Aika vihata

Sukupolvi toisensa perään järkiperäisti suhteensa Jumalaan. Kun ihmisellä meni hyvin, se oli merkki siitä, että Jumala oli tyytyväinen ja siunasi. Ihminen oli osannut elää Jumalalle mieliksi! Kun meni huonosti, Jumala oli vihainen ja kosti ihmisen tottelemattomuuden.

Mutta Job ei suostunut selittämään vastoinkäymisiään syntisyydellään. Hänhän oli seutukunnan hurskain mies! Hän oli kunnollinen, rehellinen ja jumalaapelkäävä, ja hän karttoi kaikkea pahaa. Jumala oli siunannut häntä runsaasti: Hänellä oli seitsemän poikaa ja kolme tytärtä ja valtavasti omaisuutta: lampaita ja vuohia seitsemäntuhatta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa kyntöparia härkiä ja viisisataa aasintammaa. Myös palvelusväkeä hänellä oli paljon. Job oli mahtavin mies idän mailla.

Yhtenä päivänä Jobin luokse tuli neljä sanantuojaa: "Me olimme kyntämässä härillä, aasintammat olivat siinä lähellä laitumella. Silloin sabalaiset iskivät kimppuumme, ryöstivät eläimet ja surmasivat miehet. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Taivaasta iski Jumalan tuli, se leimahti päin vuohia ja lampaita ja paimenia ja poltti kaikki tuhkaksi. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Kaldealaiset hyökkäsivät kolmelta taholta kimppuumme. He veivät kamelit ja surmasivat niiden ajajat. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

"Sinun poikasi ja tyttäresi olivat aterioimassa ja juomassa viiniä vanhimman poikasi luona, kun autiomaan tuolta puolen nousi suuri tuuli, joka tarttui rakennuksen neljään kulmaan ja luhisti sen sinun lastesi päälle, niin että he kaikki kuolivat. Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle."

Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

Seuraavana päivänä Jobiin nousi märkiviä paiseita kaikkialle, päästä jalkoihin. Job kävi jätekasalle istumaan ja kaapi ruumistaan ruukunpalalla.

Hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!"

Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha."

Jobilla oli kolme ystävää: temanilainen Elifas, suahilainen Bildad ja naamalainen Sofar. Kun he saivat kuulla onnettomuudesta, joka oli kohdannut Jobia, he kävivät tapaamassa toisiaan ja päättivät mennä hänen luokseen osoittamaan hänelle myötätuntoa ja lohduttamaan häntä. Jo kaukaa he näkivät hänet, mutta he eivät tunteneet häntä. Lähemmäs ehdittyään he alkoivat ääneen itkeä, repäisivät viittansa ja heittivät ilmaan hiekkaa, niin että se putosi heidän hiuksilleen. He istuutuivat maahan hänen viereensä ja istuivat siinä seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Kukaan heistä ei puhunut Jobille mitään, sillä he näkivät, miten kauhea hänen tuskansa oli.

Viikon päästä he koettivat kukin vuorollaan saada Jobin tunnustamaan syyllisyytensä ja syntisyytensä: täytyihän hänessäkin sentään jotain vikaa olla, täytyihän onnettomuuksille olla syy. Mutta Job pysyi monen pitkän monologin jälkeenkin tiukkana. Hän halusi olla rehellinen itselleen eikä toimia ystäviensä mieliksi. Hänellä oli oikeus olla vihainen Jumalalle, ja ystävilleenkin:

”Kuinka kauan te aiotte ahdistaa minua, ruhjoa minua puheillanne? Kerran toisensa jälkeen olette minua pilkanneet, te ette häpeä piinata minua. Jos olisinkin rikkonut, minuahan se vain koskee. Jos luulette, että voitte asettua yläpuolelleni, osoittakaa, että olen ansainnut tämän häpeän! Ettekö te näe, että Jumala on tehnyt väärin minua kohtaan? Hän viritti minulle verkkonsa. Jos huudan: ’Tämä on väärin!’, kukaan ei minua kuule, jos pyydän oikeutta, kukaan ei vastaa.

Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään. Hän on riistänyt minulta kunnian ja arvon, hän on temmannut päästäni seppeleen. Joka puolelta hän minua raastaa, minä olen mennyttä, hän repäisee pois minun toivoni kuin puun maasta. Hänen vihansa on syttynyt, hän pitää minua vihollisenaan. Hänen joukkonsa tulevat yhtenä rintamana, joka puolelle ne rakentavat valleja, ne piirittävät minun majani.”

Job oli kauhuissaan, eikä piilotellut sitäkään: ”Kun Jumala jotakin päättää, kuka voisi sen muuttaa? Mitä hän tahtoo, sen hän tekee. Hän panee toimeen sen minkä on minulle määrännyt, eikä sitä ole vähän. Siksi minä pelästyn, kun hänet näen, kun ajattelenkin häntä, minä vapisen kauhusta. Jumala on lannistanut rohkeuteni, minä kauhistun Kaikkivaltiasta. Mutta pimeyskään ei saa minua vaikenemaan, ei, vaikka se peittää edestäni kaiken.”

Hän luotti vankasti omaantuntoonsa, sisimpäänsä: ”Niin totta kuin Jumala, Kaikkivaltias, elää, hän, joka on kohdellut minua väärin ja katkeroittanut elämäni: niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä eivätkä huuleni kuiskaile petosta! Ei! Ikinä en myönnä, että te olisitte oikeassa! Puolustan syyttömyyttäni vaikka kuolemaan saakka. Minä olen oikeassa. Siitä en luovu, en tingi. Omatuntoni ei minua syytä, ei mistään, mitä elämäni päivinä olen tehnyt.”

Yhtä sitkeästi hän pysyi Jumalan edessä, eikä suostunut Eevan, Aatamin ja Kainin tavoin pakenemaan hänen läheltään minnekään: ”Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua? Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa? Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.”

”Vastaa nyt minulle, kaikkivaltias Jumala! Missä on syytekirja? Näytä se! Minä levitän sen viitaksi harteilleni, kierrän sen seppeleeksi päähäni! Voin kertoa sinulle jokaisen askeleni ja lähestyä sinua kuin ruhtinas. Jos oma peltoni minua syyttää, jos kaikki sen vaot yhdessä itkevät, jos olen syönyt sen voiman antamatta mitään tilalle ja suututtanut sen, kasvakoon se ohdaketta, ei enää vehnää, tuottakoon se ohran sijasta rikkaruohoa!"

Jumala vastasi Jobille. Myrskyn keskeltä hän puhui: ”Vyötä itsesi, puolustaudu kuin mies! Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat. Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa? Onko sinun käsivartesi kuin Jumalan käsivarsi? Jyliseekö sinun äänesi niin kuin hänen äänensä jylisee? Hyvä on! Varustaudu kuin kuningas, pue yllesi valtiaan komeus ja loisto! Päästä vihasi valloilleen, etsi ylvästelijät, paina heidät maahan! Lannista ylpeät, tallaa jumalattomat maahan! Peitä heidät kaikki maan multaan, kätke heidän kasvonsa pois näkyvistä. Silloin minäkin ylistän sinua, olethan saanut voiton oman kätesi voimalla!

Näetkö virtahevon? Minä olen sen tehnyt, niin kuin olen tehnyt sinut. Se syö ruohoa niin kuin lehmä, mutta näetkö, miten vahvat ovat sen lanteet, näetkö, miten voimakkaat ovat sen vatsan lihakset? Sen häntä on kuin setrin runko, reisien jänteet ovat kuin punottua köyttä. Luut ovat kuin pronssiputket, selkäranka on kuin rautaa. Se on Jumalan luomisteoista uljain, vain sen luoja voi sitä käskeä. Vuoret antavat sille ruokaa, metsän eläimet leikkivät sen lähellä. Lootuspensaan alla se makaa kaislojen keskellä, liejun kätköissä. Lootuspensaat suojaavat sitä, antavat sille varjonsa, rannan pajut sen ympäröivät. Se ei säiky, vaikka virta on väkevä, se lepää kaikessa rauhassa, vaikka vesi tunkeutuu suuhun. Kuka astuu sen silmien eteen? Kuka kiinnittää sen turpaan talutusrenkaan?”

Tämän keskustelukumppanin edessä Job vihdoin luopui ylpeydestään ja omasta tärkeydestään. Hän ei ollutkaan yhtään muita parempi. Hän ei ollut mitään eikä kukaan: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: ’Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?’ Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: ’Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.’ Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa." 

Jumala sanoi Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job. Ottakaa siis seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä, menkää minun palvelijani Jobin luo ja uhratkaa hyvitykseksi omasta puolestanne polttouhri. Palvelijani Job rukoilee teidän puolestanne, ja minä kuulen hänen rukouksensa. Näin minä säästän teidät rangaistukselta ja häpeältä, vaikka te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job."

Job ei ollut enää vihainen kenellekään, vaan antoi anteeksi Jumalalle, itselleen ja ystävilleen. Elifas, Bildad ja Sofar tekivät niin kuin Jumala tahtoi, ja Job rukoili heidän puolestaan.

Rehellisyys ja anteeksianto synnyttivät rauhan ja uuden mahdollisuuden. Kaikki veljet ja sisaret ja entiset ystävät tulivat Jobin luo ja aterioivat hänen talossaan. He rohkaisivat häntä ja osoittivat hänelle myötätuntoa.

Ja Jumala siunasi Jobin elämän loppuajan vielä runsaammin kuin oli siunannut sen alkuajat. Hänellä oli nyt lampaita ja vuohia neljätoistatuhatta, kuusituhatta kamelia, tuhat kyntöparia härkiä ja tuhat aasintammaa. Hän sai vielä seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Eikä koko maassa ollut kauniimpia naisia kuin Jobin tyttäret. Heidän isänsä antoi heillekin perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.

Job eli vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena. 

(Jobin kirjan luvut 1, 2, 19, 23, 27, 30, 31, 40 ja 42)