Tunnin päästä lähtee bussi iltakirkkoon, jonka toimitan. Viikon aiheena on salattu Jumala, yhtenä tekstinä Jobin kirjasta viisaan Elihun puhetta Job 37:21-24:
"Nyt ei valoa näy,
pilvet sen peittävät.
Sitten tulee tuuli
ja lakaisee puhtaaksi taivaan.
Pohjoisesta tulee kultainen hohde,
pelottava loiste ympäröi Jumalaa.
Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa.
Hän on voimallinen,
hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus.
Koskaan hän ei tuomitse väärin.
Sen tähden ihmiset pelkäävät ja rakastavat häntä.
Mutta Jumala ei katso niihin, jotka itse pitävät itseään viisaana."
Pysähdyn miettimään omaa pimeyttäni, kiukkuani joka minun piti saada ilmaista ja ystävääni, joka vaikenee sen edessä. Ja sadannen kerran päädyn siihen että on "oikein" ilmaista kiukkuaan kohtuullisessa määrin, olkoonkin että voi myös olla "oikein" vaieta. Job mesoaa Jumalalle viikkotolkulla, ja kun Jumala vihdoin vastaa, hän vain kehuu omia tekojaan. Job nöyrtyy, ymmärtää paikkansa ja saa taas siunauksen osakseen.
En voi tavoittaa Jumalaa, enkä edes ihmistä. Aina kun luulen jotain oppineeni itsestäni tai saavuttaneeni jostain asiasta tai ihmisestä jonkun ymmärryksen, kaikki kaatuu seuraavassa hetkessä uudeksi kaaokseksi.
"Vain korvakuulolta sinut tunsin.
Nyt ovat silmäni nähneet sinut.
Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä
tomussa ja tuhkassa," sanoo Job.
Mutta olisiko Job nähnyt Jumalan, ellei hän olisi ensin vuodattanut kaikkea tuskaansa ja katkeruuttaan ulos?
3 kommenttia:
Onko sillä väliä onko kiukun ilmaisu oikein vai ei.
Eivätkö tunteemme nouse yhtä lailla tuomitsemme ne oikeiksi tai vääriksi. Eivätkö tunteidemme ilmaisut nouse samoin kuin tunteemme? Itsestään.
Entäs jos kiukkumme tulee Jumalalta? Samoin kuin kiukun itseemme patoaminen tai ulos hallitsemattomana päästäminen... tai valinta näiden väliltä?
Vere tu es Deus absconditus!
Minusta elämä on monesti kuin kokoaisi suurta palapeliä. Siinä on käsitykset Jumalasta, ihmisistä, omasta itsestä. Sitten juuri kun kuva hahmottuu, niin joku - vai Joku? - tulee ja sekoittaa kaikki palaset. Itse sitä pienenä ihmisenä keräilee niitä, alkaa kärsivällisesti rakentaa jotain uutta (koska mitä muutakaan sitä voisi).
Kiukkua saa minustakin sopivasti ilmaista, moni vain pelkää että sen hinta on rakkauden tai ystävyyden menetys. Kuinkahan usein jotain jää sanomatta ihan PELON vuoksi? Olemmeko aina peloissamme?
Hyvä tulkinta lainausmerkeilleni, olematon.
Niin, Ninni, kovin helppoa on tulkita toisen poikkipuolinen sana niin etten minä nyt sitten kelpaakaan hänelle, vaikka kyse on yleensä ihan muusta.
Lähetä kommentti