Arvostava katse

Jo kauan olen tiennyt että oleellista maailmassa on rakastaa toista ihmistä sellaisena kuin hän on, vaatimatta mitään. Mutta kuinka se tehdään, jos ei itsellä ole sellaisesta paljonkaan kokemusta?

Nyt tiedän yhden tavan. Katsotaan ensin kaikki mahdolliset omat vanhat valokuvat läpi ja etsitään sieltä ne, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä muistaa kokeneensa ja tunteneensa silloin, kun kuvat otettiin. Näistä valitaan ne joita yhä haluaa kantaa mukanaan, ne jotka ilahduttavat, kannattelevat ja voimauttavat. Näytetään ja kerrotaan niistä ystävällismielisille ihmisille.

Sitten katsotaan keitä muita kuvista löytyy. Ketkä ovat olleet minulle tärkeitä, keihin peilaamalla olen oppinut tuntemaan itseni ja erilaiset puoleni. Tehdään näistäkin kuvista kokoelma, johon voi palata myöhemmin, vaikka tankkaamaan hyväksyviä katseita. Jaetaan sekin jonkun kanssa.

Tämä on vielä aika helppoa. Mutta sitten pitäisi opetella katsomaan toista hyväksyvästi. Kysyä, josko joku läheisistäni haluaisi näyttää minulle, miten hän haluaa tulla nähdyksi. Millaisia tärkeitä kuvia hän löytää elämänsä varrelta tai millaisen kuvan hän nyt haluaa itsestään otettavan. Mitä merkityksiä hän näkee kuvissa? Matkustin lopulta Imatralle serkkuni luo katsomaan häntä ja hänen kuviaan.

Sitten työkaverit. Mitä meillä ollaan valmiita näyttämään itsestä muille? Maltammeko kuunnella mitä toinen kertoo ja antaa vain kannustavaa palautetta kuulemastamme ja näkemästämme? Päätimme antaa keräämämme kuvat uudelle kirkkoherralle.

Sitten vieraampi, oudompi ihminen. Millaisia matkoja olenkaan saanut tehdä ja millaisia kuvia nähdä! Roolit ja selittelyt ovat lähes huomaamatta tippuneet pois. On vain kuvia joiden avulla yksi ihminen kertoo oman totuutensa siitä, mitä elämässä on tapahtunut. Tarpeeni väittää vastaan ja tietää paremmin on ollut ainakin hetken poissa.

Merja Auer

Kaarinan pappi, joka kävi Miina Savolaisen voimauttavan valokuvan kurssin

Kaarina-lehden kolumni 3.6.2015