Vuoden iloisin ja raskain päivä

Minulle viime vuoden merkittävin päivä oli tuomiosunnuntai marraskuun lopussa. Viime vuodessa minulle oli tärkeintä se, että sain tehdä sitä, mitä sydämestäni halusin: toteuttaa tunnemessuja yhdessä muiden kanssa.

Tuomiosunnuntaina mukana oli työryhmä Kuuma ankanpoikanen ja Vain toivo jää –nukkenäytelmä isästä ja yksivuotiaasta pojasta, jonka luota isä lähtee pois. Antti-Juhani oli rakentanut kahvioon mustaa näyttämöä jo edellisen päivän. Hän jatkoi työtään heti aamumessun jälkeen ääni- ja valomiesten kanssa.

Minä värväsin kirkkokansasta tuolien ja pöytien kantajia ja järjestin tuoleja katsomoksi ja hain välillä evästä kaupasta ja banaaneja, joiden kuoria näytelmässä tarvittiin. Koetin koota ajatuksiani paperille saarnaa varten. Ajatuksia tuntui olevan vaikka kuinka, mutta järjestäytyisivätkö ne sellaiseen muotoon, että joku muukin ehkä näkisi jotain?

Kolmelta tapasin runonlausujan ja katsoin hänen kanssaan, missä kohdin saarnaa ja missä järjestyksessä hän runonsa lausuisi. Tarkistin muusikoilta alku- ja loppusoitot. Totesin, ettei toista rukousalttarin rakentajaa näkynyt, joten etsin netistä kuvat, joista hän oli puhunut, printtasin ne ja järjestin alttarille.

Puoli neljän jälkeen siirryin eteiseen vastaanottamaan ihmisiä, mutta jännitin niin paljon, etten juuri osannut keskustella. Neljältä katsoin näytelmän yhtä intensiivisesti kuin neljäkymmentä muuta katsojaa ja pyysin sen jälkeen ihmisiä jäämään syyllisyysaiheiseen Kaarinamessuun.

Viideltä toimitimme Lauran kanssa messun ja sen jälkeen joimme kirkkokahvit. Antti-Juhani paljasti kaikille, mistä näytelmä kertoi ja miten se oli syntynyt ja katsojat, mitä olivat siinä nähneet ja mitä tunteneet.

Messun jälkeen oloni on ollut raskas. Tätä kirjoittaessani tajusin, etten surekaan sitä, ettei messussa ollut niin paljon ihmisiä kuin olin odottanut. 

Kannankin yhä syyllisyyttä sitä, että olen muuttanut pois lasteni luota voidakseni ruveta papiksi. 

Turhaan haen sille hyväksyntää muilta. Itse joudun itseni armahtamaan. Katsomaan yhä uudestaan Ihmisen Poikaa, joka kohtelee muita välillä tylystikin.

Rakkaus, joka suostuu kaikkeen, ei ole rakkautta, vaan välinpitämättömyyttä, joko itseä tai toista kohtaan. 

Työpäiväni-kolumni Kaarina-lehteen 9.1.2013