Idealisti

Viime viikolla nukuin niin lyhyitä öitä, että selitin torstaisen vilustumiseni siitä johtuvalla vastustuskyvyn heikkenemisellä. Nuha ja kurkkukipu hellittivät parissa päivässä.

Tiistaina kävelin Jyväskylän kristilliseltä opistolta keskustaan ja palelin. Aamulla oli paistanut aurinko, ja olin siksi jättänyt takin hotelliin. Eilen aloin yskiä niin että koko kehoni hytkyy ja painun välillä melkein kaksinkerroin.

Soitin eksälle ja pyysin yskänlääkereseptiä. Hän sanoi, ettei sellaisesta ole mitään hyötyä, ei se paranna, ja käski juoda paljon.


Erostamme tuli helmikuussa kymmenen vuotta. Monien mielestä meillä oli kaikki hyvin ja ero turha, minä hullu kun sellaista halusin.

Minulla ei vain ollut hyvä olla, ja hain muutosta omaan pahaan olooni muuttamalla ulkoisia oloja. Ajattelin, että sitten tyytyisin siihen mikä on käsillä, kun eläisin elämää, jossa siihen voisi tyytyä. Ajattelin, että elin yhteisössä, jossa kaikki olivat sairaita ja etteivät minun voimani riittäneet sellaiseen.

Nyt kaikki toiveeni ovat toteutuneet. Minulla on työ, jossa useimmiten koen olevani kotonani, koti jossa viihdyn, uusia ystäviä ja kavereita, lapset ovat suurin piirtein omillaan ainakin jostain näkökulmasta ja etsivät omaa paikkaansa, ja minulla on tämä blogi. Sukukin alkoi tuntua läheiseltä, kun lakkasin vastustamasta naispappeutta. Jos en aina osaa jutella ihmisten kanssa, niin joskus kuitenkin.

Miestä vain en ole osannut itselleni toivoa kunnolla koskaan. Sen verran tajuan ja olen tajunnut, että kumppani olisi kiva, mutta en ole pystynyt selvittämään itselleni, minkälainen mies olisi minulle sopiva. On paljon helpompi nähdä, millainen ei ole.