keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pelosta huolimatta - neljä paastopäivää pääsiäiseen

http://blogit.ts.fi/ristiveto/2016/03/23/nelja-paastopaivaa-paasiaiseen/:

Tämän päivän 23.3. paperisissa Turun Sanomissa kerrotaan Brysselissä asuvien suomalaisten kokemuksia eilisistä pommi-iskuista.

- Eri ihmiset reagoivat eri tavoin, useimmat ovat rauhallisia. Emme anna periksi terroristeille on myös monen asenne, kertoo yksi.

- Kyllä minua ainakin pelottaa, tunnustaa toinen ja ihmettelee kommentteja, ettei pelolle pidä antaa valtaa. Viime viikolla hän matkusti junalla Brysselistä Pariisiin ilman turvatarkastuksia. Pariisista Brysseliin meneville tehtiin sen sijaan tarkat tarkastukset.

Tällä piinaviikolla kerrotaan myös, kuinka Jumalan Poika pelkää. Kuolemanuhka on käynyt yhä selvemmäksi. Hän on nauttinut jäähyväisaterian läheistensä kanssa. Nyt hän vetäytyy Öljymäen yrttitarhaan ja siellä yksinäiseen paikkaan. Hän vetoaa Isäänsä, että tämä ottaisi häneltä pois sen mikä tulossa on. Kolmesti hän pyytää apua sekä lähimmiltään että Isältä. Lopulta hän tyyntyy ja kohtaa vangitsijansa rauhallisena.

Minuakin pelottaa ihmisten vahvat tunteet. Sanonko tai teenkö jotain, mikä saa jonkun tolaltaan ja tekemään jotain tuhoisaa minulle tai itselleen tai jollekin? Ja toivoisin kovin, että voisin tulla paremmin ymmärretyksi niin ettei tarvitsisi selitellä itseään ja toimiaan jatkuvasti. Että ihmiset toimisivat toiveitteni mukaisesti, vaikken niitä ääneen ilmaisisikaan.

Eikö pelko kerrokin elämänhalusta ja -voimasta? Eikö juuri se saa minut toimimaan niin ettei pelko toteudu? Eikö pelkokin ole hyvä renki, mutta huono isäntä?

Missä minulla on se raja, jolloin en enää kuuntele pelkoani hylätyksi tulemisesta, vaan toimin pelostani huolimatta niin kuin sisimpäni minua ohjaa?

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Miten käy blogin, kun mummous yllättää?

Se ainakin myöhästyy.

--

Mummo mykistyy -  seitsemän paastopäivää pääsiäiseen

Hyvin henkilökohtainen uutinen on häirinnyt muuta uutisseurantaani ja myöhästyttänyt minut aikataulustani tämän blogin kanssa. Minusta on tullut mummo. Olen tavannut uskomattoman pienen uuden ihmisen ja osallistunut hässäkkään, jonka hän ympärillään aiheuttaa.

Tämän rinnalla olen tehnyt papin töitäni ja ihmetellyt, millaista hämminkiä Jumalan Pojan ympärillä yhä tiiviimmin syntyy, mitä lähemmäksi pääsiäisen tapahtumia päästään. Jopa fariseukset varoittavat häntä kuningas Herodeksesta ja tämän aikeista surmata moinen outolintu. Mutta mies vastaa, että hänen on nyt vain jatkettava kulkuaan, tehtävä se mitä tehtävä on.

Vielä syksyllä pelkäsin mummoksi tulemista. Jyräisinkö pienen ihmisen ja hänen vanhempansa tietämällä asiat paremmin? Tuottaisinko pettymyksen, epäonnistuisinko isoäitiydessä? Olisinko niin innoissani, ettei sitä kukaan kestäisi?

Enää en pelkää. Uskon edelleen tuottavani välillä pettymyksiä ja koettavani ehkä jopa runnoa joskus epähuomiossa jonkun mielipiteeni läpi, mutta se ei tule olemaan koko totuus tilanteesta. Voin pysähtyä, tehdä uudestaan toisin, voin välillä olla hiljaa ja luottaa siihen, että asiat kyllä hoituvat aikanaan, tavalla tai toisella.


--

Kaarina-lehteen 23.3.2016


Mitä rakkaus on?

Kun sotilaat olivat naulinneet Jeesuksen ja kaksi rikollista risteille odottamaan hidasta kuolemaansa, Jeesus pyysi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”

Tunnen itseni toisinaan uhriksi, kun muut eivät osaa ottaa herkkiä tunteitani ja kummallisia tarpeitani tosissaan. Voisinko pyytää silloin samoin? Huomaisinko ehkä, ettei kyse ole tahallisesta kiusaamisesta tai ohittamisesta, vaan erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa?

Toinen rikollisista ei yhtynyt muitten pilkkaan, vaan pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Hän sai vastauksen: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Kun ympärilläni hälistään minulle oudoista asioista, enkö voisi olla rauhassa Jumalani kanssa ja nähdä, että kaikki oikeastaan on pohjimmiltaan hyvin? Olemme eri mieltä, mutta maailma ei kaadu siihen. Meihin sattuu itse kuhunkin välillä, mutta ei koko ajan.

Viimeisillä voimillaan hän huusi kovaa: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Hän oli elänyt itselleen ja Isälleen uskollisena, pelännyt, vihastunut ja surrut silloin kun siihen oli ollut syytä, iloinnut ja rakastanut niin että ilo ja lämpö olivat levinneet muihinkin. Enää ei ollut tehtävissä muuta kuin heittäytyä vahvemman käsiin.

Mielelläni miellyttäisin kaikkia, mutta silloin joutuisin monessa tilanteessa hylkäämään sen, mikä minulle on totta ja tärkeää. Ja se mikä toista miellyttäisi, voikin olla jollekin toiselle kauhistus. Enkö siis minäkin heittäytyisi Herran huomaan ja tekisi vain sen, minkä tunnen tehtäväkseni?

Merja Auer saarnaa Kaarinan kirkossa pitkäperjantaina 25.3. klo 10

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Tunne voittaa järjen - 18 paastopäivää pääsiäiseen

On tunteita ja tunteita:

Kolumnisti Tuomas Enbuske kirjoittaa Ylen A2-turvattomuusillan keskustelusta Iltalehdessä: “Valitettavasti tarina voittaa aina tilastot. Tämä on epä-älyllistä. Suuri syyllinen on Jeesus. Hän oli väärässä sanoessaan: ‘Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan’. Tätä noudattaessamme yleistämme omat kokemuksemme koskemaan kaikkia muitakin. [...] Jos on kokenut karmean kokemuksen, se ei tarkoita, että osaisi tehdä siitä oikean yhteiskunnallisen analyysin.” ” Nykyään ihan mitä vaan voi perustella omalla tunteellaan. Valhe, emävalhe, tunne.”

Ihmisen Pojan matkalla kohti Jerusalemia on päästy puoleen väliin. Tarinoita monenlaisista tunteita herättävistä tilanteista on kerrattu jumalanpalveluksissa.

Viimeksi Jumalan Poika on ruokkinut viisituhatta ihmistä viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla. Ihmiset ovat innostuksen vallassa: ”Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Jeesus tunnistaa heidän tahtotilansa: he aikovat tehdä hänestä kuninkaan. Sitä hän ei itse tahdo, joten  hän vetäytyy yksin vuorelle. Hän haluaa olla yksin, hän jättää toiset yksin. Ja kantaa itse vastuun siitä, että tuottaa pettymyksen. Ei syytä muita.

Milloin minä jouduinkaan tunteitten valtaan, tunteitteni uhriksi ja saman tien toisten ihmisten tunteitten uhriksi? Raja minun ja muiden välillä katosi, reagoin muiden pelolla ja vihalla ja häpeällä ainakin silloin, kun keskustelin turvapaikanhakijoita pelkäävän ihmisen kanssa ja lupasin minäkin hankkia pippurisumuttimen taskuun sitten kun muutan Pansioon.

Milloin sitten kannoin vastuun omista tunteistani ja kestin yksinjäämisenkin? Ehkä päättäessäni muuttaa Pansioon, koska kaipaan metsän lähelle, tunteet ohjasivat minua oikeaan omantunnon tavoin, kertoivat mikä on minulle hyväksi ja mikä pahaksi.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Belsebulin voimalla - 24 paastopäivää pääsiäiseen

Tässä julkisempi versio edellisestä Ristiveto-blogiin. Jokohan nyt saisin tämän asian vaivaamasta mieltäni!

..

Toisten ihmisten haukkuminen julkisesti hyvinkin värikkäin ilmaisuin näyttää tulleen joillekin tavaksi jo Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan vaalikampanjaa myöten. Kovin helposti se on tainnut käydä ihmisiltä aina:

”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Näin arvioivat jotkut silminnäkijöistä, kun mykkä alkoi puhua Jumalan Pojan tavattuaan. Aiemmin tämä oli kertonut lähimmilleen, että Ihmisen Poika joutuisi Jerusalemissa kiusatuksi ja surmatuksi. Pietari oli silloin vetänyt hänet erilleen ja nuhdellut: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle!” Ja tämä Ihmisen Poika ja Jumalan Poika oli vastannut kovin sanoin: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

Milloinhan minä osaisin antaa anteeksi vuosikymmenten takaisille uskonveljilleni ja –sisarilleni, että heidän mielestään pappiskutsumukseni on pahasta ja mahdollisesti vedän helvettiin mukanani muitakin?

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut erääseen julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Turvallista oli kuunnella luotettuja opettajia ja kirjoja, sydän ja tunteet olivat aina petollisia. Kun aloin vihdoin ääneen kyseenalaistaa tämän, minusta tuli ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää halunnut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

--
(Minua ei ole tosin julkisesti moitittu mainitsemistani asioista, yksityisesti vain.)

Milloin voin antaa anteeksi naispappeuden vastustajille - viha vs. kiltteys ja katkeruus



Joissain tilanteissa putoan yhä parin vuosikymmenen takaisiin tunnetiloihin. Tuntuu kuin minä yksin tietäisin, mikä on totta ja hyvää. Kaikki muut ympärillä näyttävät näkevän asian vääristyneesti ja koettavan saada minut näkemään samoin. Tunnen itseni hyvin loukatuksi, sillä asia koskee sisintäni ja pyhintäni, Jumalaa.

Vielä vuosi pari sitten mietin, mahdanko voida koskaan antaa anteeksi entisille uskonystävilleni, joiden mielestä pappiskutsumukseni täytyy olla pahasta. Turvallisempaa on heidän mielestään pitäytyä ”nainen vaietkoon seurakunnassa” käskyssä. Olen siis ollut vuosikymmeniä heille katkera. Olen tuntenut itseni uhriksi ja olen joutunut puolustamaan omia ratkaisujani ainakin omassa mielessäni.

Ja kuitenkin: Itse valitsin aikanaan seurani. Itse ihastuin varmoihin mielipiteisiin omaan epävarmuuteeni kyllästyneenä. Itse viehätyin ristiriitaan naisteologina vastustaa naispappeutta. Kiltisti taivuin siihen, että pappimiehet tiesivät paremmin, miten tuli toimia. Kun joskus koetin jotain sanoa, suostuin tulemaan ohitetuksi tiettyyn pisteeseen asti. Vielä rajani tultua vastaan ja kerrottuani sen, suostuin toimimaan sihteerinä kokouksessa, suostuin tekemään työn josta juuri olin irtisanoutunut.

Anteeksianto kohdistunee väärään tekoon. Miten minua vastaan itse asiassa rikottiin?

Mielipiteeni ohitettiin. Olisin halunnut julkilausumaan näkyville julkilausujienkin erehtyväisyyden. Taisin siis puolestani loukata uskonveljiäni ja heidän uskonvarmuuttaan.

Tilanteissa, joissa yritin saada ajatukseni kuulluiksi, koettiin kuulemma henkivaltojen taistelevan. Minun koettiin horjuvan helvetin kuilun partaalla ja pelättiin minun vetävän sinne mahdollisesti muitakin.

Olin elänyt parikymmentä vuotta piireissä, joissa itsensä kuuntelua pidettiin vaarallisena. Kun aloin siitä puhua ja sitä vaatia, olin ilmeisesti uhka muille ja heidän maailmankuvalleen.

Pyydän siis anteeksi etten enää osannut elää heidän tavallaan. Pyydän anteeksi että laiskuuttani edes yritinkään antaa muiden ajatella puolestani. Pyydän anteeksi tuottamaani pettymystä.

Ja nyt annan anteeksi itselleni ja muille asianosaisille, että yrittäessämme löytää rajamme välillä satutimme toisiamme, kun rajat olivat itse kullakin kovin eri paikoissa. Olen iloinen ettemme enää koeta väkisin rajoittaa toistemme olemista.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Syyllinen peilissä - 28 paastopäivää pääsiäiseen

Turun Sanomien Ristivetoa-blogissa:

Turun Sanomien toimittajat ovat viikon aikana toimineet peilinä monelle niistä, jotka ovat vastuussa kaupunginsairaalan vanhuspsykiatrian osaston G1 hoitokäytännöistä. Heidän eteensä on tuotu tosiasioita ja väitteitä väärinkäytöksistä, joista monet ovat jatkuneet vuosia, ja laiminlyönneistä niihin puuttumisessa. Ilahduttavan moni on myöntänyt virheet ja oman osuutensa niihin. Vaikuttaa siltä, että ongelmien nyt tultua julki niihin puututaan kaikin mahdollisin keinoin. Vaikeista vaikenemisen kulttuuri väistyy ainakin hetkeksi, pakon edessä.

Kirkoissa seurataan Jumalan Pojan matkaa kohti kiusatuksi tulemista. Tällä viikolla hän kulkee Galileasta pohjoiseen, Syyriaan. Hänen luokseen tulee siellä asuva nainen ja pyytää häntä auttamaan tytärtään, joka on kovin kipeä. Jumalan Poika ei vastaa mitään, ei vaikka hänen opetuslapsensakin vetoavat häneen, jotta naisen huuto lakkaisi. Lopulta nainen heittäytyy hänen jalkoihinsa ja saa vastauksen: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” Nainen myöntää: ”Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia” – ja saa avun tyttärelleen.

Mistä minua syytettiinkään viimeksi? Ääneni ei kuulu kirkkosalissa, mikrofonin pitäisi olla lähempänä. Taas kerran. Mitä vastasinkaan? Puolustauduin, sillä olinhan kääntänyt mikrofonin lähemmäksi. Entä jos myöntäisinkin, että vika voi olla minussa mikrofonin sijaan? Mitä jos alkaisin kiinnittää äänenkäyttööni huomiota niin kuin teen ilman mikrofoniakin esiintyessäni?

tiistai 16. helmikuuta 2016

Syyllisyys vs. syyllistyminen ja syyttely

Myin asuntoni tänään. Kuitteja odotellessamme kerroin, että olin väsynyt asioiden hoitamiseen pihapiirin yksittäin mukavien, mutta yhdessä voimakastahtoisten ihmisten kanssa, koska olen jääräpää ja jyrä itsekin. Arvelin, että rennommalla otteella tässä viihtyisi hyvinkin.

Kotiin kävellessäni mietin, mitähän syyllistymiseni ja syyttelyni takana on. Jos yhdessä sopiminen ei suju, missä on syy. (Onko syyllinen syy?) Miten on sujunut minulta toisen asemaan asettuminen? No huonosti. Näen vain oman kantani. Ja uskon toisten ensimmäisten sanojen olevan myös viimeisiä. En lähde keskustelemaan, kyselemään tarkemmin.

Olen tainnut myös tehdä virhepäätelmiä siitä, että aina kaikki sitä taikka tätä. Ja pitänyt puoliani, ikään kuin minua jokin uhkaisi.

Toisaalta en kaipaa vain täältä pois, kaipaan myös metsän läheisyyttä. Kun muutin tähän, lapsia oli vielä muuttamassa kanssani.

Olen aikani osallistunut täällä yhteisten asioiden hoitoon puutteellislla taidoillani. Nyt kun vetäydyn tehtävistäni, voin lähteä sinne, missä on hyvä metsäinen tie.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kiva olla pahis - 36 paastopäivää pääsiäiseen

Aloin kirjoittaa paastokalenteria. Seitsemästä viikosta ensimmäinen lähestyy loppuaan.

--

Sunnuntaisin juhlitaan ylösnousemusta eikä silloin paastota. Mutta muuten on oikein hyvä aika itsetutkistelulle. Parituhatvuotinen perinne ja someähky kannustavat.

Viime perjantain 12.2. Turun Sanomissa Onnelia ja Annelia Turun nuoressa teatterissa esittävät tytöt kertovat, että näytelmän hauskimmissa kohtauksissa he saavat olla peloissaan, surullisia tai pöyristyneitä. Kiltit roolit eivät enää oikein innosta, pahis tai mielisairas ovat toiverooleja.

Voin helposti kuvitella, ettei Jeesustakaan innostanut olla aina kiltti. Vaikuttaa jopa siltä, ettei hän edes yrittänyt sellaista. Ainakin hän evankeliumien mukaan aloitti julistustoimintansa tunnustamalla syntinsä ja ottamalla kasteen sen merkiksi. Sitten hän vetäytyi 40 päiväksi yksinäisyyteen.

Kolmikymppinen mies mietti elämänsä tarkoitusta. Mikä oli hänelle totta? Mikä oli hänen tehtävänsä tässä maailmassa? Monenlaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. Samat koettelemukset kuin erämaassa paastotessa tulivat häntä vastaan ihmisten parissa.

Erämaasta palattuaan hän kierteli Galileassa ja herätti yleistä innostusta. Kotikylänsä jumalanpalveluksessa hän luki niin kuin tapa oli ääneen Raamattua ja selitti sitä muille: tämä on tänään totta, minustahan tässä puhutaan. Ihmiset kiittelivät ihastuksissaan hänen puhettaan ja päivittelivät sitä että olivat tunteneet hänet lapsesta asti.

Mutta mies näki heidän kehumisensa taakse ja sanoi ääneen senkin: “Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ‘Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ‘Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’ Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Ja ihmiset suuttuivat silmittömästi, olivat valmiit työntämään hänet kallionkielekkeeltä kuolemaan.

Hän kulki tyynesti väkijoukon läpi pois.

Enkö minäkin voisi katsoa silmiin yksinäisyyttäni, Jumalaani ja ihmisiä, joiden kanssa olen välillä eri mieltä?

maanantai 8. helmikuuta 2016

Miten olla minä tässä maailmassa - häpeä vs. enkelimäisyys ja häpeämättömyys

En ole noita-akka niin kuin isä luulee.
En ole kiltti niin kuin äiti kehuu.
En ole vilkas niin kuin sisko.
En kuule possuja saunan lauteitten alla niin kuin veli.

En vastusta naispappeutta niin kuin poikaystäväni.
(Teeskentelen vain.)
En puolustaudu publiikissa, kun dekaani kertoo kaikille,
mitä naispappeudesta kuuluu ajatella.

En ole kotirouvana yhtä onnellinen kuin perhettään elättävä mies.
Uskon että lapset kasvavat kasvattamattakin.
Teen liikaa töitä palkatta.
En valehtele säilyttääkseni ystäväni.

En kestä ottaa kehuja vastaan.
En löydä sanoja surevalle.
En osaa ohjata oikeaan suuntaan.
Hukkaan välillä iloni.

En kehu lapsiani enkä työkavereitani.

Kun isä kuolee, näen kaiken hyvän hänessä
ja uskallan vastustaa hänen viimeistä tahtoaan.
Valokuvista löydän hellät isoisät,
joitten hellyydestä ei ole tarinoita.

Kuka minulle kuiskaa että olen väärällä tavalla olemassa?
Kenen väärällä tavalla?

Voi näinkin elää.
Voi joskus nähdä hyvän pilkahduksia vaikka ei aina ja sanoa niistä ääneen.



lauantai 9. tammikuuta 2016

Rauha ja vapaus vs. elämänvalhe ja megatotuus

Parikymmentä isoa ja pientä ihmistä kuuntelee hiiskahtamatta, kuinka kerron miten Jumala on lähellä suvun uusinta jäsentä ja meitä kaikkia erilaissa vaiheissa. Liikutun, ääneni taitaa väristä uskontunnustuksen aikana. Koen tulleeni kuulluksi. Kaikki on tosiaan tämän hetken hyvin.

Hetken kuluttua nautin hälinästä ympärilläni ja ihmisten katselemisesta. Koetan aloitella keskusteluja. Saan kahvia ensimmäisenä. Juttelen hetken ainoan vierustoverini kanssa, mutta kohta emme enää keksi kumpikaan sanottavaa ja jään yksin istumaan.

Kuulostelen, kaipaanko toista kupillista kahvia ja pullaa niin paljon, että jaksan vielä odottaa ja olenko putoamassa uhriksi, jonka kanssa kukaan ei osaa keskustella tai erakoksi joka ei osaa keskustella kenenkään kanssa.

Totean itselleni, että tässähän on oiva tilaisuus jättää kakku väliin ja että olen tainnut tehdä tehtäväni. Lähden kaikessa rauhassa.

maanantai 3. elokuuta 2015

Tahtomisen tuolla puolen


Hymy, hymyilijä ja hymyn aihe ovat yhtä.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Oma taivas

Pankista tultuani jalkani kuljettavat minut
tuttua tietä poikani pihalle
kalliolle katsomaan kukkivaa ruohosipulia
orjanruusua, suolaheinää ja lemmikkiä.

Minä olin täällä onnellinen!
Talo ja maisema ruokkivat minua
perhettä ja tuttavia.

Silti vaadin lisää: oikeutta!
kuunnella ja totella omaa tuntoani
kuolettaa itsekästä tahtoani
oman ymmärrykseni mukaan.

Täältä lähdin aikoja sitten.
Jätin emännyyden ja esimerkillisyyden.

Mukanani kulkee lapsen halaus
ja avoin katse.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Yhdeksän käskyä pahan päivän varalle














 

Elämä kutsuu leikkiin
kunkin omine sääntöinensä.



Olen tässä nyt outona.
Elämä tapahtuu minussa.



Ilo virtaa sisälläni
kasvaa sanoja ja tekoja
vailla toisten lakia ja järjestystä,
vastoin niitä.



Kun ilo seuraavan kerran katoaa,
aion koettaa näitä:
















Ota toisen odotukset
hellästi kämmenelle
kuin ottaisit Mörri-Möykyn.



Löydä se hyväksyntä
jota toiselta haet
itsestäsi.



Luota lyhyisiin kohtaamisiin,
ajallaan.
Älä ollenkaan usko
yrmeisiin katseisiin.



Ole tässä, outona.
Armahda itsesi.

 














Rakasta ilman kenenkään apua...
Tunnet oman ruttunaamasi,
armahda näkemäsi ruttunaamat.



Riittää että kestät  pelkosi.
Ei tarvi omia toisen pelkoja.

 

Kunnioita kummallisia käsityksiä.
Älä salaile omia kummiasi.
Puhalla ne ilmaan ihmeteltäviksi.

Hyvien sanojen lausumista
älä jää empimään.



Lähde pihalle.



Masentunutta älä neuvo.
Katso lempeästi.

--

Voimauttavia valokuvia minusta viime kesänä ottivat ystäväni Helena, Anne, Riina ja Kirsi.

tiistai 23. kesäkuuta 2015


Ehkä ihminen onkin aina kaksi ihmistä?
Tai kenties on olemassa vain yksi ihminen, joka syntyy yhdessäolosta? Tapaamisesta?
                                                      (Risto Ahti)

Arvostava katse


Jo kauan olen tiennyt että oleellista maailmassa on rakastaa toista ihmistä sellaisena kuin hän on, vaatimatta mitään. Mutta kuinka se tehdään, jos ei itsellä ole sellaisesta paljonkaan kokemusta?

Nyt tiedän yhden tavan. Katsotaan ensin kaikki mahdolliset omat vanhat valokuvat läpi ja etsitään sieltä ne, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä muistaa kokeneensa ja tunteneensa silloin, kun kuvat otettiin. Näistä valitaan ne joita yhä haluaa kantaa mukanaan, ne jotka ilahduttavat, kannattelevat ja voimauttavat. Näytetään ja kerrotaan niistä ystävällismielisille ihmisille.

Sitten katsotaan keitä muita kuvista löytyy. Ketkä ovat olleet minulle tärkeitä, keihin peilaamalla olen oppinut tuntemaan itseni ja erilaiset puoleni. Tehdään näistäkin kuvista kokoelma, johon voi palata myöhemmin, vaikka tankkaamaan hyväksyviä katseita. Jaetaan sekin jonkun kanssa.

Tämä on vielä aika helppoa. Mutta sitten pitäisi opetella katsomaan toista hyväksyvästi. Kysyä, josko joku läheisistäni haluaisi näyttää minulle, miten hän haluaa tulla nähdyksi. Millaisia tärkeitä kuvia hän löytää elämänsä varrelta tai millaisen kuvan hän nyt haluaa itsestään otettavan. Mitä merkityksiä hän näkee kuvissa? Matkustin lopulta Imatralle serkkuni luo katsomaan häntä ja hänen kuviaan.

Sitten työkaverit. Mitä meillä ollaan valmiita näyttämään itsestä muille? Maltammeko kuunnella mitä toinen kertoo ja antaa vain kannustavaa palautetta kuulemastamme ja näkemästämme? Päätimme antaa keräämämme kuvat uudelle kirkkoherralle.

Sitten vieraampi, oudompi ihminen. Millaisia matkoja olenkaan saanut tehdä ja millaisia kuvia nähdä! Roolit ja selittelyt ovat lähes huomaamatta tippuneet pois. On vain kuvia joiden avulla yksi ihminen kertoo oman totuutensa siitä, mitä elämässä on tapahtunut. Tarpeeni väittää vastaan ja tietää paremmin on ollut ainakin hetken poissa.

Merja Auer

Kaarinan pappi, joka kävi Miina Savolaisen voimauttavan valokuvan kurssin

Kaarina-lehden kolumni 3.6.2015