Pohjimmiltaan kaikki hyvin

Jumalasta oli mukavaa olla olemassa. Hänen ei tarvinnut pyrkiä mihinkään, sillä hänellä oli jo kaikki tarpeellinen, eikä arvostella mitään, sillä kaikki oli jostain näkökulmasta hyvin. Hän tunsi totuuden itsestään ja kesti tarpeittensa synnyttämät erilaiset tunteet.

Jumalalla oli Poika, jonka kanssa viihtyä. Poika leikki päivät pitkät isänsä silmien alla. Ja Jumalalla oli Henki, joka puhalteli hyväntuulisesti siellä täällä.

Jotain tehdäksensä Jumala alkoi leikitellä savella. Hän kokosi vettä tirisevää tomua käsiinsä ja muovasi siitä olennon, jolla oli pää ja vartalo ja kaksi kättä ja kaksi jalkaa, kymmenen varvasta ja kymmenen sormea, kaksi korvaa, kaksi silmää ja yksi suu. Hän puhalsi savinukkensa sieraimiin ja se alkoi elää. Poika hihkui ja taputti käsiään.

Jumala ja Poika tekivät puutarhan. Antoivat maasta kasvaa kaikenlaisia puita, sellaisia jotka olivat kauniita katsella ja sellaisia joiden hedelmät olivat hyviä syödä. Paratiisin keskelle Jumala kasvatti elämän puun sekä hyvän ja pahan tiedon puun. Henki havisutteli puiden lehtiä. Poika hykerteli vieressä.

Jumala kaivoi vielä kaksi jokea vettä tuomaan. Poika sai asettaa puutarhan keskelle ihmisen pitämään siitä huolta.

Jumala sanoi ihmiselle: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma."

Jumala ja Poika huomasivat, ettei ihmisen ollut hyvä olla yksinään. Ihmisellä ei ollut ketään, jonka kanssa ihmetellä kaikkea, minkä näki, toisin kuin Jumalalla ja Pojalla. Ihmisellä ei ollut ketään, jonka kanssa olla eri mieltä asioista ja jonka tahdon edessä taipua. Eikä ketään, ketä koskettaisi hellästi kuin tuuli.

Jumala päätti tehdä ihmiselle kumppanin, joka sopisi hänen avukseen. Jumala ja Poika muovasivat maasta villieläimet ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja veivät ne ihmisen luo. Ihminen antoi niille kaikille nimet. Mutta mikään niistä ei ollut sopiva kumppani hänelle.

Jumalan ei auttanut muu kuin nukuttaa ihminen syvään uneen, ottaa yksi hänen kylkiluistaan ja muovata siitä toinen ihminen. Herätessään ihminen tunnisti heti kumppaninsa:

- Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.

He yhtyivät toisiinsa ja olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää.

Jumala katseli heitä myhäillen. Hän saattoi lakata huolehtimasta ihmisestä. Nyt ihminen ei elänyt vain löytääkseen kumppanin itselleen. Nyt ihmisellä oli joku, jonka kanssa jakaa ateria, katsella tuulessa heiluvia ruohoja, keskustella kaikesta. Ottaa vastaan ja antaa toisille. Nauraa itselleen, luovuttaa ja olla vain.

(Sananlaskujen kirja 8. luku, 1. Mooseksen kirja 2. luku)