Syytön kunnes toisin todistetaan

Niin paljon helpompi kirjoittaa, kun on joku toinen aikatauluttamassa: Ristiveto-vuoroni.

Valvokaa siis!

”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian.” Matt. 25: 1-4

Taivasten valtakunta on iloa ja rauhaa. Nuokin tunteet tarttuvat helposti ihmisestä ihmiseen, niin kuin tunteilla on tapana. Iloitsemme, kun ympärillämme iloitaan. Festareilla sellainenkin musiikki vie mukanaan, jollaista ei kotona jaksa kuunnella. Kirkkosali pyhine kuvineen ja kynttilöineen rauhoittaa mielen käskemättä, samoin aavan meren ranta tai tunturit. (Tosin rauhaa on välillä vaikea kestää). Rakastan, kun minua rakastetaan.

On myös iloa ja rauhaa, joka kumpuaa ihmisen sisältä. Kun on katsonut kohti sitä, mitä pelkää. Kun on vihastunut siitä, mistä pitääkin. Kun on kestänyt sen, että tekee toisen silmissä väärin ja on toisen silmissä väärin olemassa. Kun on joutunut luopumaan omasta erinomaisuudestaan ja jäänyt tyhjän päälle. Kun on saanut anteeksi, ilo nousee sisältä eikä enää kaipaa ympärillä olevilta samaa kokemusta. Sisällä vallitseva rauha löytyy ulkoakin.

Kaarina-lehteen 13.11.13

Tällaisenkin kirjoitin: Turun Sanomien digilehden blogi 12.10.13

Aistien, järjen ja tunteen kolmiyhteys

Kuljin sisäisessä kaaoksessani hetken matkaa kahden romaanihenkilön rinnalla. (Seuraa juonipaljastuksia.) Riikka Pulkkisen Vieras-kirjassa Maria-pappi pakenee tunteita nostattavaa tilannetta ja lööppejä Helsingistä New Yorkiin ja viiden aistinsa varaan: tanssivien íhmisten rytmiin, ohikulkiessa kuultuihin keskustelunpätkiin, pannukakkujen, Cannoli-leivosten ja pizzasiivujen makuun, virtsan hajuun, vaikeuteen katsoa itseään peilistä. Taakse jää yritys pohtia yhdessä seurakuntalaisten kanssa uutta tapaa elää yhteisönä niin ettei viha saa siinä sijaansa, vaan rakkaus, jolloin heikot ja vahvat voisivat iloita ja kärsiä rinnakkain. Jäljelle jää Pyhä Henki, tämä hetki, syntyvä lapsi.

Kirsti Ellilän Kaivatut-kirjan toimittaja-Saara kaipaa kuollutta lastaan ja merkitystä elämäänsä. Hän päätyy päättelemään, että täytyy olla jokin tuntematon ydin, josta lähtevät unet ja unelmat ja kaikki mitä aavistamme, ja johon kaikki kerran myös palaa. "...sillä muuten missään ei ole järkeä, enkä minä voi elää maailmassa jossa ei ole järkeä." Hän käy velvollisuudesta terapeutilla ja tutustuu uteliaisuudesta naapurin mieheen, jonka lapsi on joutunut mieheltä kadoksiin äitinsä kanssa. Saara löytää elämälleen tarkoituksen tapahtumista, joiden kulkuun hän on mielestään ehkä vaikuttanut.

Omassa lepäävässä käsikirjoituksessani minä-henkilö koettaa saada selkoa tunteistaan niin kuin minä nyt. Hetkittäin olen selkeä ja tiedän, että käsikirjoitusta on vain tarjottava kustantajille, kun se kerran on halunnut syntyä. Mutta ei tarvita kuin muutama tilanne, jossa en saa kaipaamani laatuista huomiota, kun olen jo varma siitä, että minun pitäisi luovuttaa ja unohtaa käsis. Yhä opettelen sietämään yksinäisyyttä.

Osaisinpa kokea elämää kolmitasoisesti ja ilmaista sitä runoutena, jossa "on kyse kokemuksen syvistä versioista, jotka lisäävät tiedolliseen kokemukseen tunteellisen ja elämäkerrallisen".

Sitten luovutan taas - pelkäämisestä - ja annan mennä vaan. Luottaen maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan, niin kuin Kirsti muotoilee.

Miten muuttaisin maailmaa?

Kastekahveilla minulta kysyttiin, minkä yhden asian muuttaisin yhteiskunnassa, jos voisin. Taikoisin tunnetaitoja kaikille ja varsinkin lasten ja nuorten parissa töitä tekeville.

Jos oppisimme käsittelemään ja kestämään erilaisia tunteita nykyistä paremmin, suurin osa maailman ongelmista ratkeaisi. Ei tarvitsisi pelätä toista erilaista, jos tuntisi itsensä ja omat pelkonsa ja mistä ne ovat syntyneet. Ei tarvitsisi jäädä vihan ja katkeruuden vangiksi, jos osaisi vihastua pienistä loukkauksista ja ilmaista sen saman tien. Ei tarvitsisi jäädä puolustuskannalle, kun pitäisi heti puolensa: minua ei kohdella näin.

Jos pystyisi tuntemaan osasyyllisyyttä asioista, jotka ovat huonosti, ei tarvitsisi ottaa uhrin roolia eikä hakea syyllistä muualta. Yhdessä voitaisiin miettiä, miten toimia toisin vastedes. Jos osaisi terveesti hävetä, tietäisi itse, milloin käyttäytyy huonosti. Jos osaisi antaa ja ottaa anteeksi, ei tarvitsisi koettaa hakea hyväksyntää muilta. Voisi kantaa vastuun tekemisistään itse ja antaa toisen huolehtia itse omista asioistaan omalla tavallaan.

Jos osaisi iloita olemassa olostaan ja muitten olemisesta, ei tarvitsisi ripustautua keneenkään. Jos pystyisi kuuntelemaan omia tunteitaan eli omaatuntoaan, eläisi onnellisena ja levittäisi tyytyväistä oloa muihinkin.

Ei olisi kuppikuntia, kiusaamisia, sotia, ahneutta, rikkauden tavoittelua eikä luonnon riistämistä.

Entä mikä on papin työssä vaikeinta, keskustelukumppanini jatkoi. Se että näen kyllä useinkin toisen tunteet, mutta olen kuin Silta-sarjan Saga Norén, en vain tiedä, miten reagoisin. Tarvitsen jonkun toisen sanomaan, mistä ongelmasta nyt on kyse. Sitten osaan reagoida ja edetä.

Niin että jos jollain on ajatus siitä, miten tunteita voisi Kaarinassa pitää esillä, niin mielelläni pohtisin asiaa yhdessä.

Kirkonmäellä -kolumni Kaarina-lehteen 2.10.2013

Meinasin lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, joka julkaisee esseitä ja runoja, mutta rupesikin ahdistamaan. Ahdistukseni näyttää olevan herkkä sanoille "henkilökohtainen" ja "intiimi".

Olen kuunnellut, mitä puhun ihmisille kuulumisinani ja mitä hartauspuheissa vanhuksille.

Olen ilmeisen iloinen ja helpottunut siitä, että olen työstänyt käsikirjoituksen taas kerran läpi. Enää tuskin tarvitsen sitä ottaakseni itse selvää itsestäni.

Ehkä vielä joskus työstän sen pohjalta jotakin muille iloksi. Saa nähdä.

Facebook äsken

Ajat muuttuvat. Kesätyöntekijä kertoi riparilla auttaneensa kahdeksannen käskyn oppimisessa selittämällä, ettei toisesta saa puhua pahaa. Vastasin että nuoruudessani sanottiin, ettei saa valehdella.

Älä tunnusta!

Parivuotias hoitolapseni rikkoi taannoin isompien lasten legorakennelmat. Toruin häntä siitä ja hän vastasi: En minä ole tuhma. Minä olen kiltti!

Täti kertoi vaivoistaan ja lopetti: Mutta mitään en tunnusta.

Rippikoululainen häiriköi oppimistilannetta jankkaamalla samaa kysymystä. Kun siitä huomautin, hän kysyi: Miten niin häiriköin?

Luulen, että jokainen, joka viitsisi miettiä, keksisi hetkessä lisää monta vastaavaa juttua. Välillä tuntuu, että oikeuslaitoksemmekin perustuu otsakkeessa mainitun periaatteen varaan, ainakin puolustuksen osalta.

Pienestä pitäen meidät on tässä kulttuurissa opetettu - ja me opetamme vuorostamme nuorempia - kätkemään pahan mielen ja ikävät tunteet, ennen muuta syyllisyyden ja häpeän.

Kun luen kiusattujen tarinoita ja kun joudun itse syytetyksi kiusaamisesta, hämmästyn aina sitä, kuinka vaikeaa tässä kulttuurissa on myöntää tosiasioita kuten ylipainoa. Kohta ehkä kielletään kokonaan sanan ”lihava” käyttö loukkaavana, sitten ”laiha”?

Eikö täysi, tosi elämä kuitenkin rakennu juuri tosiasioiden tunnustamiselle? Enkö voisi tunnustaa ja saman tien pahoitella sitä että toteuttaessani omaa tahtoani tulin pahoittaneeksi toisen mielen? Enkö voisi myöntää että tässä iässä kolottaa sieltä ja täältä enkä jaksa liikkua enää senkään vertaa, minkä ennen? Enkö voisi löytää keskusteluun uuden tulokulman, kun se muuttuu jankkaamiseksi? Voisimmeko vaikka kumpikin koettaa asettua toistemme asemaan?

Aina en ole oikeassa enkä koskaan täydellinen. Koskaan en pysty elämään kaikille mieliksi. Paha mieli on hyvä silloin kun se pysäyttää miettimään, mitä tulikaan tehtyä ja mitä voisi tilanteelle tehdä.

Yksin en selviä, mutta elämä kantaa. Anteeksipyynnön ja –annon jälkeen askel on kevyt.

Kolumni Kaarina-lehteen 7.8.2013

Kirkastussunnuntai

»Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa.” Matt. 17: 5

Jeesuksella oli hyvä hetki Kirkastusvuorella. Hänellä oli hetken keskusteluseuraa, joka tuntui häntä ymmärtävän: Mooses ja profeetta Elia.

Pietari kaksine tovereineen oli mukana. Hän seurasi noiden kolmen yhteistä olemista sivusta, ja ilo tarttui häneenkin. Kunpa tämä jatkuisi aina! Hänpä rakentaisi majat noille kolmelle!

Mutta hän ei tiennyt, mitä sanoi. Tilanne muuttui. Tuli pilvi, joka verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni. Pietari kumppaneineen pelästyi ja heittäytyi maahan kasvoilleen.

Sitten siinä olikin enää vain Jeesus, ja matka hänen kanssaan jatkui. Eteenpäin, kohti uusia vaikeuksia, kohti luvattua parempaa.

Kaarina-lehteen 10.7.2013

Missä likapyykki pestään?

Olen ollut nyt viisi viikkoa kesälomalla ja toivoakseni työstänyt viimein valmiiksi kokonaisuuden, jossa on tunteita käsitteleviä tekstejäni lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta. Nyt olen vaiheessa, jossa kerron tärkeille ihmisilleni, mitä olen heistä kirjoittanut. Useimmille jutut ovat tuttuja aiemmista lukukerroista. Nyt neuvottelen siitä, paljonko voin mistäkin tilanteesta kertoa.

Kun kerron tunteista, kerron väistämättä henkilökohtaisista asioista ja yhtä väistämättä myös muista kuin itsestäni – tai tarkemmin sanoen siitä, miten olen muita ihmisiä ja itseäni tulkinnut. Kerron siis asioista, jotka moni kokee yksityisiksi, ja niistä lukemisen tirkistelyksi. 

Ennen yksin hakemaani avioeroa riitelimme viisi vuotta. Likapyykin peseminen ei onnistunut kotona, eikä se onnistunut pariterapiassa. Riitelimme paljon myös naispappeudesta. Mielestäni aihe on yleisesti kiinnostava, ja rinnastettavissa muihinkin idealistisiin ajatusrakennelmiin.

 

Tapani väittää kaikkeen vastaan näyttää periytyvän kummastakin suvustani. Minusta on yleisesti mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi myös sukutarinoihin, niihin ei niin kauniisiinkin. Niissä on elämän maku, vaikka olisivat kipeitäkin. Ne auttavat usein oivaltamaan jotain omistakin käyttäytymismalleista ja tarvittaessa muuttamaan niitä

Kirjan merkeissä tapasin äitini. Istuimme vastakkain ja kävimme taas kerran läpi minun muistojani ja hänen kokemuksiaan niistä.

Seuraavana yönä näin unen. Siinä äiti ajoi autoa ja minä istuin kyydissä metsäisellä tiellä.   Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn. Kohta matka jatkuu!

Kolumni Kaarina-lehteen 3.7.2013

Uni

Kävin eilen äidin luona lukemassa hänen kansaan ne kohdat, joissa kerron hänestä kirjassa. Oli hyvät keskustelut taas, kuten öinen unenikin kertoo:

Äiti ajoi isoa autoa ja minä olin kyydissä metsäisellä tiellä. Kaarteessa jonka tunsin entuudestaan auto ajoi ojaan. Siitä lensi sohva niitylle. Äiti kömpi siihen nukkumaan ja toipumaan ojaanajosta. Minä menin tyytyväisenä nukkumaan autossa olevaan sänkyyn.

Nonni

Käsikirjoitus on vaiheessa, jossa alan kysellä ihmisiltä jotka siinä vilahtavat hetkistä kauemmin, haluavatko he yksittäisiin kohtiin poistoja, etäännytyksiä tai muita muutoksia.

Aikaa annan itselleni kesän loppuun. Jos epäilet mahdollisesti olevasi mukana, muttet jaksa odottaa, otanko yhteyttä vai en, kysele toki.

Merja Auer

Jeesus, Pietari ja minä

Ajatusleikki tunteiden samuudesta

Ihmisen pitää päästä päähenkilöksi, jotta tarina olisi uskottava (kristinuskon salaisuus on se, että jokainen ihminen tietää olevansa jeesus).

                                                                 Risto Ahti

Lukijalle

Tämän kirjan tarina ei etene mihinkään. Tässä pyöritään samojen tunteiden kanssa vuodesta ja vuosituhannesta toiseen.

Koodiavaimeksi lukemiseen annan Antti Pietiäisen kaavion seuraavalla sivulla. Kaavio perustuu tarinoihin, joita hän on kuullut ihmisiltä psykologisessa vyöhyketerapiassa. Olen lukenut Raamattua Pietiäisen kirja ”Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan” toisessa kädessäni ja kerron nyt, miltä näytti.

Olen koettanut kertoa omista tunteistani vuosia kirjeissä, päiväkirjoissa, blogeissa, kolumneissa sekä taannoin kirjoittamassani romaanikäsikirjoituksessa Iloinen synnintunnustus, jota ei koskaan julkaistu. Kirsti Ellilä käytti sitä ehdotuksestani pohjana romaanilleen Pappia kyydissä. Romaanista tuli itsenäinen, fiktiivinen teos.

Tähän kirjaan poimin joitain kohtia noista vanhoista teksteistä. Kursivoidut kohdat ovat melko suoria sitaatteja ”autenttisista” teksteistä kuten päiväkirjasta, kirjeistä tai evankeliumeista.

Pahoittelen sitä, ettei minulla ole tahtoa nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja että kirjoittaessani tunteistani joudun kirjoittamaan myös siitä, miten olen tulkinnut toisia ihmisiä. Pahoitteluni myös Jeesukselle ja opetuslapsille siitä että psykologisoin heitä  kovakouraisesti.

Kiitokset kaikille, jotka ovat tämän tekstin eri versioita ja palasia kanssani ihmetelleet ja kritisoineet – tai vain lukeneet.

Tunteiden karusellissa on yltäkylläisempää kuin mitä järki uskoisi!

Ruissalon pyörätiellä juhannuspäivän iltana 2013

Merja Auer 



Lisäys 27.6.:

TUNTEIDEN DYNAMIIKKAKAAVIO

Oheinen tunteiden dynamiikkakaavio kuvaa tunteiden prosessoinnin eri vaiheita.

Kun ensimmäinen raja on ylitetty, on kaksi mahdollisuut­ta: kohdata ja prosessoida perustunteet pelko, viha, syylli­syys ja häpeä (ylimmät ympyrät), jolloin niiden antitilan piilovalta lakkaa, tai kieltäytyä prosessoinnista tunteen lii­allisen pelottavuuden tai paljastavuuden takia ja siirtyä takaisin järjellä kontrolloituun antitunteeseen (nuoli alas, alimmat ympyrät).

Aina kun tunteen kohtaaminen onnistuu, ihminen siir­tyy seuraavaan yhä syvemmällä olevaan tunteeseen (nuoli oikealle, ylimmät ympyrät). Näin edetään onnellisessa ta­pauksessa toiselle rajalle asti. Ihminen voi tosin koska ta­hansa pysäyttää prosessin ja hypätä takaisin antitunneti­laan, joka on hänen sillä hetkellä toteuttamansa elämänta­pamalli (nuoli alas).

Perustunteiden prosessointi on kuin sipulin kuorimista. Se etenee kierros kierrokselta (nuolien kulkusuuntainen myö­täpäivään kulkeva ympyrä). Esimerkiksi järki-ihminen voi hypätä kohtaamaan syyllisyyttään (nuolet oikealle, ylimmät ympyrät), kieltää sen uudelleen (nuoli alas) ja palata järki-­ihmisen tilaan (nuolet vasemmalle, alimmat ympyrät).

Kun prosessointi on edennyt toiselle rajalla, seuraa uuden­laisia ongelmia. Syyllisyys ja varsinkin häpeä ovat usein niin vaikeita asioita nykykulttuurin järki-ihmiselle, että hän ei ky­kene ainakaan heti nöyrtymiseen ja anteeksiantoon. Järki-ih­minen luiskahtaa lähes aina totuuden pakenemisen ja itsen­sä kieltämisen tielle (toinen raja, nuoli oikealle alaviistoon).

Länsimainen kulttuuri, varsinkin angloamerikkalainen, elää järkisidonnaisessa tilassa, jossa vallitsee puhdasmuo­toinen antitunnekulttuuri (itsensä kieltäminen, kolme vii­meistä alinta ympyrää).

Itse asiassa järki-ihminen ei voi edes aavistaa, mitä tarkoittaisi tunteiden kohtaaminen ja sen seurauksena eläminen aidon tunnekulttuurin tilassa (itsen­sä tunteminen, kolme viimeistä ylintä ympyrää).

Antti Pietiäinen:

Tunne, antitunne, perimä. Johdatus tunteiden dynamiikkaan

Jeesus, Pietari ja minä

Sisältö:

Hyppy

Vältelty pelko

Läpi eletty pelko

Torjuttu viha

Ilmaistu viha

Väistetty syyllisyys

Kannettu syyllisyys

Salattu häpeä

Kestetty häpeä

Kielletty anteeksianto

Anteeksianto

Estetty rakkaus

Ilo ja rakkaus

Julistettu totuus

Totuus, rauha, onni ja vapaus

Kivoja kirjoja ja nettisivuja

Idea

kirjaan löytyi tänään. Kirjan työnimi on Jeesus, Pietari ja minä. Kirja tunteista.

--

6.6.

Ei sittenkään, vaan:  Ajatusleikki tunteiden samuudesta.

(Alaotsikko siis.)

--

9.6.

Pääotsikko: Minä, Pietari ja Jeesus.

Menettämisen taito

Kävin kaupassa vasta iltakymmeneltä, mutta hikeä valuu silti otsalta kulmakarvoihin. Ylähuuli helmeilee. Vaatteet kostuvat.

Olin melkein viikon vuokramökillä merenrantakalliolla.  Ajattelin etukäteen kirjoittavani kirjaa siellä. Kirjoitin vähän parina päivänä, mutta sain työn sopivaan vaiheeseen, josta jatkaa toiste.

Kaarinamessut, joista olin niin innoissani, eivät jatku syksyllä, kun niissä kävi niin vähän ihmisiä vapaaehtoisesti. Mutta iloitsen yhä, että sain kokeilla tunnemessuja ja valmistella niitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa.

Joka kesä minulla on ollut huikeat haaveet siitä, millaista rippikoulussa voisi olla. Aina petyn jossain määrin. Tänä keväänä sovimme isosten ja muitten ohjaajien kanssa leirin motoksi ”Lupa tuntea kaikki tunteet”. Se on paljon luvattu, mutta tiimimme vaikuttaa pätevältä.

Koetan harjoituksen vuoksi sallia itselleni pettymyksen tunteen. Muistan kirjoittamisen opettajani neuvon: Kun pelkää jotain tilannetta, on turha koettaa ajatella itseään rohkeammaksi kuin on. Sen sijaan kannattaa ajatella uusiksi ne, joita pelkää.

Kuumuuden otan vastaan ajattelematta. Se vain on ympärilläni. Kirjoittamisen hankaluus on ajoittaista. Muistan yhä myös ilon jonka ajatusten saaminen sanoiksi saa aikaan. Kaarinamessuista en olisi tiennytkään, mitä niitten kanssa syksyllä tekisin. Nyt vapautuu aikaa ja voimia johonkin muuhun.

Rippikoululaisten joukossa muutkin kuin minä taitavat jännittää ja sählätä. Toisen tunteita näyttää olevan paras ottaa vastaan olemalla hiljaa ja kuuntelemalla, auttamalla tarvittaessa tarinaa hiukan eteenpäin. Ajattelemalla siis toista ja hänen kertomustaan eikä itseään ja osaamattomuuttaan. Luopumalla hetkeksi omasta tavastaan hahmottaa maailma ja varsinkin menettämällä oma varmuus siitä, miten asioiden ehdottomasti kuuluisi olla.

Luopuessaan saa. Kun ei enää tiedä asioita varmasti, löytää uutta.

Kolumni Kaarina-lehteen 5.6.2013

Lomatyöpäiväkirja

Loma alkoi viikko sitten. Lauantaina oli pihatalkoot ja sunnuntaina sain mielestäni tärkeimmät rästityöt tehtyä virastolla. Loppuja koetin lähetellä sähköpostilla muitten huoleksi sekalaisella menestyksellä.

Maanantaina lähdin lähiseudulle vuokraamalleni rantamökille. Palasin tänään. Kirjoitin parina päivänä, tai oikeammin kävin viime kesänä kokoamiani tunnetekstejä uudestaan läpi ja ryhmittelin ne uudestaan.

Nyt pitäisi paneutua talven aikana kertyneihin tunnemessumuistiinpanoihin ja katsoa, olisiko niille käyttöä.

Pitäisi?

Pitäisi siinä mielessä, että tiedän sen olevan seuraava askel.

Pitäisi pysähtyä maistelemaan ensimmäiseksi pelkoa. Antaa mieleen nousta hetkiä, jolloin olen pelännyt. Löytää sama tunne evankeliumiteksteistä.

Mutta huomaan kokevani pettymystä siitä, että Kaarinamessujen idea floppasi, niin kuin etukäteen pelkäsin. Tai siis etten saanut useampaa ihmistä innostumaan niistä. Lohdutuksekseni pari ihmistä odottaa minun palaavan lomalta, jotta voisimme keskustella.

Kaarinamessut jäävät kirkkoherran päätöksellä tauolle. Toisaalta olen siitä iloinenkin. Vapaa keskittymään muihin töihin.

Tavallaan riittää, että sain toteuttaa ne ja että ne menivät niin kuin menivät.

Tavallaan?

Oikeasti. Pettymys olkoon turhaa.

Maistelen ajatusta, että tyytyisin elämään elämäni loppuun ilman kumppania. Ei hullumpaa.