Mieleni näemmä jatkaa jatkuvasti tuota kertomusta kokemuksesta, johon edellinen postaukseni päättyy. Tässä siksi edellisen jutun loppu täydennettynä. Tein siitä muistiinpanot Tallinnassa, mutta yritin jättää ne sisäpiirin tiedoksi, kun en ole lupia kysellyt julkisuuteen. Sisäisestä pakosta olen nyt läpinäkyvä omalla riskilläni ja paljastan, mistä papit keskenään juttelee:
Aamun keskustelu käynnistyy tuoreen viisikymppisen papin kuvauksella siitä, kuinka hän sairastuttuaan fyysisesti alkoi nähdä ihmisiä uudella tavalla, kohdata heitä vastikkeettomasti Citymarketin jonossa ja odotushuoneissa. Hän alkoi kaivata työkaluja heidän kanssaan juttelemiseen. Papiksi opiskellessaan hän sai niitä: evankeliumin, kirkon perinteen ja sitten vielä jotain jolle hänellä ei ollut nimeä. Se jokin kuitenkin mahdollistaa sekä yhteyden Jumalaan päin että Jumalasta ihmiseen päin.
Lääninrovasti jatkaa lukemalla pitkään Stinissenin kirjaa: Työn kuuluu tuntua hyvältä, helpolta ja mukavalta, ei raskaalta. Ihminen vain päästää silloin lävitsensä Jumalan oman toiminnan sen sijaan että touhuaisi itse. Hän elää huolettomana huolehtimatta lainkaan työnsä tuloksista. Stressi on sitä että halutaan hoitaa asiat itse laskematta niitä Jumalan käsiin. Siitä pääsee, kun päästää irti kunnianhimosta.
Keskustelussa kysellään, mikä on oma tulkintamme työmme sisällöstä. Emmehän voi aina toimia vain sen mukaan, mitä meiltä Radio Deissä tai vapaa-ajattelijoiden kirkostaeroamiskampanjoissa tai muualla kulloinkin odotetaan ja vaaditaan.
Sanon että olisi mielenkiintoista laatia joskus strategia Stinissenin ajatusten mukaiseksi. Minulle kerrotaan, että organisaationa tarvitsemme myös suunnittelua. Sen raameissa voimme yksittäisinä ihmisinä elää huolettomasti.
Siteerataan kirjoja: Hän elää kuin suuri profeetta - lepää työtä tehdessään. Tarvitaan järkeä, tunnetta JA sielua. Pitäisi antaa lupa sille jollekin muulle jolla ei ole nimeä olla läsnä työssämme.
Joku muistuttaa siitä, että työnteko otsa hiessä on kirous joka kuuluu ihmisen elämään. Heitän takaisin että se on myös siunaus, ihmiselle kerrotaan annetun tehtävä viljellä ja varjella maata jo ennen syntiinlankeemuskertomusta.
Nikkilän mielisairaalassa siivoojat kuulemma olivat paras apu potilaalle, he kun juttelivat kuin tavalliselle ihmiselle eivätkä koettaneet parantaa häntä.
Näillä papeilla joiden joukkoon en aiemmin ole jaksanut lähteä onkin ajatuksia. En olekaan kummajainen, en merkittävä tekijä, näkijä enkä vastapäätä muita. En liioin ole olematon, näkymätön enkä yksin.
Olen pieni muru kokonaisuudessa.
3 kommenttia:
Miten terapeuttinen ajatus tuo, ettei tarvitse olla kuin muru kokonaisuudesta Silti jokainen on tärkeä ja ainutlaatuinen. Teillä taisi olla ihan hyvä reissu :-)
Juu oli hyvä reissu. Jaksoin jutella useamman ihmisen kanssa kuin koskaan ja opin lopulta välillä myös kuuntelemaan hiljaa pakenematta paikalta.
...murunen myös lasteni elämässä, ja kaverien ja muiden, yksi osanen, ehkä joskus tärkeä, ja joskus ei, korvaamaton ei koskaan...
Lähetä kommentti