Olen muistaakseni ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, työmatkalla. Ikkunasta näkyy valkeita kerrostaloja ja kuuluu liikenne. Yksinäisyys kuristaa. En soita vanhalle kamulle, joka soitti minulle vuosien tauon jälkeen junaan, jonka eteisessä oli niin kova jyske, etten kuullut mitä hän kertoi.
Jatkan kirjoittamista mustakantiseen kirjaan. Vangitsen levottomia ajatuksia sanoiksi päästäkseni niistä. Kirjaan arkipäiväisyyksiä, joiden ympärillä ajatus junnaa: "Kysyn aulassa, pääseekö täällä nettiin ja virkailija tarjoaa minulle salasanaa omaa koneeseen, jota minulla ei ole. Hän tarjoaa saunaa ja katsoo kummeksuen, kun vastaan myöntävästi. En kysy, saako aulabaarista syötävää."
Saunassa yksinäisyys on jo miellyttävää. Sain aamulla masennuslääkereseptin lyhyisiin yöuniini, vaikka herään kesken unien innoissani ajattelemaan hauskoja asioita. Aiemmin keväällä sama lääkäri kehotti minua ruksaamaan henkivakuutusanomukseen, että minulla on mielenterveysongelmia. Olen tarvinnut pakkomielteeni, ajattelen. Olen saanut siitä iloa ja voimaa elää. Joskus sen aika voi olla ohikin, kuka tietää. Ehkä vielä voin löytää pohjimmaisen iloni muualta. Voisinkohan olla kirjoittamattakin?
Tilaan oluen ja perunalastuja, kun sämpylät ovat loppu. Vastaanottovirkailija keskustelee tumman miehen kanssa. Si, onkohan kieli espanjaa? Minulle tyttö kertoo, että oluen saa viedä huoneeseenkin. En vie. Nautin keskustelun kuuntelemisesta. Mies lähtee nettiin. Tyttö sanoo kielen olleen italiaa. Juttelemme hetken.
Ei yksin voi elää. Tai voi hetken. Sitten aina tulee joku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti