Menettämisen taito

Kävin kaupassa vasta iltakymmeneltä, mutta hikeä valuu silti otsalta kulmakarvoihin. Ylähuuli helmeilee. Vaatteet kostuvat.

Olin melkein viikon vuokramökillä merenrantakalliolla.  Ajattelin etukäteen kirjoittavani kirjaa siellä. Kirjoitin vähän parina päivänä, mutta sain työn sopivaan vaiheeseen, josta jatkaa toiste.

Kaarinamessut, joista olin niin innoissani, eivät jatku syksyllä, kun niissä kävi niin vähän ihmisiä vapaaehtoisesti. Mutta iloitsen yhä, että sain kokeilla tunnemessuja ja valmistella niitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa.

Joka kesä minulla on ollut huikeat haaveet siitä, millaista rippikoulussa voisi olla. Aina petyn jossain määrin. Tänä keväänä sovimme isosten ja muitten ohjaajien kanssa leirin motoksi ”Lupa tuntea kaikki tunteet”. Se on paljon luvattu, mutta tiimimme vaikuttaa pätevältä.

Koetan harjoituksen vuoksi sallia itselleni pettymyksen tunteen. Muistan kirjoittamisen opettajani neuvon: Kun pelkää jotain tilannetta, on turha koettaa ajatella itseään rohkeammaksi kuin on. Sen sijaan kannattaa ajatella uusiksi ne, joita pelkää.

Kuumuuden otan vastaan ajattelematta. Se vain on ympärilläni. Kirjoittamisen hankaluus on ajoittaista. Muistan yhä myös ilon jonka ajatusten saaminen sanoiksi saa aikaan. Kaarinamessuista en olisi tiennytkään, mitä niitten kanssa syksyllä tekisin. Nyt vapautuu aikaa ja voimia johonkin muuhun.

Rippikoululaisten joukossa muutkin kuin minä taitavat jännittää ja sählätä. Toisen tunteita näyttää olevan paras ottaa vastaan olemalla hiljaa ja kuuntelemalla, auttamalla tarvittaessa tarinaa hiukan eteenpäin. Ajattelemalla siis toista ja hänen kertomustaan eikä itseään ja osaamattomuuttaan. Luopumalla hetkeksi omasta tavastaan hahmottaa maailma ja varsinkin menettämällä oma varmuus siitä, miten asioiden ehdottomasti kuuluisi olla.

Luopuessaan saa. Kun ei enää tiedä asioita varmasti, löytää uutta.

Kolumni Kaarina-lehteen 5.6.2013