Istun kokouksessa, jossa toinen ihminen saa kiitokset, joista ainakin osa olisi mielestäni kuulunut minulle. Mietin hetken asian oikaisemista ääneen, mutta luovun ajatuksesta. Jostain näkökulmastahan tuo toinen on kiitoksensa ansainnut. Ehkä mieleni liioittelee omaa osuuttani.
Kokouksen jälkeen seison pimeässä ja katselen, kuinka vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina rintamina. Tunne ohitetuksi tulemisesta palaa. Annan sen tulla. Muistan sen lapsuudesta asti.
Tunne tulee minuun ulkopuoleltani. Ulkoiset tapahtumat herättävät sen. Tunne on sisäpuolellani, minussa, minun. Olen vastuussa siitä, mitä se saa minussa aikaan.
Annan sen velloa sisälläni. Katselen itseäni ulkopuolisena, erilaisena, sellaisena jota ei tarvitse ottaa huomioon. Sitten näenkin itseni jättämässä muita huomioon ottamatta, kun en jaksa ymmärtää heitä.
Pahuus on meissä, sanoo arkkipiispa Kari Mäkinen Helsingin Sanomien haastattelussa 2.10. Minun on vain paljon helpompi nähdä se muissa kuin itsessäni.
Mutta pimeällä rannalla tunnistan sen itsessäni. Muutun uhrista syylliseksi. Ahdistus katoaa. Olen yhtä muiden kanssa, samanlainen kuin muut. En pysty ottamaan aina kaikkia huomioon enkä toimimaan aina kaikkien mielen mukaan.
Vaahtopäät vyöryvät rannan suuntaisina niin että valkoiset raidat pitenevät silmissä. Maailma muuttaa muotoaan kuin vesi. Tunteet tulevat ja menevät. Ilo nousee niitten alta.
Menen sisälle muitten joukkoon. Kuuntelen keskustelua, neuvottelen television kiinni ja vastaan kun kysytään.
Kaarina-lehden kolumni 5.10.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti