Toinen varsinainen riparitunti tänään. Kahtena vuonna olen pitänyt ripareita harjoittelijoiden kanssa, sitä ennen kirjailijan, ja sitä ennen koetin käännyttää nuorisotyönohjaajia ja isosia dialogipedagogiikka-uskovaisiksi huonolla menestyksellä.

Nyt en haaveile mistään. Tämä työpari oli mukana kirjailijan kanssa. Tunnemme siis hiukan toistemme tapoja. Suunnittelemme tunnit kymmenessä minuutissa ohimennen. Hän saa nuoret kuuntelemaan ja kestää väliintulemiseni. Tasainen arki alkaa vanhemmiten miellyttää.

Luin eilen Käypä hoito -suosituksia jännetupentulehduksista, minulla kun nilkat yhä kipeytyvät takaa kävelystä ja portaista, ja kyynärpääkin, kun eilen leikin liian kauan tietokoneen hiirellä. Oleellisinta on kuulemma lopettaa yksipuolinen rasitus. Hiirestä on helpompi luopua kuin kävelystä tai portaista asunnossa, jossa kaikki tarpeellinen on kolmessa eri kerroksessa. Täytynee keskittyä voimisteluun ja venyttelyyn. Ja painon laskuun. Kukaan aiemmista neuvojistani ei ole kehdannut huomauttaa, että liikakilotkin rasittavat.

Jopa hupsulta kuulostava Läskeillä koulutusta Nepaliin -kamppanja alkoi kiinnostaa, kun tuttu seurakuntalainen huomautti, että siihen kutsutaan nimenomaan seurakuntia organisoijiksi. Sattuu vielä kirkollinenkin paasto alku- ja loppupunnitusten välille.

Minua tuo allaoleva Villen huomio hätkähdytti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että totta kai ihmisen oma kokemus elämästään on ratkaiseva. Mutta tosiaankin, sitä kyseenalaistetaan koko ajan: psykologit, teologit, lääkärit, perheenjäsenet... Melkein pitää kysyä toisin päin: kukapa sitä ei kyseenalaistaisi? Ja kuinka paljon teen sitä itsekin, sekä itselleni että muille. Ihminen kun on niin paljon, leegio erilaisia puolia. Aina voi väittää vastaan, sanoi toinen mitä tahansa.

- Kukapa uskaltaisi kyseenalaistaa ihmisen kokemusta omasta elämästään?

- No kuka tahansa. Jos ollaan tarkkoja, melkein kaikki sitä tekee.

Ville Ranta: Kuvablogi 18.1.2010

Loppusyksystä olkapääni kipeytyi, ja sitten lonkka. Hain lähetteen fysioterapeutille. Hän hoiti hetken lonkkaa ja olkaa, kunnes akilleenjänteeni tulehtui. Hän hoiti sitä ultraäänellä ja käsin, neuvoi jumppaliikkeitä ja venytyksiä, ohjasi teettämään tukipohjalliset, kun huomasi terveen jalan alkaneen laskeutua lataksi, vuokrasi ufo-lastan yöksi, jolla nilkan saa koukkuun, ettei se aamulla olisi niin kipeä. Tänään hain uuden tulehduskipulääkekuurin ja ostin oikeaoppiset kengät. Keräilin lääkäriltä, kenkäkauppiaalta joka oli fysioterapeutti ja entinen akillesjännepotilas sekä farmaseutilta mielipiteitä siitä, kannattaisiko myös välttää kipeytymistä. Kaikki äänestivät ensimmäistä fysioterapeuttia vastaan, joka sanoi että jos kipu lakkaa (ja minä lakkaan voimistelemasta niin kuin tapani on) kannattaisi lyödä jalkaa moukarilla.

Päädyin hiihtämään, mutta vähemmän kuin lauantaina.

Olen päässyt Mestari Eckhardtin Sielun syvyyden melkein loppuun, aloitin kai lokakuussa. Lauseet ovat vaatineet aikansa. Niin kuin esimerkiksi ajatus, ettei Rakkauden kaksoiskäsky ole vain käsky, vaan Jumalalta tullut lahja. Saamme sen mitä käsketään. Saamme rakastaa Jumalaa yli kaikkien asioiden ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos minulle on kirkastunut, että elämän lyödessä kannattaa kääntää myös toinen poski, neuvo kaiketi toimii lähimmäisenkin kohdalla, niin karulta kuin se ensikuulemalta vaikuttaakin.

Eilen telkasta tuli dokumentti, jossa nuori tökerö hollantilainen miestoimittaja kävi Kongossa kertomassa, ettei köyhille ole tulossa oikeaa apua. Kannattaa siis vain opetella nauttimaan köyhyydestä. Köyhät tekivät työtä käskettyä.

Olen ollut kuukauden bloggaamatta ja pari viikkoa kirjoittamatta päiväkirjaankaan. Olen kirjoitellut sähköposteja eri ihmisille ja tavannutkin heitä.

Työntekijäkokouksessa joulukuun puolivälissä julistin että minulla on työkavereihini ihana viha-rakkaussuhde, kun esittelin heille työalaani viestintää, josta varmaan olen puhunut lähes jokaisessa työntekijäkokouksessa seitsemän vuoden ajan. Mutta seitsemännen vuoden kriisini alkaa olla ohi, alan sietää harmaata arkea. Lumisten puitten kauneus tekee sen nyt erityisen helpoksi.

Tänään julistin pappien saarnaseminaarissa oppineeni olemaan odottamatta ihmisiltä mitään ja yllättyväni nykyään iloisesti aiempien pettymysten sijasta.

Julistin ja julistin... Kärjistin. Kokosin ajatuksia sanoiksi, vaikkeivät ne oikeasti ole noin selkeitä.

Elinpiiri laajenee

Kaiken kaikkiaan kirjoitan Kirkon kyökkiin viikottain ainakin vielä kuukauden. Tänään Kustaa ja Synnövekin vaelsivat sinne.

Kultainen sääntö

Minulta syntyi edelliseen liittyen kirjoitus, jonka pistin Kirkon kyökkiinkin.

Kirjoitan, siis elän

Anssin ennustus toteutui sikäli, että elin pari synkkää päivää, jolloin olin vakuuttunut siitä että minun on mahdotonta ymmärtää ketään ja kenenkään minua. Jouduin myös miettimään, mitä kaikkea olenkaan tullut kirjoittaneeksi elämästäni ja antanut siitä toisen kirjoitettavaksi ja olenko niin tehdessäni loukannut joitain ihmisiä.

Varmistin yhdeltä, että olen. Henkilökohtaisista asioista ei pitäisi kirjoittaa, varsinkaan toisten, eikä fiktiota sotkea ihmisten elämään.

Ja kuitenkin minun täytyi. Näytän olevan niitä ihmisiä, jotka tuntevat elävänsä vasta kun kirjoittavat. Tänäänkin olen jutellut monen ihmisen kanssa ja silti minun pitää vielä saada kirjoittaa, ja kirjoittaa muittenkin luettavaksi.

Kohtaamiset tulevat ja menevät, unohtuvat. Kirjoitetuista sanoista voi tarkistaa joskus jotain ymmärtäneensä.

Tässä seison

Kustaalla ja Synnövellä riitti juttua vajaaksi kuukaudeksi. Sitten aloin tuntea itseni liian tasapainoiseksi sisäiseen keskusteluun. Anssi kyllä lohdutti, ettei tämä kauan kestä.

Satuin Rihmaston sivuille lukemaan Risto Ahdin vanhan esseen. Riemastuttavia ajatuksia yksinäisyyden ja tuen tarpeellisuudesta.

Koen seisovani yksin tyytyväisenä. En horju, vaikken herää aamulla ihmisten aikaan töihin enkä keksi sanottavaa viraston ruokapöydässä tai naapurille pihalla. Enkä vielä horju, vaikken tiedä mitä haluaisin kirjoittaa. Tällainen kirjoittaminen tavoitteettakin on hauskaa.

Tosin lupasin ruveta kirjoittamaan blogia yhtymän henkilöstön nettilehteen. Laittaakseni itseni kirjoittamaan jotakin.

Kustaa ja Synnöve

Olen tähän blogiin kirjoitellut asioita pois päästäni pyörimästä, ja joskus velvollisuudestakin odottavia lukijoita kohtaan. Olen haeskellut pitkään jotain ideaa kirjoittamiselleni. Sunnuntai-iltana sellaisen vihdoin löysin. Uuteen blogiini on linkki oikealla. Kuka tietää, vaikka tähänkin vielä joskus joitain siihen sopimattomia huomioita kirjaisin.

Konfirmaatiopuhe

2. Moos. 3: 9-15
Herra sanoi Moosekselle:
»Israelilaisten hätähuuto on nyt kantautunut minun korviini, ja olen nähnyt, kuinka kovasti egyptiläiset heitä sortavat. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.» Mutta Mooses sanoi Jumalalle: »Mikä minä olen menemään faraon luo ja viemään israelilaiset pois Egyptistä?» Jumala sanoi: »Minä olen sinun kanssasi ja annan sinulle merkin siitä, että minä olen sinut lähettänyt: kun olet vienyt kansani pois Egyptistä, te saatte palvella Jumalaa tämän vuoren juurella.»
Mooses sanoi Jumalalle: »Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?» Jumala sanoi Moosekselle: »Minä olen se joka olen.» Hän sanoi vielä: »Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.’» Jumala sanoi vielä Moosekselle:
»Sinun tulee sanoa israelilaisille: Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.»

Matt. 17: 1-8
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.
Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.»
Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!» Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: »Nouskaa, älkää pelätkö.» Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Mooses oli mokannut. Egyptin prinsessan ottopoika oli aikuisena puolustanut sorrettua kansaansa ja tullut tappaneeksi yhden egyptiläisen. Siitä huomauteltiin hänelle ja hän pakeni maasta. Kului vuosia ja nyt Jumala halusi lähettää hänet takaisin Egyptiin vapauttamaan kansaansa orjuudesta.

Mikä minä olen tuohon tehtävään, Mooses kysyy, ei minusta ole siihen. Mutta Jumala lupaa olla hänen kanssaan ja antaa merkin läsnäolostaan.

Vielä Mooses kysyy, kenen nimissä hän voi mennä israelilaisten luokse. Ja Jumala sanoo nimekseen Minä olen se joka olen. Ehje aser ehje hepreaksi, josta tulee nimi Jahve. Sama Jumala, jonka Abraham, Iisak ja Jaakob olivat kokeneet elämässään.
Jumala on mitä on, häntä on mahdoton selittää loppuun asti. Mooseskin sai olla mitä oli, ja kun hän oli kankea kieleltään, hän sai veljensä Aaronin ja siskonsa Mirjamin tuekseen. Mooses suoriutui tehtävästään vapauttaa israelilaiset, muttei itse päässyt Jumalan lupaamaan maahan asti, näki vain sen korkealta vuorelta.


Pietari, Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen luotto-oppilaita. He pääsivät hänen kanssaan korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Jeesus valmistautui tehtäväänsä vapauttaa ihmiset synnin ja kuoleman orjuudesta, hän valmistautui kuolemaan ihmisten puolesta. Hän sai tukea Moosekselta ja Elialta, joilla oli elämänkokemusta enemmän kuin opetuslapsilla. Hän muuttui näiden silmissä niin ihanaksi, että Pietari olisi halunnut heidän jäävän sinne.

Jumala puuttui puheeseen ja totesi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä! Opetuslapset ahdistuivat ja maastoutuivat peloissaan. Jeesus tuli sanomaan ettei tarvinnut pelätä. He palasivat alas vuorelta keskelle muitten opetuslasten epäonnistumista epileptisen pojan parantamisessa.


Jumalan kohtaaminen on pelottavaa. Se että kaikki ei olekaan tässä ja että kaikki ei jatkukaan niin kuin ennen. Jumalasta on vaikeaa, lähes mahdotonta puhua. Hän vain on se mikä on ja me voimme olla hiljaa hänen edessään ja luottaa hänen läsnäoloonsa ja johdatukseensa. Hänen lähellään voimme kulkea kohti sitä mitä olemme, vaikkemme koskaan pääsekään perille asti tavoitteeseemme niin että voisimme rauhassa elää juuri sellaisina kuin olemme. Törmäämme jatkuvasti muiden käsityksiin siitä, millaisia meidän kuuluisi olla, ja kadotamme helposti oman näkymme itsestämme ja tehtävästämme.

Matkallamme kohti omaa itseämme meillä on tukenamme toiset ihmiset, jotka hekin etsivät itseään. Voimme oppia toistemme kokemuksista ja kertomuksista. Raamatussa on paljon tällaisia kertomuksia. Jumalanpalveluksissa toistetaan näitä kertomuksia Jumalasta joka rakastaa ja pitää huolta ihmisistä, vaikka välillä sattuukin. Jumalanpalveluksissa on myös mahdollisuus rippiin, omien mokien tunnustamiseen ja pois panemiseen. Täällä on myös ehtoollispöytä, jossa näkymätön Jumala tulee leivässä ja viinissä näkyväksi ja kosketettavaksi, ravinnoksemme ja osaksi meitä.

Näin yhteys toisiimme vahvistaa uskoamme, konfirmoi sitä hienosti sanottuna. Konfirmoituina seurakunnan jäseninä saatte tästä lähtien osallistua itsenäisesti ehtoolliselle ja oikeuden toimia kummina. Vanhemmat, kummit ja muu seurakunta rukoilee puolestanne ja on teidän tukenanne etsiessänne elämällenne tarkoitusta.

Riparille

Viikoksi metsään opettelemaan luottamusta siihen että asiat tapaavat sujua, muullakin kuin tahtomallani tavalla.

Päivystyshuoneessa kävi ihminen

Kun toista ihmistä eikä hänen kipeää tarinaansa pelkää, voi nähdä hetkellisen muuttumisen ihmeen, pelkästään kuuntelemisensa ansiosta. Sitten voi päästää irti ja luottaa siihen, että hän kohtaa vielä muitakin ihmisiä tiellänsä.