Tahdotko tulla terveeksi?

Ekaluokkalaisena oli mukava sairastaa kuumetta, maata olohuoneen sohvassa ja heilutella varpaita, että yskä ei huomaisi että kohta meinaan nukahtaa. Sain vain olla. Äiti huolehti enemmän kuin tavallisesti. Ei tarvinnut mennä kouluun eikä tehdä läksyjä. Sairastamisen hyvät puolet tuntuivat välillä ikävää oloa tärkeämmiltä.

Synti on jotain sairauteen verrattavaa. Jumala on luonnut meidät hyviksi, mutta synti estää meitä sairauden lailla elämästä täydesti. Synnin vaivaamina emme tee sitä hyvää mitä haluaisimme. Emme uskalla rakastaa kaikkia ihmisiä niin kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken. Emme vain pysty.

Syntisyydelläkin on oikeasti hyvät puolensa kuten se ettemme ajattele itsestämme liikoja. Saatamme lisäksi väärällä tavalla heittäytyä laiskuuteen ja syntisyyteen, niin kuin lapsi joskus teeskentelee sairasta, ettei tarvitsisi mennä kouluun vaikeaan kokeeseen.
Paraneminen voi alkaa vasta kun potilas myöntää olevansa sairas ja suostuu hoitamaan tai hoidattamaan itseään. Tunnustakaamme siksi syntisyytemme.


Joh. 5: 1-15

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Minulle tuli mieleeni tällainen ajatus. En sano että se olisi mitenkään totta, mutta kyselen itseltäni ja vähän teiltäkin, että mitä jos me olemmekin niin kuin nuo sairaat tuolla lammikon reunalla? Vuodesta toiseen kärsimme jotakin vaivaa, enkä nyt puhu fyysisistä sairauksista, vaan niistä asioista, jotka estävät meitä elämästä täyttä elämää.

Kärsimme ehkä sokeudesta, siitä ettemme näe, miten asiat oikein ovat tässä maailmassa ja omassa elämässämme. Kaikki on vain pimeää ja epäselvää. Koetamme kysellä muilta, miten asiat oikein ovat tai miten niitten pitäisi olla.

Toisen ihmisen tarinat hänen elämästään tuntuvat yhtä käsittämättömiltä kuin Anneli Aueriin kohdistetut syytökset ja selitykset. Mistä kukaan voi tietää, mikä tässä maailmassa on totta? On helpompaa sulkea korvansa ja olla kuuro, olla välittämättä siitä mitä kuulee.

Olemme kenties myös rampoja ja raajarikkoja, kädettömiä ja jalattomia, kykenemättömiä tekemään hyvää. Nykyään korostetaan aivan oikein sitä, ettei apua tarvitsevan puolesta saa tehdä liikaa asioita, vaan häntä tulee tukea hoitamaan itse omat asiansa. Näin esimerkiksi kehitysyhteistyössä. Mutta voiko lähipiirissä käydä niin että kun varoo holhoamasta liikaa, tulee pitäneeksi niin suurta etäisyyttä, että toinen jää kaikkea tukea vaille?

Mahdammeko olla välillä mykkiäkin? Kun sisällä velloo paljon vihaisia ajatuksia, tai kun ei oikein tiedä mitä ajattelee, tai kun luulemme tietävämme, ettei toinen hyväksy sitä mitä ajattelemme, olemme mieluummin hiljaa. Tähänhän meitä on kasvatettu, tähän neuvovat monet raamatunkohdatkin. On viisautta ja rakkautta olla vaiti.

Halvaannumme. Olemme vain ja odotamme, että tulisi joku joka muuttaisi tilanteen meidän puolestamme. Vuodet kuluvat ja mitään ei tapahdu. Ei ole oikein hyvä olla, mutta ei niin pahakaan, että olisi pakko muuttua.



Sitten Jeesus tulee paikalle ja näkee suuren joukon sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Hän ei ole lamaannuksissa, hän kävelee juuri minun tai sinun kohdalle. Hän ei ole sokea, hän näkee minut juuri sellaisena kuin olen. Eikä hän ole mykkä, ei vaikene hienotunteisesti, vaan kysyy suorasukaisesti, tahdonko tulla terveeksi.

Osaanko vastata siihenkään? Pystynkö myöntämään, että tarvitsen parannusta? Tiedänkö mitä tahdon? Vetoanko siihen ettei minulla ole ketään joka tekisi asioita puolestani?

Kuulenko Jeesuksen kehotuksen toimia? Haluanko nousta itsesäälistäni, ottaa vuoteeni jolla olen vuosia maannut muitten autettavana ja kävellä omin jaloin eteenpäin? Uskallanko muuttaa kuvioita, joihin minä ja läheiseni olemme tottuneet vuosien saatossa?

Jos itse kuulen ja tottelen, kestävätkö läheiseni sen että ennen sokea ja kuuro alkaakin nähdä ja kuulla asioita uudella tavalla ja jopa puhua niistä ja toimia toisin kuin ennen? Kieltäytyy ehkä tekemästä jotain, mitä on ennen tehnyt ja haluaa tehdä jotain, mitä ei ennen ole uskaltanut? Painetaanko minut takaisin sinne missä ennenkin makasin ja sanotaan, ettei minun ole lupa toimia uudella tavalla?

Suostunko takaisin entiseen? Tai vieritänkö vastuun Jeesukselle: en minä muuten mutta kun Jeesus käski.



Niin no. Meidän luokse Jeesus ei kävele kolmikymppisenä miehenä niin kuin kerran halvaantuneen miehen luokse. Kohtaamme hänet näissä tarinoissa ja sisimmässämme. Sisällämme asuu myös lamaannuttava vastavoima hänelle ja elämänilolle. Siksi on syytä olla tarkkana itseään kuunnellessaan.

Jesuiittajärjestön perustaja Ignatius Loyola aikoi alun perin upseerin uralle ja liittyi armeijan palvelukseen 1517. Hän haavoittui vakavasti neljä vuotta myöhemmin. Toipilasaikanaan hän sai käsiinsä vain uskonnollista kirjallisuutta. Maatessaan hän haaveili toisaalta naisista, toisaalta Jeesuksen, Franciscuksen ja muiden pyhien ihmisten teoista ja elämästä. Hän tarkkaili, mitä erilaiset haaveet saivat hänessä aikaan. Naisten, kunnian ja omaisuuden pohdiskelu teki hänet levottomaksi ja kärttyisäksi, Jumalan ajatteleminen levolliseksi ja iloiseksi. Vähitellen hän jätti maalliset haaveensa, alkoi opiskella ja perusti kuuden toverinsa kansa Jeesuksen seuran eli jesuiittajärjestön. He antoivat lupauksen köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta, ja keskittyivät köyhien, sairaiden ja vangittujen auttamiseen – ja Pyhän maan vapauttamiseen muslimien käsistä.

Ehkä voisimme ottaa hänestä oppia tuossa kohden, missä hän tarkkailee mielenliikkeitään. Tunnistamme kai kaikki hyvän olon, muistuman paratiisista tai taivaasta, autuuden. Rauhallisen hetken, jolloin emme kaipaa mitään, emme kiinnitä huomiota ajan kuluun, olemme kuin yhtä kaiken ympäröivän kanssa.

Eri ihmiset antavat tuollaiselle hetkelle eri merkityksen ja nimen. Uskoisin että kristittyinä saamme kutsua niitä Jumalan läsnäolon hetkiksi. Silloin olemme yhtä myös Jumalan kanssa: en enää elä minä, vaan Kristus minussa. Yhtä Rakkauden kanssa.

Noitten hetkien varaan voi rakentaa elämänsä. Vaikka tulee taas niitäkin hetkiä, jolloin olemme sokeita ja halvaantuneita ja levottomia, ne eivät vie meitä enää kokonaan mukanaan. Meitä ei määrittele se, mitä muut meistä ajattelevat, vaan Kristus joka on voittanut meitä kiusaavan pahan. Niin kuin hän kesti erilaisia ristiriitoja poikkeamatta omalta tieltään muualle kuin välillä yksinäisyyteen niin mekin voimme hänen varassaan elää iloisesti todeksi asioita joista haaveileminen saa mielemme rauhalliseksi.

Saarna Kaarinan kirkossa 25.9.2011