Turun Sanomien Ristivetoa-blogissa:
Turun Sanomien toimittajat ovat viikon aikana
toimineet peilinä monelle niistä, jotka ovat vastuussa
kaupunginsairaalan vanhuspsykiatrian osaston G1 hoitokäytännöistä.
Heidän eteensä on tuotu tosiasioita ja väitteitä väärinkäytöksistä,
joista monet ovat jatkuneet vuosia, ja laiminlyönneistä niihin
puuttumisessa. Ilahduttavan moni on myöntänyt virheet ja oman osuutensa
niihin. Vaikuttaa siltä, että ongelmien nyt tultua julki niihin
puututaan kaikin mahdollisin keinoin. Vaikeista vaikenemisen kulttuuri
väistyy ainakin hetkeksi, pakon edessä.
Kirkoissa seurataan Jumalan Pojan matkaa kohti
kiusatuksi tulemista. Tällä viikolla hän kulkee Galileasta pohjoiseen,
Syyriaan. Hänen luokseen tulee siellä asuva nainen ja pyytää häntä
auttamaan tytärtään, joka on kovin kipeä. Jumalan Poika ei vastaa
mitään, ei vaikka hänen opetuslapsensakin vetoavat häneen, jotta naisen
huuto lakkaisi. Lopulta nainen heittäytyy hänen jalkoihinsa ja saa
vastauksen: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se
koiranpenikoille.” Nainen myöntää: ”Ei olekaan, Herra, mutta saavathan
koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia” – ja saa avun
tyttärelleen.
Mistä minua syytettiinkään viimeksi? Ääneni ei
kuulu kirkkosalissa, mikrofonin pitäisi olla lähempänä. Taas kerran.
Mitä vastasinkaan? Puolustauduin, sillä olinhan kääntänyt mikrofonin
lähemmäksi. Entä jos myöntäisinkin, että vika voi olla minussa
mikrofonin sijaan? Mitä jos alkaisin kiinnittää äänenkäyttööni huomiota
niin kuin teen ilman mikrofoniakin esiintyessäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti