Poika ja hänen morsiamensa tulevat lainaamaan ompelukonetta, silitysrautaa ja nuppineuloja. Keitän ruotsalaisia uusia perunoita ja laitan purjomunakasta. Poika pilkkoo vihanneksia syötäväksi sellaisinaan. Tyttö nostaa leivät pöytään. Juttelemme häistä ja uimisesta Saaronniemessä, kirjasta jonka olen toimittanut ja toisesta jonka taustalla on tarinani. Poika ei ole lukenut sitä, mutta haluaa lukea kirjailijan haastattelun lehdestä. Hyvä, hän sanoo luettuaan.
Syödessämme on hiljaista. Muistelen mielessäni kuinka kerran kävelin Turun linnan ympäri. Katselin suurta puuta pienemmän vieressä. Niitten oksat näyttivät liittyvän toisiinsa. Tulin lähemmäs ja puut näyttivät loittonevan toisistaan. Lopulta niiden oksat eivät enää olleetkaan kiinni toisissaan ja iso puu seisoi yksinään. Ohi kuljettuani se näytti taas koskettavan puuta vieressään.
Ruokapöydässä poika sanoo jotain, eikä minua ahdista mikään.
--
Editoitu illalla linnan kiertämisen jälkeen.
2 kommenttia:
Aivan suoraa kaipuuta, kuin meri on.
Niinkö sinulle. Minulle teksti on kuva symbioosin onnellisesta katoamisesta äidin ja pojan väliltä ja sen saman riemastuttavan kahden itsenäisen rinnakkaiselon, mikä noitten nuorten suhteessa on, laajenemisesta heidän suhteensa ulkopuolellekin.
Lähetä kommentti