Yhteisen kirkkoneuvoston kokous jossa tuurasin kirkkoherraa pidettiin Heinänokan leirikeskuksessa. Söimme yhtaikaa rippikoululaisten kanssa ja lämpö tulvahti ylitseni. Heinäkuussa minäkin pääsen riparille ja vieläpä Kunstenniemeen, missä meren ja metsän äärellä ollaan muutamaa astetta vaatimattomammissa oloissa kuin täällä.
Silti olen leirini kanssa ihan kipsissä. Soittelin kyllä osalle rippikoululaisista Ihme-konsertin jälkeen poissaoloista ja muista epäselvyyksistä, kuten olin aikonut, mutta en vain saa lähetettyä lupaamiani kirjeitä ja ohjeita tai otettua isosiin yhteyttä tai edes hankittua heidän yhteystietojaan.
En löydä itsestäni sen vertaa selkärankaa että tuntisin itseni vakuuttavaksi komentaessani heitä jumalanpalveluksiin. Minusta on surullista että jumalanpalveluskäynnit ovat pakollisia. Joskus mietin paljonko vaikutusta sillä on siihen että aniharva nuori rippikoulun jälkeen jatkaa kirkossa käyntejään, säännöllisesti ei oikein kukaan meidän seurakunnassa. Millaistahan olisi jos vaan annettaisiin olla eikä laskettaisi tuottavuuslukuja? Järjestettäisiin hyviä messuja mutta ei mainostettaisi lainkaan? Katsottaisiin lähteekö sana kiertämään.
Myös isosiin minulla on viha-rakkaussuhde. Tajuan kiitollisena heidän suuren merkityksensä ilmapiirin luojina ja käytännön pyörittäjinä ja silti kärsin heidän kulttuuristaan johon heidät on kasvatettu. Esiintymisistä, komentamisista.
Olen lähdössä vetämään leiriä kahden parikymppisen pojan kanssa. Minun pitäisi tietää, mitä tahdon, mutten oikein tiedä. Sen olemme saaneet keskusteltua sekä vanhempien että näiden kanssa että aiempaa enemmän koetamme lähteä liikkeelle nuorten kysymyksistä. Kymmenen vuotta olen sitä koettanut, mutten saa nuoria keskustelemaan.
Tässä olen, sangen ristiriitaisena, enkä muuta voi. Minulla on annetut raamit, paperille pannut tutustumiskäyntivaatimukset, tiettyihin tehtäviin ja rooleihin koulutetut isoset, innostuneet mutta kokemattomat ohjaajat, yhteiset järjestyssäännöt, rippikoululaiset jotka ovat vakuuttuneita tuntien tylsyydestä, vuosikymmeniä hiottu leirisysteemi, jonka lopussa kaikki ovat tyytyväisiä.
Minulla on heinäkuussa ympärilläni metsä ja meri, jotka antavat minun olla vaatimatta minulta mitään. Niissä näen Jumalankin hellän katseen ja tunnen hänen kosketuksensa. Köllöttelen kuin pikkulapsi huolta vailla vaikka olen vastuussa liki kolmestakymmenestä nuoresta ja heidän suhteestaan kirkkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti