Muukalaisena maailmalle

Lapsi, lämpöisenä niljakkaana Eevan vatsalla, hänen lävitsensä kulkeneena. Irrallisena ihmisenä. Eeva kosketti lasta kömpelösti. Silitti, jätti kätensä sen ympärille. Hän oli äiti! Elämän antaja, luoja. Aatamin silmistä hän luki samaa iloa kuin tunsi sisällänsä. Yhdessä he olivat antaneet elämän lapselleen, yhdessä Jumalan kanssa ja avulla! Yhdessä Eeva, Aatami ja Kain olivat perhe! Vaikka sattui. Vaikka hetki sitten tuskastutti kaikki.

Tämä lapsi saisi paremman elämän kuin hän. Tämä saisi tuntea kaikki tunteensa, saisi rohkeasti kertoa, milloin pelotti ja mikä suututti. Tämä saisi olla oma itsensä. Tämän ei tarvitsisi kärsiä äitinsä ja isänsä virheistä.

Ei ennen kuin tulivat hankalat hetket. Ei ennen kuin Eeva ja Aatami olivat taas itse eksyksissä. Ei ennen kuin Eeva huomasi, että lapsi oli hiljaa jos sitä käski olemaan hiljaa.

Vaikeista asioista ja tunteista oli helpompi vaieta kuin puhua, niin aikuisten kesken kuin lapsillekaan. Oli helpompi koettaa päätellä, mitä toinen ajatteli ja halusi, kuin kysyä. Elämästä tuli laskelmoitua kaupankäyntiä.

Kainista tuli isona maanviljelijä ja –omistaja, ja hänen veljestään Abelista paimentolainen ja keräilijä. Kerran Kain toi Jumalalle uhrilahjaksi maan satoa ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Jumala ilahtui Abelin uhrista, mutta Kainista ja tämän uhrista hän ei piitannut.

Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. Jumala kysyi Kainilta: "Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa."

Häpeä lähti nousemaan ylös Kainin vatsanpohjasta, takerteli kurkussa ja hiipi poskia pitkin silmiin. Hänen lahjansa ja hän itse eivät kelvanneet! Hänen parhaansa! Hänen vaivannäkönsä tulos!

Julkinen häpeä oli pahinta, mitä Kain saattoi kuvitella. Apua ja selitystä hän ei voinut siksi hakea edes Jumalalta. Salaisuutta ei voinut paljastaa.

Kain vaikeni Jumalalle, mutta sanoi veljelleen: "Lähde mukaani."  

Abel ei nähnyt veljensä häpeämättömyyttä eikä padottua kiukkua. Hän halusi kaiken näyttävän kauniilta ja kunnolliselta. Peritty piiloteltu häpeä teki hänestä viattoman enkelin, yliymmärtäjän, joka sopeutui ja suostui kaikkeen pelätessään hylätyksi tulemista.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi Abelin kimppuun ja tappoi hänet.

Jumala vaati totuutta ja kysyi Kainilta: "Missä on veljesi Abel?"

Kain vastasi: "En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?"

Jumala sanoi: "Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta? Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä."

Kain koetti takertua Jumalaan: "Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa. Kun sinä nyt karkotat minut tältä seudulta, minä joudun pois kasvojesi edestä. Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut."

Mutta Jumala varustaa hänet itsenäiseen elämään: "Ei, vaan kostettakoon seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin."

Ja Jumala pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä. Niin Kain lähti pois Jumalan kasvojen edestä ja asettui asumaan Nodin maahan Eedenin itäpuolelle. Mutta Jumalan suojelus seurasi häntä, muistuma vuoropuhelusta Luojan kanssa, ja mielikuva paikasta, jossa kaikki oli hyvin.

(1. Mooseksen kirja 4. luku)

Päivitetty 17.6.