Istun Tuomiokirkossa, joka on melko täynnä isosia ja riparilaisia. Omasta ryhmästäni kaksitoista oli tullut pari tuntia aiemmin nimenhuutoon ennen heille pakolliseksi ilmoitettua konserttia ja viisi sen jälkeen. Niistä, jotka olivat sanoneet tulevansa messuunkin saadakseen siitä tutustumiskäyntimerkinnän, yksi on ilmestynyt paikalle. Olen päästänyt hänet istumaan minne tahtoo, vaikka meitä on komennettu pitämään omamme iloisina mutta asiallisina. Hyssyttelen hiukan eteeni, taakseni ja sivuilleni.
Etuoikealla joku kiipeää penkin selkänojan yli. Silloin kun lakkasin vastustamasta naispappeutta, nuoret kiipesivät unessani Tuomiokirkon penkkien yli. Penkit kaatuivat, ja ehtoollispöydän kaidekin, mutta sain silti leivän suuhuni.
Nyt kävelen samalle paikalle, jossa polvistuin silloin kun minut vihittiin papiksi, laitimmaiseksi vasemmalle, haudasta ylösnousevan Kristuksen kohdalle. Polvistun vuorollani, muistan kymmenen vuoden takaisen häpeän siitä etten ollut kyennyt tahtomaan lapsilleni turvallisempaa elämää, rutiineja ja ehjää kotia. Jos olisin tänään ollut vakuuttuneempi rippikoulun ja konsertin mielekkyydestä, olisivatko riparilaiseni jaksaneet olla siellä? Saan leivän ja viinin, nostan katseeni Kristukseen. Hän mulkaisee ylös ja kohottaa kummeksuen kätensä. Mitä sinä tuollaisia mietit?
Penkissä alan hälistä vieressäni istuvan rippikoulupojan kanssa. Huomenna soitan riparilaisilleni ja kysyn mitä kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti