairastuttavat. Hän ei tunne itseään; tunteet eivät sido hänen kehoaan ja älyään yhteen. Hän kokee olemassaolon tuskaa ja saattaa joutua toisinaan hallitsemattomien tunneräjähdysten valtaan. Hän ei kestä olla yksin.

Kielletty tunne on tuntematon ja voimakas. Järki-ihminen luulee ja pelkää tunteiden ottavan hänet valtaansa ja musertavan hänet. Tunteet uhkaavat hänen aikuisuuttaan ja vahvuuttaan. Ne merkitsevät muutosta pois vieraantuneisuuden tilasta, ja sitä hän ei halua. Kaavion seuraava kohta, hyppy tunteisiin on hänelle siksi pelottava kuilun ylitys. Sen hän tekee vasta pakon edessä, niin kipeänä tai ahdistuneena ettei muuta vaihtoehtoa enää ole.

Näin Antti Pietiäinen, vyöhyketerapian teoreetikko, kirjassaan Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan. Hänen mukaansa ihminen hakeutuu tässä kohdin terapiaan kohtaamaan tunteitaan ja antitunteitaan, joihin on paennut aitoja tunteita, tai hakeutuu muuten prosessoinnin tielle.

Minulla tuohon hyppyyn liittyi uskonnollinen kokemus.

Olin 36-vuotias. Minut vihittiin lehtoriksi marraskuussa Oulun tuomiokirkossa. Olin vastustanut naispappeutta puolet elämästäni haluttuani ensin hetken aikaa 17-vuotiaana papiksi ja paettuani hankalia päätöksiä pojan seuraan, joka sanoi, ettei tunteista kannattanut välittää. Jumala nimittäin välitti meistä, tuntui miltä tuntui. Olimme sittemmin menneet naimisiin, olin opiskellut teologiaa, synnyttänyt neljä poikaa, turhautunut kotona olemiseen, harrastanut huvikseni entistä kiivaammin naispappeuden vastustamista, koettanut käännyttää vastustajat näkemään, että Jumala on tärkeämpi kuin Raamattu ja rakkaus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. Naispappeuden vastustajat jopa maksoivat minulle lopulta palkkaa siitä. Olin uuvuttanut itseni ristiriidoillani ja hakemassa väsymykseeni helpotusta vihkimyksestä.

Naispappeutta vastustava piispa puki stolan toiselle olalleni, sillä kuuluisin diakonaattiin enkä papistoon. Hän laittoi kätensä pääni päälle. Korvani kuulivat: "Jeesus sanoo: Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani."

Missä minä olen! Kristus on kaikkialla, minä voisin joutua mihin tahansa, ja Kristus olisi siellä joka tapauksessa!

Piispantalon kahvikutsuilla pidin pyydetyn puheen: Jumala oli antanut seurakunnalle työntekijöitä siksi, että seurakuntalaiset oppisivat rakastamaan. Tajusin puhuvani jostain, mikä oli ollut minulle tärkeää, mutta ei ollut enää. En enää tiennyt, mitä Jumala minusta tahtoi, ja vielä vähemmän, mitä itse tahdoin.

Lakkasin hakemasta järkeviä neuvoja ristiriitoihini. Halusin vain kertoa elämästäni jollekin. Halusin nähdä itseni sellaisena kuin olen ja siihen tarvitsin toisen ihmisen peiliksi. Uskoin, että ihminen kertoo koko ajan tarinaa omasta elämästään, joko mielessään itselleen tai oikeasti jollekin toiselle. Kaikki se, mitä ei ota mukaan, aiheuttaa ahdistusta. Mitä tarkemmin kertoisin ja mitä vaikeampia asioita päästäisin mukaan, sitä enemmän ahdistus helpottaisi.

En liioin halunnut enää pakottaa itseäni toimimaan vastoin tunteitani.

Löysin ihmisen, joka suostui kuuntelijakseni ja sittemmin tunteitteni kohteeksi, mutta piti minuun käsivarren mitan välimatkaa. Vuosikausia auttoi ja riitti, että minulla oli vaikeneva peili, jonka edessä sain sisälläni vellovat asiat sanoiksi niin että itse kuulin, mistä saattoi olla kyse. Sen varassa kestin sisäistä kaaostani.

Tosin aika pian aloin myös odottaa dialogia, vastaavien kokemusten kuulemista häneltä. Sellaistakin tapahtui, muttei niin usein kuin kaipasin. Järki-ihmisen lailla olisin halunnut hallita ja määrätä.

Jossain vaiheessa keskustelukumppanikseni ilmestyi myös evankeliumien Jeesus. Olin häntä kartellut, koska pelkäsin hänen herättämiään intohimoja. Mutta kun otin vastaeronneena nelikymppisenä vihdoin pappisvihkimyksen vastaan, jouduin saarnavuorossa ollessani paneutumaan taas hänenkin asioihinsa. Tunnistin hänessä ja itsessäni paljon samaa.

Pääosa tämän käsikirjoituksen teksteistä on syntynyt viimeisen vuoden aikana. Osa niistä pohjautuu lehtikirjoituksiini, ja muutama romaanikäsikirjoitukseen joka ei koskaan valmistunut. Useimmiten olen niissä yhä kertonut elämästäni tuolle samaiselle kuuntelijalleni.

Kirjan jaottelu perustuu Pietiäisen kaavioon. Käyn läpi pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän, joita hän kutsuu aidoiksi perustunteiksi vyöhyketerapiassa kokemansa ja kuulemansa perusteella. Kun ihminen on tehnyt ensimmäisen tunnehypyn ja alkaa kuunnella tunteitaan järjen sijasta, juuri nämä tunteet nousevat muitten tunteiden kuten surun alta, hän kertoo, ja usein vielä tässä järjestyksessä. Olin kertonut tunteistani kuusi vuotta, kun näin kirjan ystävälläni, ja tunnistin tunteet kannen kaaviosta heti.

Kuvittelen näkeväni nuo tunteet myös evankeliumien Jeesuksella, pelon ja vihan selvästi, syyllisyyden ja häpeän päättelemällä niistä tilanteista, joissa häntä kuvataan. Yhä tapaan kaikkia tunteita myös itsessäni ihmisiä tavatessani, enkä vain puhtaita tunteita, vaan myös järjen kieltämiä, kahlehdittuja tunteita, joita Pietiäinen kutsuu antitunteiksi.

Kertomalla niistä vapaudun niistä, niin kuin synneistä vapaudutaan tunnustamalla ne. Käännyn yhä uudestaan mielessäni pois vanhasta. Luovun yhä uudestaan itsestäni, egostani, nöyrryn ei miksikään. Elämälläni eikä persoonallani ole mitään arvoa, millään ei ole. On vain tyhjyys.

Täysin luovuttaneena kykenen täyteen rehellisyyteen, koska silloin minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kadottaessani itseni löydän itseni, omantuntoni. Uutta voi syntyä, kun vanha on kuollut. Tässä kohtaa Pietiäinen puhuu toisesta tunnehypystä, joka on ensimmäistäkin vaikeampi. Rehellisyys kun on järjelle kauhistus, egosta luopuminen mahdoton nöyryytys.

Minulla merkittävin ”toinen hyppy” tapahtui viime keväänä ja kesänä. Keväällä sain psykologisen testin tuloksen: en soveltunut sillä hetkellä työnohjaajakoulutukseen. Olin toiminut pappina liki kaksitoista vuotta ja samassa tehtävässä yli kahdeksan vuotta. Olin turhautuneena harkinnut seurakunnan tai työalan vaihtamista, mutta laskeskellut nykyisen paikkani edut niin suuriksi, että olin vain keksinyt hauskoja lisätehtäviä rutiinien seuraksi. Olin ajatellut että työnohjaajana pääsisin keskustelemaan asioista pintaa syvemmältä.

Katsoin paperiin kuin peiliin. Niin, tuolta minä näytän, tuollainen minä olen. Tuossa ovat selkeät piirteeni ja tuossa ailahtelevat. Suhtaudun tosiaan epäonnistumisiin optimistisesti ja onnistumisiin pessimistisesti. Mutta että joku psykologi voi puolestani päättää että kaipaamieni haasteiden kannattaisi liittyä itsenäiseen työhön kuten kirjoittamiseen eikä vuorovaikutuksellisiin juttuihin, jotta en väsyisi liikaa!

Seuraavana kesänä seurakuntayhtymän juhannusjuhlissa puhuin äidin muinaispuku päälläni yhdessä laulettujen kansanlaulujen ja kuunneltujen runojen pohjalta siitä, kuinka ihminen kohtaa luonnon, Jumalan ja omat tunteensa yksin, ilman seurakuntaa. Kuinka pelko on Jumalan kohtaamisen merkki (älkää pelätkö), kuinka pelon lisäksi viha, syyllisyys ja häpeä on kohdattava ennen kuin voi luopua itsestään ja antaa itselleen anteeksi. Kuinka ehkä vasta sitten on ilo, rakkaus ja rauha. Puhuin suunnittelemattomia. Sain kehuja (olen varmaan maallikko kun puhuin niin hyvin) ja lamaannuin viikoksi, kunnes tajusin:

Tässä se nyt ehkä on, minun tehtäväni tässä maailmassa: tarjota mahdollisuutta itsetutkisteluun. Muitten asia on, miten he tarjoukseen vastaavat. Kyse ei enää ole siitä, millainen minä olen, vaan siitä, mitä minun kauttani tulee tehdyksi. Jokin minussa kukkii ja hedelmöi.

Pietiäinen kutsuu aidoiksi syvemmiksi tunteiksi sitä uutta, mikä syntyy, kun vanha on lakannut olemasta ja kuollut. Ensimmäisen aidon syvemmän tunteen nimi on Anteeksianto. Se on omaantuntoon liittyvä inhimillinen kyky, joka edellyttää totuuden hyväksymistä itsestä, vanhemmista ja muista sellaisenaan ilman selittelyjä. Ilman väärän teon tunnustamista anteeksianto ei ole aito. Aito anteeksianto on omantunnon pakottava halu vapautua pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä halu oppia tuntemaan itsensä.

Rakastuminen antaa voiman tunnustaa toiselle kaiken kuin lapsi. Pöytä puhdistuu vanhasta ja voidaan alkaa rakentaa uutta. Toinen syvempi tunne onkin rakkaus, Jumalan ominaislaatu. Rakkaus on ihmisen kyky iloita siitä, että on olemassa ja että olemassaolo antaa mahdollisuuden antamiseen ja antamisen iloon, itsestään ilman pakkoa, Pietiäinen kirjoittaa ja minä allekirjoitan, vaikka antamiseni onkin ajoittaista ja lähinnä tätä kirjoittamista. Rakkaus on tila, jossa vain on. Se ei odota vastapalvelusta eikä muutakaan palkkiota. Jatkuva pyrkiminen saada lisää on poissa. Rakkauden vastaanottaminen on yhtä vaikeaa kuin sen antaminen, sillä sitä varten pitää kokea olevansa arvokas ihmisenä.

Rakkauden ja ilon jälkeen tulee vielä syvempi tunne. Sillä on neljä nimeä: Totuus, Rauha, Onni ja Vapaus. Omatunto ohjaa ihmistä kohti tietoa hyvästä ja pahasta, kohti totuutta ihmisestä itsestään, ja samalla kohti hänen elämänsä tarkoitusta. Totuus tuo levon ja rauhan levottomalle. Se ei tavoittele mitään, kuten järki. Se vain on ja kysyy, mikä on oikein ja mikä väärin. Se vapauttaa kaikesta vallankäytöstä. Minä olen mitä olen, muut ovat mitä ovat. Vasta rakkaus paljastaa totuuden, sillä sen kohtaamiseen tarvitaan luottamusta.

Totuus on tunnetila, johon sisältyy täydellinen vapauden kokemus ja nyt-hetki. Toiminta, jopa rakastava antaminen loppuu aidon onnen tai sisäisen rauhan hetkellä. Aika, ajatukset, minä, paikka ovat poissa. Ollaan vain, välittömästi yhtä kaiken kanssa, odottamattomasti, tavoittelematta edes tätä olotilaa.

Minulle nämä Pietiäisen kuvaukset syvemmistä tunteista tuovat mieleen ajatuksen, jonka mukaan Kristus on läsnä uskossa: "en enää elä minä, vaan Kristus minussa". Itsestä on luovuttu, Jumalan henki vaikuttaa ihmisen kautta, salatulla tavalla ihminen ja Jumala ovat yhtä, ja yhtä selittämättömiä pohjimmiltaan.

Syvempiäkin tunteita pakenemme antitunteisiin, Pietiäinen huomauttaa. Tunnen myös ne kaikki itsessäni.

Tunnekaavioon kuuluu kahden hypyn ja seitsemän tunteen lisäksi vielä jokaiselle tunteelle kaksi antitunnetta: Jos en uskalla pelätä, olen arka tai uhkarohkea; jos en vihata, olen kiltti tai katkera; jos en rohkene kokea syyllisyyttä, syyllistyn turhastakin tai syyllistän muita; jos en häpeä, olen joko viaton enkeli tai täysin häpeämätön. Jos en kykene anteeksiantoon, takerrun tai pakenen; jos en rakkauteen, olen egoisti tai uhrautuja; jos en totuuteen, jään elämänvalheen tai megatotuuden vangiksi.

Sivupalkissa olevaan Kootut tunteet -juttuun olen koonnut toukokuussa omia ja Jeesuksen tunteita. Kesän aikana aion käydä kirjoitukset taas läpi. Koetan kirjoittaa mukaan juttua antitunteista, tavalla tai toisella. Metsästän hetkiä, jolloin en ole uskaltanut tuntea tunteitani, ja olen sen seurauksena reagoinut joko liian varovasti tai voimakkaasti. Ennakko-oletuksena arvelen Jeesuksen reagoineen niin kuin on oikein ja autuaallista.